Kuukausi: maaliskuu 2020

Bragalonen valokuvaaja: Bragalonen pitsiä.

Pienen säätämisen jälkeen Agatha asetti kameran parvekkeen kaiteelle, tähtäsi aukion keskellä olevan pienen rakennuksen katolla olevaa haukkapatsasta ja painoi nappia. Ensimmäisen kuvan jälkeen Agatha sääti kameransa uudelleen, kuvasi patsaan uudelleen ja vielä kahdesti. Kömmittyään jaloilleen, Agatha astui sisälle asuntoon ja nojasi oven karmiin ja otti sarjan kuvia, nyt pystyyn.

Kuuden patsaasta otetun kuvan jälkeen hän suuntasi kameran piazzan toisen laidan aatelistaloihin, ja otti kuvan toisensa jälkeen, kunnes huomasi että filmi oli loppunut.

Herra Pisano oli katsonut kuvaamista hiljaa, ja näytti surulliselta, kun Lady Agatha kääntyi häntä kohden.

”Te rakastatte valokuvausta, jalosukuisuus.”

Herra Pisanon toteamuksessa oli jotakin pohjattoman surumielistä, jotakin, joka kosketti Lady Agathaa epämääräisellä, liki tungettavalla, mutta silti herkällä tavalla.

”Minä… Minä haluan nähdä asiat.”

”Te rakastatte valokuvausta.”

Lady Agathan oli pakko olla vain hiljaa. Hän tunsi pienen puristuksen rinnassaan, hellan, ja kuin silmät olisivat saaneet pisaran kastetta. ”Niin, minä taidan rakastaa valokuvaus ”sitten Lady Agatha katsoi kimmeltävin silmin herra Pisanoa, ”eikö se oli hieman säälitystä.”

Herra Pisano hymyili surun väistymättä silmistä.”

”Ei.. Se on suurenmoista. Minä kadehdin teitä, jalosukuisuus.”

He kulkivat hiljaisuudessa alakertaan, siellä Agatha sanoi, ”Minä lähetän teille kuvan, se vaakuna minun serkulle, ne tehdään kuvat sitten liinaan. Ja lasku hotellissa?”

”Tämä sopii, jalosukuisuus.”

Kun Lady Agatha tuli ulos pienestä pitsikaupasta, hänellä oli outo tunne. Kevyt, mutta silti kuin olisi huolestunut.

Petjan aikakirjat 1.5 – Kuka kulkee jäljissämme

Jos ja kun puhumme ihmisyydestä, me tunnistamme tietoisuuden ihmisenä olemisen edellytykseksi. Mutta onko vain ihminen tietoinen?  Ja onko sillä merkitystä? 

Ihmisen menestys lajina on ollut kulttuurin, oppimisen seurausta, ja siitä alkaen, kun emo ensimmäisen kerran opetti poikasensa avaamaan simpukan kiveen kolkuttamalla Länsi-Afrikan lämpimissä vesissä, on oppimisen ja kulttuurin luominen ollut vahvana mukana siinä, mitä sanomme ihmisyydeksi. 

Kun uuden asian käyttöönotto biologisena prosessina kestää 100 000 tai 10 000 vuotta, opittu asia leviää salamana yhteisön sisällä, jos yhteisö on oppivainen. 

Tämä taas johti siihen, että kieltä ja sen symbolijärjestelmää monipuolisesti käyttävä yhteisö oli elinkelpoisempi, sopeutuvampi ja kilpailukykyisempi kuin muut. 

Tämä tarkoitti biologisen ja kulttuurillisen evoluution, geenin ja meemin, syvempää riippuvuutta toisistaan. 

Kulttuurievoluutio ei kenties asettanut evoluutiolle suitsia suuhun, mutta kannukset kylkeen. 

Hominidit erottuivat pongidae-lahkosta, eli ihmisapinoista joskus5 miljoonaa vuotta sitten geneettisten muutosten perusteella tehdyn arvion mukaan, samaan aikaan näyttää arkeologisten todisteiden mukaan siltä, että ero tuli joskus noin 15 miljoonaa vuotta sitten. 

