Mohyol – Neryn tarina

Voiko noidan naida? Olen usein tätä miettinyt lankojeni kanssa ja olemme näin sen ajatelleet, että vaikkei ole ollut mitään seremoniaa, me kaikki kuusi olimme Suuren Äidin vävyjä, ja vaikka elämässämme oli muita naisia, aina meidän piti palata Sumujenniemelle. 

Se tunne, että oli aika palata niemelle, tuli aina uudelleen ja silloin oli lähdettävä.

Minä tulin ensimmäisen kerran Niemelle kun olin hädin tuskin 17 vuotias. Isoisäni Daseyluha dan Mofpehy katsoi, että minun oli aika tutustua kauppahuoneemme kumppaneihin ja lähetti minut vuoden kestävälle matkalle.

Paluumatkan viimeiset kuusi viikkoa tein kapteeni Pohrun Fëhÿr-purrella ja ensimmäisen viikon jälkeen hän kertoi, että meidän pitäisi pysähtyä matkalla ja tavata ystäviä. En tiedä, mitä olisin sanonut, jos olisin tiennyt, millaisia ystäviä kohtaisimme. 

Tulimme sinne kevätpäiväntasauksena ja vasta kun olimme tulossa rantaan, kapteeni Pohru kertoi, että olimme tulleet Sumujen niemelle, Sisartentaloon.

Kukapa ei olisi kuullut talosta, josta tulivat kaikki noidat ja parantajanaiset koko sisemmän meren alueella. Vastassa laiturilla oli pitkähkö nainen, jonka Pohru esitteli nopeasti, “Sisar Norqo,“ nyökäten naiselle ja minuun viitaten ”Nery Mofpehyn korkeasta huoneesta”.  Nainen tervehti, kuten sittemmin opin, sisarten tapaan, osoittaen kolmella sormella alas eteensä, “Mennään talolle, tänään on hieman kiireitä!”
Olin kuvitellut mielessäni jonkinlaisen loisteliaamman version Taraniksen kiltatalosta tai Timardin temppelistä, mutta todellisuus yllätti.

Talo ei vain ollut talo, vaan tummia rakennuksia kivikehässä, joista lähemmäs tullessa iso osa paljastui varastoiksi ja karjasuojiksi. Varsinaisia asuinrakennuksia oli vain kymmenkunta. Niistä suurin oli pienempi kuin isoisäni kartano, yksinkertainen, nelikerroksinen, nurkassa pari kerrosta korkeampi torni, jonka päällä oli sisarten tunnus, Lintusilmä.

Pihalla Norqo kertoi että sisarensa Mohyol synnytti. 

Minä hämmennyin ja kysyin kapteenilta, eikö meidän olisi syytä lykätä vierailua, mutta hän vastasi, ”Niin, yleensä aina, kun tulen tänne, joku on synnyttämässä, synnyttänyt tai synnyttämäisillään. Se tuntuu olevan täällä tapana.”
Menimme sisään taloista suurempaan, missä näin ensimmäisen kerran Kaseydyn. Lue lisää ”Mohyol – Neryn tarina”

Mohyol – Peipon tarina

Lapsena en juuri kiinnittänyt huomiota Mohyol-tätiin, mutta mutta seuraavana vuonna, kun olin saanut naisen vyöni, minä ymmärsin, miten hän oli erilainen, kuin kukaan muu Siskoksista.
Oikeastaan Mohyol oli kauniiksi naiseksi melko tavallisen näköinen. Hän ei ollut samalla tavalla arvokkaan oloinen kuin Podaser-täti, eikä niin eteerinen, kuin äitini, mutta hänellä oli Podaser-tädin tavoin isoisän vihreät silmät ja samoin kuin äidilläni, hänellä oli Suuren Äidin punaiset hiukset. Hän oli tädeistäni pisin, vaikka äitini ruumiinrakenne saikin hänet vaikuttamaan pidemmältä. Kun näki hänet ja Mohyolin rinnatusten, huomasi, että Mohyol oli varmasti kolme sormen leveyttä pidempi äitiäni. Mohyolin kauneus oli jotenkin arkipäiväisempää, tyystin tavallista, ja juuri siksi erikoista,  vaikka en sitä silloin tajunnut.



