”Kuulkaas nyt ylikomisario, me olemme…”

Antoni Degortasin pää tärähti.

Veriviuhka sumensi ilman.
Punainen usva merkitsi päivän päättymistä.

Presidentti Gronchin valokuva näytti kommunistien julisteelta.

Unelmat eivät enää kannattaneet miestä.
Pää painui rintaa kohden.

Olkapäät valahtivat.
Vasen käsi lähti kohden lattiaa.
Hartiat painuivat alas.
Taskussa oleva oikea käsi jäi kiinni käsinojaan.
Vasen käsi kosketti lattiaa ja veti hartiaa perässään.
Pää seurasi hartiaa.
Taskussa olevan käsi pysyi siellä.

Antoni Degortas pysyi hetken tasapainossa.
Koko tuoli kallistui.
Veristä sosetta valahti lattialle.

Tuoli lähti kaatumaan.
Ylikomisario Capratorrente työnsi itseään kauemmaksi pöydästä.
Antoni Decortasin otsan vasen puoli olisi voinut kolahtaa lattiaan. Sitä ei ollut.
Verta ja valkoisia sattumia tippui lattialle.
Pää kosketti lattiaa.
Kaatuva tuoli luiskahti Antoni Degortasin päälle.
Pää pomppasi lattiasta.
Jalka oikeni lattiaa pitkin.
Rikoskomisario Rossi tiputti kahvikupin lattialle.
Antoni Degortas makasi veressä.
Ylikomisario Nieddu maistoi veren huuliltaan.
Muistiinpanot tipahtivat vereen kuin poppelin lehdet.
Ylikomisarion tuolin rikkinäinen pyörä rasahti lattiaa vasten.
Rikoskomisario Rossi työntää tuoliaan kauemmaksi, seinää vasten.
Rikoskomisario Nieddun kädet lentävät kasvoille pyyhkimään vierasta verta.
Ylikomisario Capratorrente yritti pystyyn tuolistaan, mutta sotkeutui jalkoihinsa.
Rikoskomisario Rossi työnsi vieläkin tuoliaan kauemmaksi, mutta seinä pisti vastaan.
Rikoskomisario Nieddu sotki verta kasvoillaan turhaan, sen hento sumutus muuttui tuhruiseksi sotkuksi.
Ylikomisario Capratorrente sai itsensä pystyyn, ja alkoi tavoitella pöytälaatikkoaan, sitä missä piti harvoin kantamaansa asetta, vaikka samaan aikaan tiesi että tässä tilanteessa siitä ei ollut mitään apua, mutta silti hän kiskoi auki vanhaa, vastaan panevaa laatikkoa, ja ajatteli samalla, että vaikka vanha liberty-tyylin pöytä näytti hienolta ja arvokkaalta, se oli oikeasti helvetin epäkäytännöllinen, ja kun viimein sai pöytälaatikon auki, hän tarttui siellä olevaan pistooliin, ei niin kuin aseeseen, vaan piipusta kiinni, kuin elämän turvakahvaan.
Rikoskomisario Rossia työnsi itsensä seinää vasten pystyyn, painaa selkää vasten siihen kiinni ja tiputti lasitetut kuvat ja kunniakirjat lattialle, josta niiden rikkoutuvat lasit ponnahtivat ilmaan ja satoivat leviävän veren tielle, kuin jääkiteet talven raiskaamaan kaupunkiin ja Rossi kun viimein pysähtyi kylki kiinni kirjahyllyssä, missä Guitierin ”Rangaistukseen tuomitsemisesta” painoi hänen poskeaan, hänen kätensä hamusi kainalosta Berettan, ojensi sen kohden ikkunaa ja toinen käsi tuli vapauttamaan varmistimen.
Rikoskomisario Nieddu yritti turhaan pyyhkiä Antoni Degortasin verta päältään ja tajutessaan, ettei se onnistuisi käsiin eikä hihoihin pyyhkimällä, repi takin yltään napit lentäen ja heitti sen kohden huoneen toista päätä, niin kauas kuin voi, ja pyyhki sitten veriset kasvonsa valkoisen puuvillapaitansa hihoihin, pitkin, ja nopein vedoin, vuorotellen, kumpaankin käsivarteen jossa kangas imaisi värin itseensä, sytytti valkoiselle pohjalle veren karvaat liekit, ja kun Nieddu kuudennen pyyhkimisen jälkeen antoi periksi, hän repi kainalokotelossa virka-aseensa, ojensi sen kohden ikkunaa, laskee kuitenkin alas, yrittäen muistaa, mitä se oli mitä piti aseelle tehdä, ja sitten vapauttaa varmistimen, osoittaa aseen ikkunaa kohden, ja huutaa ”Voi vitun vitun vitun vittu!”
Ylikomisarion pää täyttyy veren hajusta, happaman, lämpimän ja kaiken kattavan veren löyhkästä, joka haisee happamalle, ja raudalle, ja jonka seasta kiemurtelee esiin, kusen, paskan, lounaalla syödyn valkosipuliaiolin, katkarapujen, sitruunan, viinin ja kahvin tuoksut, ja sitten, hetkeä myöhemmin, ilmaan nousee pelon, kauhun ja raivon katkerat hajut, ja nyt kun hän viimein saa aseen käteensä oikein, ei liipasimelle, vaan sen viereen, valmiiksi, ja varmistimen päälle, hän ojentaa sen ikkunaa kohden, jossa on lasissa pieni reikä, sen ympärillä epätasainen rosoinen tähti, ja sitten hän sanoo hiljaa ”Voi perse!”
Antoni Degortas oli juuri ammuttu Bragalonen poliisiasemalle, ylikomisario Capratorrenten työhuoneen lattialle, käsi edelleen käsinojan ympäri, sinisten villakangashousujen taskussa.