Ensimmäisiä esi-isiämme on Sivapithecus. Se on ollut melko säälittävä otus, hätinä 15 kiloinen, ilmeisesti mennyt pitkälti käsimaassa, eikä sillä ole ollut kunnon kulmahampaita. Hänen jälkeläisiään saattaa tänäkin päivänä nähdä Malmintorin laidoilla. 

Mutta kiinnostavaa on juuri tuo kulmahampaiden pienuus. Simpansseilla, gorilloilla, paviaaneilla ja orangeilla on suuret kulmahampaat. Jos apinalla on suuret kulmahampaat, se ruoka, mitä voi syödä, on yksipuolisemaa, monet siemenet ja pähkinät, niitä kyllä voi syödä, mutta kun niitä ei voi pureskella kunnolla, niistä ei saa yhtä paljon ravinteita, joten ne ovat sellaista b-ruokaa, jota syödään jos ei muuta ole. 

Ramapithecuksen Raikka sitä vastoin, hänellä ei ollut suuria kulmahampaita, jotan pastan, eli siis vehnät, elikä ryynien ja syöminen onnistui. Vaikka Sivapithecuksen Raikka on kulkenut paljolti käsimaassa, se on myös, ilmeisesti, mennyt myös puuhun kätevästi, mutta tutkijat pitävät tätä hampaita kuitenkin todisteena merkitsevästä seikasta. 

Raikka on käyttänyt työkaluja. Tutkijat uskovat, että tämä laji on voinut syntyä, säilyä ja sopeutua, koska Raikalla oli kulmahampaan sijaan kovempi luu, suunnitelma ja työkalu, käsitys siitä, että tulevaisuudessa voi olla tilanne, jossa työkalu on tarpeen. 

Yhtään fyysistä todistetta Raikan työkalun käytöstä ei ole, mutta tutkijoiden käsitys siitä siitä, että laji kykeni kompensoimaan pienet kulmahampaat työkalun käytöllä ja edelleen tätä on pidetty todisteena siitä, että laji kykeni arvioimaan todellisuutta tietoisena siitä, että tulevaisuus voi olla erilainen kuin tämä hetki, ja tulevaisuuteen voi varautua. 

Koska asiat tuppaavat tapahtumaan tietyssä järjestyksessä, on todennäköistä, että kyky työkalujen valmistukseen, oppimiseen ja suunnitelmallisuuteen on ollut jo aikaisemmin, voidaan olettaa, että Raikalla on ollut edeltäjä, joka on tämän oppimisenkulttuurin keksinyt ja evoluutio olisi reagoinut kulttuurievoluutioon, meemi olisi luonut geenimuunnoksen.  

Samat jäljet me voimme huomata muissakin lajeissa, mutta muutospaine ei, ainakaan vielä, ole vienyt näitä lajeja yli seuraavan kynnyksen. Kuitenkin kun saukko kuljettaa mukanaan suosikkikiveään simpukan avaamiseen, orangi taittaa tietynlaisen oksan juurien kaiveluun, tai varis valikoi oikean tikun kolon kaiveluun, he ovat jäljillä.  

Kurkkikaapa olkanne yli, ketkä kulkevat saatossanne. 

Petjan Aikakirjat 1.4 – Darwin ei laskeutunut pystymetsästä 

Vaikka eräät, joiden perhe elää lähempänä metsärajaa, epäilevät evoluuiota, teorian pohja oli olemassa jo ennen kuin Charles Darwin julkaisi 1857 kirjansa ”Lajien synty luonnollisen valinnan kautta,” ja Darwin saattoi tukeuta teoriassaan jo sadan vuoden aikaisiin geologisiin todisteisiin lajien kehittymisestä, mutta ajatus siitä, että ihminenkin olisi kehittynyt ja kehityskykyinen, oli skandaali. 

