Löysin kuvan äitini jäämistöstä, etualalla mies selin, liian iso takki ja päässään lippalakki, koko olemus vasemmalle kallellaan, kuin vinoon astuttuna, ja taustalla kalteva torni, savupiippu, vastakkaiseen suuntaan, kuin aikoisi murskata miehen.
Miehessä oli jotakin tuttua, ja samalla ikiaikaisen vierasta. Sitten muistin, en sano “tunsin”, mutta likimain, Kawalewskit naapurista, kauan sitten.
PIeni kumara mies, ikisänki kasvoillaan, kulkemassa kaikin tavoin suuremman vaimonsa rinnalla, käsi heilahtaen nostamaan hattua jokaiselle tutulle, niin naapurin mustalaiselle, kuin pikkupojalle. Joku sanoi että hän oli Ruben, joku toinen Julius, mutta kaikki sanoivat Kawalewskin ukko.
Kawalewskin ukko kesti sodan, keskitysleirin, pakolaisuuden ja Märta Kawalewskin.
Ja Malmin ruukkutehtaan savupiipun kaatamisen. 
Kuukausi: helmikuu 2020
Martangela Bonacuoren rakkaus
Minä olin istunut jonkin aikaa Bonacuoren keittiössä ja talon emäntä laittoi meille kahvit, sitten aloimme yhdessä perata maisseja ja muutaman turhanpäiväisemmän asian perästä uskalsin sanoa asiani, “Tietääkö Martangela rouva, että Don Elias tulee iltaisin neiti Pinnan luota.”
Rouva ei näyttänyt mitenkään kuulleensa minua, vaan repi maissinlehtiä tasaiseen tahtiin.
“-Seuran talolla tapellaan, ehtiikö emäntä mukaan!- huusi takkuinen pää ikkunasta ja minä tiesin kyllä että Bardilli Lussurgu siellä huusi!” Martangela Bonacuore kertoi, ja repi samalla suojalehtiä maissista. “Sama Bardilli, jonka poika nai meidän Marieddun!”
Kun Isä Bonaventura sanoi, että signora Bonacuore oli verevä emäntä, nostivat kyllä vanhan kaupungin rouvat kulmakarvojaan, mutta kukaan ei oikeastaan ollut eri mieltä, enkä minäkään tohdi papille muuta väittää.
“Äiti huusi – Martangela, otahan koppa ja lähde mukaan -, ja minähän menin!” rouvan kädet tekivät koko ajan työtä. Vaikka hän oli varakas nainen, ne kädet tekivät kaikkia töitä, joita Bonacuoren tukkuliikkeessä oli.
“Dietro Fabbrica. Tiedätkös millainen jalkapalloseura se on?” Minä kyllä tiesin ja nyökkäsin, mutta tämä ei estänyt Martangela-rouvaa kertomasta. “Jalkapalloseura. Ja kissan paskat!” Oli hyvä että olimme kahden, sillä tapa, jolla Martangela-rouva kiskaisi peitinlehdet maissista, olisi voinut käydä jonkun miehuuden päälle.
“Ainut joukkue koko maailmassa, jolla on yhteensä 22 vuotta pelikieltoja,” ja talon rouva viittasi joen taakse maissilla “ja ainut joukkue saarella, joka on kokonaisuudessaan pidätetty kesken ottelun!” Lue lisää ”Martangela Bonacuoren rakkaus”
Keep calm, and murder in cold blood
Amerikkalainen elokuva on pilannut psykopaattien mainetta, ja tosi toisaalta sekin, että moderniyhteiskunta ei suosi psykopaatteja samalla tavalla kuin yhteiskunta suosi niitä vielä viisikymmentä vuotta sitten. Esimerkiksi erilaisissa suuryritysten strategisissa johtotehtävissä, kirurgeina, lentäjinä ja muissa vastuunalaisissa tehtävissä, joissa vaaditaan rauhallisuutta, tiettyä piittaamattomuutta ja häikäilemättömyyttä, psykopaatit menestyvät oikein hyvin.