Lue lisää ”Mohyol – Peipon tarina”

Näköaloja

Nuorena mulla oli erinomainen näkö.

Kuva Free-Photos Pixabaystä

Kaiversin kerran nuppineulan nuppiin nimikirjaimeni, ilman luuppiia, koska pystyin, ja kaveria kiusasi, kun näin saapuvan bussin numeron ennen kuin hän oli varma siitä, onko se bussi vai kuorma-auto.
Mutta kerran tein sitten kaverille källin. Menin häntä vastaan asemalle ja katsoin mennessäni, että meidän portille oli joku tiputtanut tupakan, puoliksi poltetun Camelin.
Kun jäätiin bussista, sanoin kaverille ”Jaaha, Koivusen Hannu on käynyt sillä aikaa kun olin sua vastassa!”
”Mistä sä tiedät?”
”No Hannu polttaa Camelia, kaikki muut mun tupakoivat kaverit polttaa Marlboroa.”
”Ai? Mitä sitten?”
”Niin, ajattelin kun tuolla on Camelin natsa meidän portin kohdalla.”
”Mikä siellä on?”
”Camelin natsa, tuolla,” ja näytin portille noin 70 metrin päästä.
”Vittu siellä mitään on!”
”On siellä, katso nyt..”
Kohdalle tullessa kaveri ottaa sen natsan ihan käteen, tarkistaakseen sen, ”Vittu, Cameli se on!”

Kaveri otti tuon aina puheeksi niin kauan, kuin pidimme yhteyttä, ettei kenelläkään ole niin saatanan tarkkoja silmiä kuin minulla.

Lankomies pyytää vähän jouluhenkeä.

Voinko pyytää kaikilta suurta palvelusta?
Te jotka suunnittelette joulukoristeiden sijoittamista puutarhoihinne, voisitteko välttää sinistä ja välkkyä?
Joka kerta kun ajan ohi, luulen että se on poliisi ja saan paniikkikohtauksen.
Minun täytyy irrottaa jalka kaasupolkimesta, heittää viinipullo pois käsistä, laittaa turvavyö kiinni, heittää puhelin lattialle, laittaa radio hiljemmälle ja työntää ase penkin alle.
Se on liikaa minulle lyhyellä varoitusajalla..
Kiitos yhteistyöstä ja tunteiden huomioimisesta!

Mohyol – Fëhÿrin tarina

En muista aikaa, jolloin en olisi tiennyt olevani erityinen, mutta ensimmäisen kerran aloin ymmärtää erityisyyteni taakkaa, kun Podaser-täti pesi minut sinä aamuna, kevätpäiväntasauksena,  jolloin täytin kuusi, kuivasi hiuksiani ja sanoi “Poika, minun tulee sinua vielä kovin ikävä,” surumielisesti ja lempeästi.
“Minne sinä menet Podaser?” 

“Ei kun sinä lähdet, sitten joskus,” tätini sanoi, märkiä hiuksiani sukien.
“Minne minä lähden? Koska?”
“Sinä lähdet seuraavalla veneellä, kun olet täyttänyt 12 vuotta, suureen maailmaan.”
“Miksi minä menen sinne?”
“Koska se on tapana. Sinä lähdet täältä, ennen kuin sinusta tulee mies, sillä täällä ei asu yksikään mies.”

“Mutta Pohru-setä, Ponne ja Nery ja Geh-Peyher ja… “
“Sedät eivät asu täällä. He tulevat, ovat ehkä viikon, tai kymmenen päivää  ja lähtevät taas.”
“Mutta Geh-Peyher oli monta kuukautta!”
“Hän oli sairas, muistatko, hänellä oli paha haava vatsassa?”