Kehitysopin idea yksinkertaistettuna on, että kaikki lajit, ja myös ihminen, ovat tulosta luonnollisen valinnan kautta tapahtuvasta soputumisesta niihin olosuhteisiin, jotka ympäristössä vallitsevat.  

Teoria ei tarkoita vahvimman eloonjäämistä vaan sopeutuvan eloonjäämistä. Tämä myös tarkoittaa kääntäen sitä, että jos vahvin ei sopeudu, se kuolee, ja kuolleet lajit eivät ole vahvimpia.  

Edeltäjät tutkijat olivat jo ymmärtäneet, ihan karjan- ja kasvinjalostuksen ja geologisten todisteiden perusteella, lajien kehittymisen perustan, mutta Darwin toi pöydälle luonnollisen valinnan. 

Lajien kehitys ei tapahdu vain lajien kilpailun ja sopeutumisen kautta, vaan myös, ja kenties saattaisin sanoa, ennen muuta, lajin sisäisen kilpailun kautta.  

Kun jotakuinkin kaikki eliöt tuottavat jälkeläisiä enemmän kuin pelkästään lajin määrän ylläpitämisen kannalta olisi tarpeen, joutuu laji sisäiseen kilpailuun elintilasta, resursseista, parhaista kasvu-, laidun- tai metsästysmaasta.  

Meidän ei tarvitse ajatella itseämme, ihmistä, vaan vaikkapa voikukkaa. Yksilö, joka selviää kukinnan ylitse, siihen asti, että tuuli levittää siemenet, tuottaa seuraavan sukupolven voi kukat, ja sen geenit itävät maaperässä, odottamassa uutta kevättä, uutta kierrosta pudotuspelissä, mikä niistä sadoista yhdistelmistä, mitä edellisvuonna tipahti maahan, tuottaa eniten siemeniä, ja tuottavat parhaan kirjon lajin leviämiselle, nurmikon kasvattajan riesaksi.  

Kehityksen markkinavoimat edellyttävät jatkuvaa ja riittävän laajaa vaihtelua. Jos kaupungin kaikki kenkäkaupat pitävät samaa valikoimaa, ei synny kilpailuetuja eikä varautumista muuttuviin olosuhteisiin.  

Erottautuminen, joka on riittävän laajaa, mutta kuitenkin niin kapeaa, ettei menetetä edellisten sukupolvien luomaa markkinaetua geenimarkkinoilla, on menestyksen avain evoluutiossa. 

Suvullisen lisääntymisen idea on sekoitella lajin sisällä olevia geneettisiä mahdollisuuksia, jotta sieltä voisi löytyä vallitseviin olosuhteisiin mahdollisimman hyvin sopeutuva yhdistelmä. 

Suvullisen lisääntymisen rinnalla on sitten ituplasman sisällä tapahtuvat satunnaiset muutokset; mutaatiot, jotka ovat geenipelin yllätystekijöitä, useimmiten ne ovat epäonnistumisia, eivät johta parempaan tulokseen, mutta toisinaan juuri ne saatavat muuttaa koko lajin kehityskulun. 

Jotta tämän koko pakan ymmärtäisi, pitää ymmärtää suvullisen lisääntymisen perusmekanismi erillään mutaatioista, ja samalla nähdä niiden yhteistoiminta.

Suvullinen lisääntyminen paitsi karsii mutaatioita, se myös koulii esiin ne mutaatiot, jotka luovat lajille uusia kehitysmahdollisuuksia. 

Petjan aikakirjat 1.3. Vallankumouksellinen kulttuurievoluutio

Ihminen, oppiessaan ihmiseksi, loi kulttuurin, joka mahdollisti sopeutumisen oppimisen, edistyksen kautta useampaan ekosysteemiin, kuin ilman oppimista olisi ollut mahdollista. Siinä missä sudenkorento tai mustakala on oman ohjelmistonsa ja sen satunnaisten bugien vanki, ihminen voi kielensä avulla kertoa, että vesi löytyy tuolta, ja että nämä juuret saivat vatsan kipeäksi, nuo eivät. Näin ihminen, oppimisen, kulttuurin ja oppimisen kulttuuri avulla saattoi levitä erilaisiin ekosysteemeihin. 