Valkoisista miehistä maailmassa on psykopaatteja noin 1%.
Suomalaisista miehistä aitoja psykopaatteja on noin 4%. Tämä tarkoittaa että Suomessa on noin 105 000 aitoa psykopaattimiestä, naisspykopaatteja on noin 1500. Väestöön suhteutettuna enemmän kuin missään muualla Euroopassa.
Mielenkiintoinen detalji on sekin, että amerikkalaisten mukaan, psykopaateissa on huomattavasti enemmän sinisilmäisiä ihmisiä, kuin väestössä muutoin. Sitä vastoin punatukkaisia psykopaatteja taas on vähemmän kuin vaaleatukkaisia, luki joskus tiede 2000 lehdessä.
Saamelaisissa ei taas tunnu olevan psykopatiaa.
Suurin osa psykopaateista ei ole murhaajatyyppiä. Varsinaisia “metsästäjiä” arvioidaan psykopaateista olevan vain noin 12%, joista heistäkään ei suurin osa koskaan ole todella vaarallinen, sillä he ovat myös erittäin laskelmoivia, ja osaavat arvioda mikä on väkivallan kannattavuus. Mutta kuitenkin, Suomessa on noin 105 000 miestä, jotka voisivat tappaa ilman syyllisyyttä, ja periaatteessa 15 000, jotka voisivat lähteä metsästämään ihmistä viihteen vuoksi.
Annoin kertoa itselleni mielenkiintoisen tiedon. Jos mies on kotoisin sellaiselta alueelta, joka alkaa etelästä noin Oulun seudulta, ulottuu siitä noin Tornioon, ja edelleen kaartaen itään, kohden Kemijärveä, hänen mahdollisuutensa joutua elämässään vankeuteen väkivaltarikollisena on huomattavasti suurempi, kuin väestöllä keskimäärin. Noin viidennes Suomen murhaajista on joko syntynyt tuolla alueella, tai heidän juurensa ovat siellä. Tilasto on epävirallinen, mutta perustuu yhden ihmisen keräämään aineistoon 25 vuoden ajalta kahdesta vankilasta.
Tappajat jakaantuvat maantieteellisesti tasaisemmin, ja onkin todettu eräässä tutkimuksessa, että tappajan mielenterveyongelta suurelta osin liittyvät juuri ADHD-tyyppisiin häiriöihin.
Jos voisimme olettaa, että merkittävä osa Suomen murhaajista on psykopaatteja, voisimme näin myös olettaa, että psykopatia on ominaisuus, joka periytyy läntisen verenperinnön mukana, mutta joka näyttää lisääntyvän siellä missä valonmäärä on vähäinen.
Jos voisimme olettaa…
Miksi? Psykopatiasta on oltava jotakin hyötyä, jos se yleistyy.
Talvi, pimeä pitkä ankara.
Joka vuotinen vihollinen.
Sen voittamiseen tarvitaan pitkäjännitteisyyttä, suunnitelmallisuutta, päämäärätietoisuutta ja tarvittaessa jäänkylmää toimintakykyä ja häikäilemättömyyttä. Nämä ovat psykopaattin ominaisuuksia. Toki siinä tarvitaan muitakin kykyjä, kuten vaikka yhteistyökykyä, mutta ei psykopaatti ole yhteistyökykyinen, vaan päin vastoin, saattaa olla hyvinkin yhteistyökykyinen ja haluinen, niin kauan kuin se palvelee hänen etuaan, mutta täysin katumatta puukottaa kaveriaan selkään, silloin kun hyöty yhteistyöstä on ulosmitattu. Juuri katumattomuus ja vulgariteetti ovat psykopatiaan liittyviä ominaisuuksia.
Psykopatiaan liittyvät ominaisuudet ovat siis olleet hyödyllisiä.