Sinä päivänä aloin ajatella suurta maailmaa, aloin katsella uusin silmin kotiani, Roug fro Leyvoria ja tajusin sen, että minä olin talon asukkaista ainut, josta jonakin päivänä tulisi mies, mitä se sitten tarkoittikaan.
Asuimme melkein saarella. Niemellä, jonka tyvenä oli kivinen kannas, jonka yli myrskyllä aallot kävivät, minä, kaksikymmentäkuusi serkkuani ja kuusi tätiäni.  Lue lisää ”Mohyol – Fëhÿrin tarina”

”Metri-Johannes Välipätkä Katalogiketkuista hyvää päivää!”

Tapahtui vuosisatamme alussa, olin juuri perustanut yrityksen, kun myyntimies soittaa myydäkseen minulle tilaa jossakin Internet-hakemistossa. Olin pari vuotta aikaisemmin lopettanut Duuni.netin päämoderaattorina, jonka myötä minut tunsi nimeltä noin 120 000 ihmistä, omalla blogillani saattoi olla hyvänä päivänä 25 000 kävijää, luennoin Otaniemessä ja Arabiassa,  ja aloin saada nimeä parilla amerikkalaisella saitilla.

“Metri-Johannes Välipätkä Katalogiketkuista hyvää päivää. Meillä olisi nyt tarjous aloittaville yrittäjille, paikka loistavassa palvelussa, jossa yrityksenne näkyy kun maksatte vain itsenne kipeäksi, vaivaiset 999,99€, ensimmäinen vuosi ja saatte toisena vuotana reilun korotuksen!”
“Tuo hinta vaikuttaa kyllä aika kovalta, “lausun ja samalla Googlaan heidän yrityksensä.  Lue lisää ””Metri-Johannes Välipätkä Katalogiketkuista hyvää päivää!””

Kuusijuhla

Sinä vuonna, kun täytin viisitoista, Heinrich-setä kuoli. En surrut. Tiedättehän, vanha setä, jonka näkee häissä ja hautajaisissa. 

Heinrich oli kunniansa päivinä komea mies, sopusuhtainen, harteikas ja pukeutui klassisen tyylikkäästi, vuosikymmeniä, Turun parhaiden vaattureiden pukuihin. 

Helena-täti huomasi sen. Minä oli olin aivan saman kokoinen kuin Heinrich-setä ennen sairastumista, pituus 179 senttiä, rinnanympärys 129 ja vyötärö 117 senttiä.  Minä sain varakkaan miehen vaatekaapin, enkä pistänyt sitä pahakseni.

Syksyllä olin uudessa koulussa koulun pisin oppilas, joka pukeutui paremmin kuin kukaan muu, edes opettajista, enkä veljeillyt muiden oppilaiden kanssaan vapaa-aikana.

Sitten tuli joulujuhla. Ylempien luokkien joulujuhla oli iltatilaisuus.  Lue lisää ”Kuusijuhla”

Tweediä, hyvät ystävät, tietäisittepä vain…

Minun on tunnustettava että, tunsin suurta kiusausta tilata puku verkosta.
Kiesus, miten kutkuttava ajatus, vihreä tweed-puku ja viininpunaiset liivit. Ja kun luin vielä taustakertomuksen, ajatus alkoi tuntua vielä paremmalle.
Mutta sitten, sattui niin hassusti, että katsoin Tweedmakersin mainosta myös isolta näytöltä. Ja taas minä petyin.

 

Katsokaapa nyt,
Eikö se näytäkin varsin, no niin, varsin varsin.
Ja kerrassaan. Ettekö tekin saata ajatella, että tuollainen houkuttelee.

Mutta sitten.
Minä petyin ihmisiin.
Horribile dictu. Ajatelkaapa, että nämä ovat varmasti valinneet mainoksiinsa parasta mitä heillä on esittää. Jos näin ei ole, he ovat vielä typerämpiä kuin edes kykenen kuvittelemaan, ja se, kuinka tyhminä heitä pidän, on jo enemmän kuin te pystytte kuvittelemaan minun kuvittelevan. Lue lisää ”Tweediä, hyvät ystävät, tietäisittepä vain…”