Kun ekosysteemit vaihtelevat ihmisen alkukodin, läntisen Afrikan suistomailta Siperian tundrille, on tietyissä rajoissa myös biologinen evoluutio kyennyt sopeutumaan näihin eroihin, mutta ennen kaikke kulttuurievoluutio on muokannut ihmisen käytöstä näille alueille sopivaksi, ja sen kautta ihminen on voinut ottaa käyttöön käytännössä kaikki maapallon ekosysteemit. 

Se, millainen kulttuuri on sitten syntynyt kullekin alueelle, on ollut kiinni kunkin alueen olosuhteista; millaisen evoluutiopaineen ympäristö on suunnannut ihmiseen niin biologisena kuin kulttuurillsena toimijana.  

Ihmisen kehitykselle ilmasto on luonut tärkeä kehyksen koko ajan, ihan kuten kaikelle muullekin. Ja tässä yhteydessä kvartäärijääkausi ja sen loppuminen ovat erittäin tärkeitä tekijöitä ihmisen kehittymiselle.  

Minusta on erittäin mielenkiintoista, että ihmisen kehittymisen alkupää, se tienhaara, joka vei meidät sinne, missä nyt olemme, on 2,5 miljoonan vuoden päässä taakse päin ja loiva vasen.  

Kvartäärijääkausi alkoi suunnilleen samaan aikaan. Se ei ollut selkeä yhtäjaksoinen aika, vaan sen kuluessa jään reuna eli koko ajan, välillä saattoi mennä tuhat vuotta, että se liikkui yhteen suuntaan, välillä pari tuhatta vuotta, että se vaelsi toiseen suuntaan. 

Ja jään määrän vaihdellessa, sen heijasteet vaikuttivat globaalisti, milloin jossakin oli kuivakausi, milloin sateet kastelivat erämaata, ja milloin vesi oli seitsemänkymmentä, milloin neljäkymmentä metriä alempana. 

Jään pyöritti maaperää, se raastoi rikki vuosia, se pyöritti mennessään järkeleet murikoiksi, murirat soraksi, soran hiekaksi ja hiekan tomuksi. Ja tämä maa kasaantui jään vetäytyessa ravinteikkaaksi vyöhykkeeksi, johon kasvit levisivät nopeasti jään väistyessä, ja näiden kasvien perässä tulivat kasvissyöjät ja niiden perässä lijhan syöjät. Ja ihminen.  

Kun vesi oli nykyistä alempana, meidän esi-isämme levisivät ympäri maailman, ylitteän monet nyt veden peittämät alueet jalan. Niin Persienlahti kuin Beringinsalmi olivat jalan, tai vaatimattomilla veneillä ylitettävissä, ja ne välimeren saaret, jotka nyt ovat satojen kilometrien päässä mantereesta, olivat vain muutaman kilometrin päässä rannikolta, kun meri oli kymmeniä metrejä alempana. 

Mutta ennen kuin ihminen otti pallon haltuunsa, sen piti oppia olemaan ihmisiksi. 

Petjan aikakirjat 1.2.- Kulttuuri on oppimista. 

Ajatelkaa nyt vaikka hyttystä. 

Tai ei, ei ajatella hyttystä, ajatellaan sudenkorentoa, kun sudenkorento syntyy, sille on ohjelmoituna tietyt reaktiotavat, jotka se on saanut perimässään. Sudenkorennolla ei tapahdu oppimista, ja tämänkaltaista järjestelmää kutsutaan suljetuksi reaktiomalliksi. 

Mitä kehittyneempi laji on, mitä enemmän sillä on aivokapasiteettia ja oppia kokemuksistaa, muuttaa reaktitapojaan sen mukaan, mitä se on oppinut. 

