Kuukausi: helmikuu 2019

Menneisyys saapuu Verniosta

Capratorrente tarvitsi ilmaa ympärilleen, vaikka hänellä oli oma huone, joka oli itse asiassa suurempi kuin tutkintatuomari Greppillä, sekään ei aina riittänyt ja hänen piti hakea ilmaa ympärilleen ullakkokerroksen parvekkeelta, jos näki kilometrin mittaista suoraa pitkin uudensillan katua aina NovaFabbricalle asti.
Kylmä piti väen sisällä, mutta silti hän näki muutaman hahmon taivaltavan kylmässä, nainen työnsi sitkeässä lumessa lastenvaunuja yli kadun matkalla vanhankaupungin suuntaan, ja pari nuortamiestä juoksee tämän ohi, vailla pienintäkään elettä auttaa naista.
Aseman suunnasta tulee Fresanten risteykseksestä mies, joka takki saattaisi olla vanha sotilasmantteli, kantaen suurta laukkua olkapäällä. Miehen hahmo, mantteli ja suuri laukku selässä palauttaa Capratorrenten mieleen nuoruusvuodet, miten hän ja muutama muu nuorimies Umbriasta, kulki vuorien ja metsien läpi paikantamassa panssareita liittoutuneiden koneille. Tuntui oudolta ajatella miten vähän siitä oli aikaa.  Vain kaksitoista vuotta sitten hän oli marssinut vuorilla kohden Bolognaa. Mikä sen lyhyen kaverin nimi oli, joka tuli mukaan Firenzestä, jolla oli rivot jutut, ja ampui vanhalla kertaladattavalla kiväärillään kärpäseltä pallit.   Ugo, jotakin. Ugo Malatesta.

Hahmo muistutti Ugo Malatestaa. Capratorrente pystyi kuvittelemaan, miten tuo mies, joka nyt nosti lastenvaunuja hangesta, ottaisikin kassista kovia kokeneen kiväärin, ottaisi tukea lastenvaunuista, ja ampuisi Uudellasillalla olevan kuorma-auton kuljettajaa silmään, niin kuin silloin, kauan sitten, edellisellä reissulla ennen kiun saksalaiset olivat saada heidät väijytykseen Verniossa.  Siitäkään miehestä hän ei kuullut mitään Vernion jälkeen.

Parvekkeella tuli kylmä, ja Capratorrente ravisteli partisaanivuodet ullakon taasanteelle, ja lähti portaita arkistoon, kysyäkseen Doppiolta, mitä tämä oli saanut selville insinööri Gherardista.

Doppio istui, kuten tapasi, risti-istunnassa pöydällään, muistikirja polvella ja puhelin korvalla. Capratorrente puhui kuiskaten ”Gherardi?” ja Doppio vastasi suuliikkein, ”puolituntia.”

”Anteeksi kuka?” Capratorrente kuuli kaksi äänisen kysymyksen, ja tunnisti toiseksi kysyjäksi Nieddun.

Hän tunsi äänen, kun raotti ovea aulaan. ”Onko täällä Jumalan lahja Italian naisille, Otto Capratorrente? Pitkä sinisilmäinen mies, mahdoton unohtaa.”
”On se täällä,” vastasi päivystäjä, ”soitan hänelle.”
”Ei tarvitse,” Capratorrente sanoi avaten oven levälleen, ” minä olen tässä, Malatesta, Firenzen kamalin gargoyle.”

Vieras virnisti, ja näytti silloin todellakin pirulliselta, mutta huumorintajuiselta gargoylelta.

”Otto! Pirulainen! Kuulin että olet täällä!” Ja tuli halatakseen Capretorrentea.
”Pitkästä aikaa. ” Capratorrente vastasi lämpimään  tervehdykseen, ”siitä on nyt kaksitoista vuotta!” 

Samaan aikaan tuli portaita alas Greppi ja Rossi ja Capratorrente esitteli Ugo Malatestan kollegoille ja tutkintatuomarille.