Tähän liittyy metapsykopatia. Suomen kansallisessa kulttuurissa, kansanluonteessa on piirteitä, jotka jäljittelevät psykopatiaa, ilman että oikeasti oltaisiin psykopaatteja, sillä karuissa oloissa tietyntyyppiset psykopaatit ovat menestyneet, ja jäljittelemällä heitä, on ajateltu saatavan sitä menestystä mikä on näkynyt psykopaateissa.
Suomalaiset arvostavat rauhallisuutta, suunnitelmallisuutta, järjestelmällisyyttä, harkintaa ja ennen kaikkea tämä arvostus näkyy läntisessä Suomessa, samalla alueella mistä näyttä tulevan myös vakaita murhamiehiä.
Jos ei nyt yö työntäisi ylleni raskasta viittaansa, sanoisin vielä sanani alkoholistakin tässä yhteydessä ja siitä miten se paljastaa ihmisen todellisen luonnon.
Näin Suomen asutushistoriaan, siihen miten ja kuka on Suomen asettunut, vaikuttaa kansanluonne, ja toisin päin, näin se maa, missä asumme, on muovannut meidän luonnettamme.
Marconi tapaa Giun
Ylikomisario Marconi käveli rehtorin huoneesta ensimmäisenä kohden koulun kappelia, takanaan Giu, jotenkin mittaansa suurempana, kuin piispa, jota saatettiin alttarille, ja viimeisenä rikoskomisario Olivetti. Portaiden jälkeen Giu ohitti ylikomisarion ja käveli kappelin ovelta edeltä sisään ja kiersi sen seinän viertä, mikä oudolla tavalla hermostutti Marconia, asettui sitten alttarin luokse, vasen käsi sen päälle laskettuna, katselemaan poliiseja, kuin nämä olisivat luvatta tunkeutuneet hänen huoneeseensa.
Giu piti tästä huoneesta. Äiti oli eilen iltana sanonut, että kappeli oli turvallinen tila, mutta että sitä piti osata käyttää. Huoneen harmonia ja äidin sanat olivat antaneet Giulle varmuutta, joka tuntui täyttävän hänet.
Marconi arvioi pojan olevan kyllä komeampi kuin pikkuveljensä, mutta ei samalla tavalla karismaattinen. Enemmän varautunut. Mutta kukapa ei olisi tässä tilanteessa. Pojan itsevarmuudessa oli jotakin teatraalista, uhmakasta, mutta samalla herkkää, kummallista, kuin tämä lopulta hallitsisi tilannetta.
Ylikomisario Marconi tunsi tarvetta ravistella itseään, mutta hillitsi itsensä.
”Jos istuisit vaikka tähän…” Ylikomisario viittasi Giulle, mutta tämä puisti päätään.
”Minun on hyvä tässä!” Giu korjasi samalla asentoaan, vapauttaen toisen jalan jonkinlaiseen puolilepoon, ”mutta istukaa te toki”, hän sanoi, kuin olisi vieraanvarainen isäntä.
”Sinä tiedät miksi olemme…” Lue lisää ”Marconi tapaa Giun”
Ruotsin tie
Kuten kaikki, jotka nyt ylipäänsä jostakin jotakin tietävät, tietävät, Kepu on kansakunnan syöpä, mutta toisin kuin urheilun kanssa, keskiolut ja runsas sukupuolielämä ei pelasta siltä.
Kepu on vääntänyt Suomea väärään suuntaan kauemmin kuin on ollut olemassa; se aloitti sen omalla nimellään Maalaisliitto ja jatkaa sitä Keskustapuolueen salanimen turvin. Väite että kepu olisi keskuslainen puolue on kuin keskustapuolue, törkeää vääristelyä, kun oikeasti kyseessä on agraarisosialistinen konservatiivipuolue, jonka tarkoitus on sosialisoiduilla varoilla turvata omille kannattajilleen nostalginen elämäntapa menneisyyden onnelassa, jota ei oikeasti ole koskaan ollutkaan.