”Minä taidan olla henkeni velkaa tälle miehelle!” Ugo Malatesta julisti, ja taputtii Capratorrente olkapäälle, joka oli suunnilleen hänen päälakensa korkeudella. ”Me oltiin Otto, minä ja pari kaveria Umbriasta tiedustelemassa sodan loppupuolella, ja matkalla takaisin etelään, turvapaikkaan, jossa oltiin oltu pari kertaa aikaisemminkin.”
”No se oli silloin…” Capratorrente yritti väliin, mutta Malatesta jatkoi tästä piittaamatta. 
”Otto oli meidän suunnistaja, tämä mies on aivan piru maastossa, ja minä luulen että hän suunnitteli aina reitin, ei lyhyimmän mukaan, vaan missä oli parhaat naiset!” Malatesta kertoi, ”Me oltiin jouduttu edellisenä päivänä lähtemään juosten takaisin etelään ja suunniteltiin että ollaan piilossa Vernion lähellä olevassa maatalossa. Samassa talossa oltiin oltu aikaisemminkin, siellä oli sellainen tytär, joka oli kuin Sophia Loren paremmilla tisseillä, ja minä luulen, että Otto vietti sen kanssa kahden kesken enemmän kuin oikeastaan isäntä olisi halunnut, mutta sitä kautta me oltaisiin menty.” Ugo iski silmää Otolle, joka toivoi, ettei hänen kasvoistaan näkyisi, miten kiusallista tämä hänestä oli. 
” Ihan kohta kaksitoista vuotta sitten…”
”Mutta tämä mies, hän aavisti jotakin!” Malatesta piti dramaattisen tauon, joka oli käydä kiusalliseksi, ennen kuin kertomus taas jatkui. ”Pari kilometriä ennen Otto sanoi, että hänestä ilmassa haisi ruuti, ihan kuin olisi ammuskeltu, ja että kuorma-auto olisi mennyt meidän edeltä Vernion suuntaan. Kukaan muu ei haistanut mitään, mutta Otto piti päänsä, ettei lähestytä taloa tavallista reittiä rotkosta, vaan kierretään yhden kukkulan ympäri, ja tullaan yläkautta. Ja Jeesus Maria, me kiivetään helvetin jyrkän pensaikon halki ja katsotaan kiikarilla talolle, niin siellä on seinässä luodin jälkiä, ja ladon ovesta näkyy harman saksalainen panssariauton perä.  Tämä äijä oli aavistanut että siellä on ansa!”
Miehet virnistelivät tarinalle; heidän Capratorrente oli pelastanut partisaanit, kaikki muut, paitsi Nieddu, joka katsoi merkitsevästi Capratorrentea, joka kyllä hymyili, mutta silmät sanoivat Nieddulle, ”Voi paska!”

Bragalonesta, tarinoista ja kaupungista

Bragalone on kaupunki, jossa lintu voi kertoa salaisuutesi pojalle kaupungin laidalla, vanhus lukea lehdestä asioita jotka tapahtuvat samalla hetkellä ja kirkon takana asuva mies voi olla vanhan sadun viimeinen eloonjäänyt.

Parikymmentä vuotta sitten sain lahjaksi kirjan Yhdeksäs portti, jossa suunnilleen sivulla yhdeksän mainittiin Alexander Dumasin kirja Bragelonnen varakreivi. Kirjan olen lukenut noin kuusi tai kahdeksan kertaa.
Mutta sillä hetkellä tuli mieleeni, että entä sitten kreivi.

Nousin kesken aamiaisen ja kävin kirjoittamassa ensimmäisen Bragalone-tarinani, Bragalonen kreivi. Sen jälkeen olen kirjoittanut tarinan silloin tällöin, mutta viimeiset pari vuotta hieman intensiivisemmin, kun en ole muutoin voinut viettää samanlaista elämää kuin aikaisemmin.
Tarinat liittyvät toisiinsa monin tavoin. Bragalonen sadut ovat linkitetty sen nykyaikaan, ja jokin pieni sivulauseen varjo yhdessä novellissa, voi avata uuden näkökannan toiseen tarinaan. Tarinassa Bragalonen Poliisi oleva pieni detalji, se voi avata Bragalonen Laulajan uudella tavalla, tai Bragalonen Sinisimmät silmät tarina viittaa 500 myöhemmin tapahtuvaan Bragalonen Pappiin. Nämä tarinat muodostavat verkoston, jossa yksikään tarina ei ole erillinen, mutta toisaalta, liki jokaisen tarinan voi lukea erillisenä, ja joskus tarinan sisälläkin on tarina, joka ei toimii myös yksin.

Vaikka Bragalone on kuvitteellinen kaupunki nimettömällä saarella, tarinassa on paljon historiallista tarkkuutta, radiossa kuultu kappale on soinut oikeasti Italian radiossa siihen aikaan, sää on ollut, jos mahdollista, juuri sellainen, kuin tarinassa siihen aikaan on ollut ja jotkut tarinassa mainitut henkilöt ovat olleet olemassa.

Suurin osa tarinoista sijoittuu vuoteen 1956, mutta eräät tarinat ovat taruja joiden ikää ei tunneta, jotkut 1100-luvulla ja viimeiset 1990-luvulta.
Olin silloin, kun kirjoitin ensimmäisen Bragalonen tarinan, tullut muutama kuukausi aikaisemmin Sardiniasta, ja Bragalone sai ensin piirteitä Bosasta, Algherosta ja Olbiasta.
Vuosien mittaan olen kirjoittanut noin 40 pidempää tai lyhyempää Bragalone tarinoita. Tarinoitten myötä Bragalone on kasvanut ja muuttunut, ja nyt Bragalonessa on piirteitä paristakin Sisilian, Ligurian ja Marchen kaupungeista.

Bragalone sijaitsee saaressa, jonka nimeä ei mainita, sen satamasta näkee auringon laskevan, ja itä- ja pohjoispuolella kaupunkia on vuoristoa, jossa korkeimmat huiput ovat kuitenkin vain noin kilometrin korkuisia.

Itse kaupunki on ikivanha, mutta sen kantakaupunki, muurien ympäröimä vanhakaupunki on suurimmalta osaltaan 1200-1400 luvulta, ja kaupungin muurien ulkopuolelta 1500-1800 luvulla rakennettua. Kaupungille suunniteltiin 1600-luvun lopulla uutta puolustusmuuria ja telakkaa, mutta muurista toteutui vain muutama porttirakennus, ja muurien paikalla kulkevat kadut, jotka ovat eräänlainen katkoinen kehätie.

Kaupunki kärsi suuria vahinkoja sodassa, ja noin viidennes kaupungista tuhoutui ja juuri tähän jälleenrakennustyöhön keskeiset tarinat liittyvät.

Kuolemanenkeli

Liora Bardem tunsi hyytyvänsä. Kylmä työntyi häneen varmemmin kuin Frank Corbo kymmenen minuuttia aikaisemmin. Hyytävä kylmyys, kylmempi kuin tuo helvetistä tullut talvi, työntyi sydänalaansa ja valui sieltä pitkin selkärankaa kahteen suuntaan. Tuntui kuin pakkanen olisi napauttanut jokaista uutta nikamaa ylös ja alas, ja säteillyt sieltä kaikkialle, ja kun se tavoitti samaan aikaan sekä niskan että häntäluun, hän tunsi kouristuksen, kuin antiorgasmin, puristavan itseään.
Kuolemanenkeli.

Bragalonen kuolemanenkeli oli nussinut häntä. Mies, joka heinäkuun aamuna, kello kuusi, oli tappanut 4000 Bragalonen asukasta tulella ja teräksellä, pudottamalla junallisen öljyä ja ammuksia heidän päälleen, oli maannut hänet tässä hämärässä hotellihuoneessa.
”Minun on päästä kylpyhuoneeseen, ”sanoi rouva Liora Bardem jostakin syvältä. Hän kääntyi ja haki katseellaan huoneen pimeydestä ovea.