Tämän kansallinen vaiva aloitti kansakunnan piinaamisen viime vuosisadan alussa, ajamalla maahan torpparilakia, joka antoi torppareille oikeuden lunastaa tilansa. Vaikka toisaalta silloisessa poliittisessa tilanteessa lain säätämisen saattaa nähdä kauniissa valossa, se merkitsi 46 645 pientilan syntymistä, ja tätä kautta vahingoitti ja pitkällä tähtäimellä vaurioitti syvästi Suomen kehitystä.
Suomen ja Ruotsin maatalous lähti kehittymään eri teille sen myötä että Suomen sodan jälkeen Suomesta itsenäistyi Suomen Suuriruhtinaskunnaksi, joka peri Ruotsin lain sinällään.
Tilojen pilkkominen pienempiin osiin sallittiin Ruotsin lain mukaan 1751, jota vielä täydennettiin vuoden 1757 maanjakolailla, ns. isojaolla.
Monimutkaisten jakosääntöjen selittäminen on tässä yhteydessä tarpeetonta, mutta tilojen pilkkominen pienempiin oli kuitenkin pitkään vaikeaa ja monimutkaista luvan varaista toimintaa. Samassa yhteydessä sallittiin myös torppien perustaminen muillekin kuin aateliskartanoille.
Isojako ja torpparilaitos, per se, oli maatalouden kehittämiselle erittäin iso askel ja lisäsi Ruotsin maataloudentuotantoa merkittävästi.
Mutta vaikka torpparilaitos lähti kehittymään vasta 1700-luvun puolesta välistä, niin Ruotsissa lähti kehityksen seuraava aalto vain muutamaa vuosikymmentä myöhemmin, kun Ruotsin maataloutta alkoi omalta maatilaltaan uudistaa Paroni Rutger Macklean, vuodesta 1783 alkaen.
Paroni Rutger Macklean toki uudisti monella muullakin tapaa maataloutta, pisti toimeen isojaon torpillaan, kehitti viljelymenetelmiä, loi Skånen nyt perinteisen maalaistalon mallin, hän ennen kaikkea toi rahan maaseudulle. Lue lisää ”Ruotsin tie”
KANSAKUNNAN SYÖPÄ 6. BARBARIA
Jukka Kemppinen taisi sanoa Jyrki Kataisesta että tämän mielestä sivistystä on desinfioida veitsi ennen selkään puukotusta. Siinä mielessä sivistys voi hyvin.
Agraari- ja kansallissosialistien koalitio ei vain ole hyökännyt sivistystä vastaan, se on hyökkäys sivistystä vastaan. Sen ymmärtää, koska agraari- ja kansallissosialistit tarvitsevat tietämättömyyttä kuin kala vettä.
Heidän vinkkelistään sivistys on kuluerä ja koulutuksen tehtävä on tuottaa työvoimaa elinkeinoelämälle, ja mikä ei tee tätä,on turhaa.Siinä he, sivistyneesti sanoen, haukkaavat paskaa.
En toki sano, ettei koulutusjärjestelmään olis pesiytynyt läskiä, tehottomia toimintoja, kuollutta lastia ja etteikö sitä voitaisi tehostaa.
Hyvä osoitus siitä, että koulujärjestelmässä on läskiä, eikä se toimi niin kuin pitäisi on siinä, että Laura Huhtasaaren tapainen… henkilö, onnistuu pääsemään järjestelmän läpi ja päätymään vielä opettajaksi.
Ja samalla se on osoitus siitä, miten agraari- ja kansallissosialistit tarvitsevat tietämättömyyttä ja miten tiede on heille henkilökohtainen vihollinen. Lue lisää ”KANSAKUNNAN SYÖPÄ 6. BARBARIA”
Don Francisco Torreneron viimeinen matka
Don Francisco oli vanha mies. Hän puki päälleen valkoisimman paitansa, joka tarkalleen ottaen ei ollut valkoinen, vaan ajan kellastama, ja parhaan pukunsa, jota toki saattoi sanoa mustaksi, mutta jonka Välimeren suolainen paahde oli polttanut hiilen harmaaksi. Jos puvun harmaa olisi ollut yhtä tasaista kuin hiuksissa, vaikutelma olisi ollut hillityn tyylikäs. Nyt se oli lähinnä nukkavieru.
Don Francisco pisti kaulaansa solmion, samaa auringon raiskaamaa sävyä kuin pukukin ja vielä pikkusormeensa kultaisen sormuksen, jonka kuluneessa kilvessä oliivinlehvät ympäröivät tornia, mutta tämän näki vain, jos tiesi mitä piti nähdä. Lopuksi Don Francisco sipaisi kerran sormillaan sileiksi kammattuja hiuksiaan, joihin ilmestyí hipunen uhmaa.
Hallissa Don Francisco puki ylleen tumman ulsterinsa ja katseli peilistä miestä joka oli samassa puvussa haudannut vaimonsa ja viisi poikaansa. Lopuksi hän otti eteisen sivupöydältä kaksi kiillotettua teräsputken pätkää, joiden välissä kimmelsi ohut teräslanka, ja kietoi ne valkoiseen nenäliinaan, hellästi kuin kyyhkysen munat, ja pisti taskuunsa.
Tuuli kolautti jossakin portaiden päässä ikkunaluukkua ja Don Fracisco oli lähteä sulkemaan sitä, mutta aie kuoli ensimmäiselle portaalle; mitäpä väliä tuolla.
Don Francisco Torrenero katseli Porto Floresin uusia taloja niska kenossa. Hän tiesi tarkkaan minne piti mennä, mutta nämä uudet talot olivat aina niin vieraita. Hän oli käynyt siellä kerran,kun Antonio oli ollut lähdössä opiskelemaan ja kerran viemässä sanaa Dino Degortasille.
Don Francisco Torrenero vierasti hissiä. Missään muualla hän ei ollut sellaista käyttänyt, vain täällä ja sairaalassa. Nyt se oli paitsi välttämätöntä, myös väistämätöntä.
Kahdeksas kerros. Mikä sai ihmisen haluamaan asumaan niin luonnottoman korkealle. Hän tiesi, että vieläkin korkeampia taloja oli, mutta onneksi hänen ei tarvinnut niistä välittää.
Kiittäessään Dino Degortasia osallistumisesta hautajaisiin, Don Franscisco tiesi ehdottoman varmasti, että mies oli aiheuttanut Antonion kuoleman, yhtä varmasti kuin saksalaiset olivat tappaneet Francon, englantilaiset Giulion tai kurkkumätä Umberton.
Kätellessä hänen taskustaan tipahti nenäliina ja sen sisältä kolahti uudelle lattialle kaksi putken pätkää ja niiden välissä kiiltävä teräslanka.
”Kas tämmöinen, teillä” sanoi Dino Degortas ja poimi garotten lattialta ja jännitti teräslangan käsiensä väliin.
“Meillä kaikilla on historiamme…” vanha mies sanoi ja ojensi kätensä.
“Olisi mielenkiintoista kuulla siitä historiasta,“ isäntä ojensi murha-aseen vieraan käteen.
“Saattaa olla, mutta jotkut tarinat on päättyneet ja toiset loppuun kerrottu.”
“Se saattaa olla viisautta.”
“Se on” Don Francisco kuittasi, ja pisti garotten taas nenäliinan sisään.
Dino saattoi vieraan ovelle, joka painoi oven takanaan kiinni.