Noustessaan päiväpeitteeltä Liora horjahti hieman, kuin kylmä olisi kangistanut hänen jalkansa, mutta tavoitti tasapainonsa ja käveli sitten huoneen läpi, veti oven auki, astui sisään täyteen pimeyteen, lukitsi oven takanaan tärisevin käsin ja vasta sitten hamusi valot kylpyhuoneeseen.

Silloin se tuli. Vapina. Liora vaipui vapisten seinää vasten, ja pääsi vain vaivoin vapinaltaan, seinää pitkin liu’uttain pöntön luokse ja istui siihen. Vapina paheni niin, ettei hän ollut pysyä istumassa, vaan hänen oli vapisevilla käsillään pidettävä kiinni pöntöstä.
Hitaasti vapina vaimeni, Liora tyhjeni ja jäi kuitenkin istumaan siihen, tuijottaen vastapäistä seinää, ammeen päälle maalattua tummaa jumalhahmoa. Hän ei kyennyt arvioimaan aikaa kuin kauan hän istui siinä, mutta sitten hän tajusi, että hänen piti siistiä itsensä, saada kaikki se ulos itsestään, mitä mies oli häneen jättänyt. Onneksi täällä oli bide, ja hän pääsi pesemään itsensä huolella.
”Liora!” Frank Corbo koputti oveen, ” hyvät on kaikki?”

”On. Menee vain hetki”
Liora oli kerran miettinyt, pienessä iltapäivähutikassa, kälynsä kanssa, millainen mies oli ollut se joka tappoi 4000 bragalonesea. He olivat kuvitelleet ison punatukkaisen amerikan irlantilaisen, sänkisen, punakan ja turpean.
Nyt oven takana oli huonoa italiaa puhuva naapurin poika, vähän yli kolmenkymmenen ikäinen,  lapsenkasvoinen mies, joka myi jossakin toisella puolen maailmaa jotakin koneita, antoi haastatteluja toimittajille menneestä sotasankaruudesta ja kertoi sotajuttuja saadakseen pillua. Rouva Liora Bardem ei voinut olla ihmettelemättä millaiset naiset lankeavat näihin juttuihin, ja hinkkasi itseään hotellin laadukkaaseen pyyhkeeseen. Millaiset naiset makasivat miehen kanssa, jonka elämän suurin saavutus oli tappaa 4000 rauhallista kaupunkilaista heinäkuun 2 päivä 1943 aamulla kello 6.00.
Rouva Liora Bardem katsoi kylpyhuoneen peiliin ja näki nyt kyynelten levittämän maskaran, hän pyyhkäisi pois, katsoi itseään silmiin ja kääntyi astuakseen taas hämärään huoneeseen Bragalonen kuolemanenkelin kanssa.
Nyt hän näki maalauksen, jota oli tullut katsomaan, Diana ja Callisto.

Bebissun tuntematon jousimies

Lady Agatha nosti kulmakarvojaan hetkeksi ja katsoi Capratorrentea niin kuin aikoisi valittaa tästä tarjoilijalle,  “tekö todella te ette tunne se tarina tuntematon pyhimys?”

“Te tiedätte hyvin, että Bragalone on tarinoitten kaivo, enkä minä ole ollut täällä kuin vuoden pidempään kuin te. Poliisina kuulee toisia tarinoita!”

“Tämä hyvä, minä kerron, kun minulle kertoi markiisi Montebrazzini di Molobrazzi, hän kuuli isoäiti oli tytär kreivi Raddalla.”   Tässä vaiheessa Lady Agatha alkoi tuijottaa tarjoilijaa, kuin kameleontti kärpästä ja kostutti huuliaan Molli & Mancan valkoviinissä.
”Se oli kauan aikoja, kun tänne tuli katalaani sotilasmiehet, ja halusi koko saari, ja ei vielä ollut kreivi Radda, vain oli se katalaani pomomies Bernat Lopblanc, Tordelmoli paroni. Paroni halusi kaikki maa, kun oli Tordelmoli ja Collina di Radda, se mies ahne oli.” Lue lisää ”Bebissun tuntematon jousimies”