Don Francisco Torrenero katseli porrastasanteelta yli kaupungin, jonka hänen esi-isänsä olivat joskus perustaneet, ja joka oli hänen lapsuudessaan tunnettu hänen nimellään. Vanha mies katseli aikaa pitkin kaupunkia, joka oli kovin muuttunut 70 vuoden aikana ja sitten hän tuijotti hissin ovea, pieni nenäliinakäärö kädessään.
Hissin ovi oli epämääräisen kellanvaalea, metallia, toi mieleen sairaalan ja siinä on pieni pyöreä ikkuna, hieman miehen nyrkkiä suurempi, josta pimeä tuijotti Don Franciscoa kykloopin silmällään. Garotte oli Don Franciscon hansikoidulla kädellä, valkoisen nenäliinan päällä ja toisen käden etusormi painoi mustaa nappia, joka sai hissikuilun kolahtamaan ja hurisemaan matalalta, kuin hengityskone uudessa sairaalassa, jossa Clara-Antonia kuoli.
Hissi kolahti saapuessaan kahdeksanteen kerrokseen, jysähti pysähtyessä kuin Antonion arkun kansi.
Antonio oli lahjakas, lahjakkain Torreneron pojista, ja liian nuori sotaan, siihen, joka vei kaksi hänen veljistään. Vanhan miehen oli mahdoton ymmärtää, mikä sai hänen poikansa ottamaan heroiinia, mutta hän tiesi, että Dino Degortas sitä myi, ja että Antonio oli kuljettanut sitä.
Don Francisco Torrenero avasi hissin oven ja astui sen pieneen koriin, hätinä ruumiskirstua kummempaan, kääntyi ovea kohden ja asetti varoen garotten teräksiset kahvat porrastasanteen puolelle ja antoi oven sulkeutua. Toivottavasti sormenjäljet olisivat selkeät.
Pienellä nykäyksellä terässilmukka asettuu oikealle korkeudelle ja Don Francisco Torrenero asettaa päänsä silmukkaan ja kääntyy katsomaan hissin perällä olevaa peiliä, ennen kuin painaa hissin alimpaan kerrokseen.
Don Francisco Torreneron viimeinen matka alkaa.
Honi soit qui mal y pense – et la splendeur de la honte.
Minulle on muodostunut käsitys, että on olemassa kolme, en nyt keksi parempaa sanaa, kulttuurisiiloa.
Vanhastaan länsimainen kulttuuri, ja minä edustan tätä kulttuuria, on tukeutunut arvokkuuden kulttuuriin.
Loukkaantuminen on ollut huonoa käytöstä, itseen kohdistuvaaa huumoria ei vain kestetä, vaan otetaan kohteliaisuutena, eikä kiinnitetä suurempaa huomiota pikkuseikkoihin, salattuihin merkityksiin ja rivienväleihin. Niitähän riittää.
Tässä kulttuurissa kanteleminen ja toisten puheista valittaminen on huonoa käytöstä. Sovittelu, kompromissi, yhteisten etujen löytyminen, on sitten pyritty löytämään kaiken sen välistä, vaikka kenties emme ole olleet kaikesta samaa mieltä, olemme sietäneet toisiamme, ja tarvittaessa on käytetty sovittelua, vaikkapa sitten lakia, ulkopuolisena konsulttina. Lue lisää ”Honi soit qui mal y pense – et la splendeur de la honte.”
Sattuneesta syystä, tosi paljon…
Jos asia olisi vallassani, laittomien huumeiden myynnistä rangaistaisiin ensikertalaisia ruuvaamalla kolmen tuuman itseporautuva polvilumpioon.
Seuraavalla kerralla ruuvattaisiin polvet yhteen.
Kuva taiteilijana
Sattuneesta syystä tuli viikolla mieleeni, kuvien tekeminen.
Kuvia olen tehnyt kauemmin kuin kirjoittanut tai tehnyt musiikkia.
Sen vuoksi jokunen kuva minulta.
Tietysti mm. minun tarinoitteni kuvat ovat minun tekemiäni mutta nyt muutama lisää.