Tässä mielessä alkeellisen sudenkorennon ja vaikkapa mustekalan välillä on huikea ero, mutta mustakalan ja vaikkapa vain kissan välillä on sitten myös valtava etäisyys, potentiaali, josta syystä mustekalat eivät ole luoneet kulttuuria, ja ovat, kaikesta älystään huolimatta, frittirenkaina lautasella.   Lue lisää ”Petjan aikakirjat 1.2.- Kulttuuri on oppimista. ”

 Petjan aikakirjat 1.1 – Oletkos ihmisiksi? 

Ajattelin että voisin koota muutaman haja-ajatukseni histoiasta uudeksi sarjaksi, Petjan aikakirjat. Näyttää siltä, että tätä voisi olla tarjolla ainakin 25 osaa, jos ei enemmänkin.  Katsotaan.

 Oletkos ihmisiksi? 

Oletteko koskaan tulleet ajatelleeksi sitä, että kun sanotaan, että tietoisuus erottaa ihmisen eläimestä, mitä silloin sanotaan? 

Muistan joskus varhaisessa nuoruudessani sanotun, että vaikka eläin saattaa tietää kuolevansa, eläimellä ei kuitenkaan ole sitä tietoa että tietää tietävänsä, ja tämä tietoisuus, tarkoittaa mm. Sitä, että ihminen on tietoinen ajankulusta, tulevaisuudesta ja kykenee suunnittelemaan toimintansa. 

Tämä ajatus on minusta virheellinen. 

Suunnitelmallisuuden merkiksi on tarjottu työkalujen tekemistä, että vain ihminen tekee työkaluja, koska vain ihminen kykenee suunnittelemaan todellisuuttaan eteenpäin, varautumaan siihen, että työkalua voidaan joskus tarvita. 

Jos hyväksymme edellisen ajatuksen, olemme kusessa ihmisyyden kanssa.  

Onko orangi, bonobo tai saukko siinä, että osaa varata työkalun tulevaan tarpeeseen tai peräti valmistaa sen, silloin enemmän ihminen kuin vakavasta ADHDstä tai kehitysvammasta kärsivä ihminen.  

Mutta siltikin.  Lue lisää ” Petjan aikakirjat 1.1 – Oletkos ihmisiksi? ”

Bragalonen valokuvaaja: Aamiainen Montebrazzissa

Lady Agatha söi munakkaan suustaan ja pyyhki suunsa, ja katseli merkitsevästi Avista ja Anthonyä. ”Periaatteessa se on hyvä ajatus, mutta täällä on tapana haudata maan päälle, maa on karua ja vaikea kaivaa, joten täällä rakennetaan niitä hautakammioita. kolumbaarioita ja niitä maan päälle rakennettuja kiviarkkuja.”

”Eli pitäisi rakentaa sellainen?” Avis sanoi

”Ja San Michelen hautausmaata ei enää ole,” lisäsi Anthony.

”Ja täällä on tylsää!” jatkoi Louis.

”Pää kiinni!” huusi Andrew pikkuveljelle.

”Älä huuda mulle!” Huusi puolestaan Louis.

”Olisitteko hiljaa.” sanoi Anthony.

”Mutta kun toi…” aloittivat pojat yhdessä, mutta Avisin ääni pysäytti hetkeksi koko ruokasalin.

”Hiljaa nyt, pojat!” Avis sanoi niin painokkaasti, että minkkistoola valahti lattialle.

Gosantine ilmestyi samaan aikaan pöydän luokse ja kysyi murteellisella englannilla, ”kahvin lisäys?”

”Ei kiitos!”

”Ei kiitos.”

”Joo!” Huusi Louis.

”Mä haluan kaakaota!” kertoi Andrew.

”No, sinä tiedät!” sanoi Lady Agatha

“Olisiko teillä Johnnie Walkeria, mustalla etiketillä?” Anthony kysyi.

”Gin tonic ja piiska!” sanoi Avis.

”Piiska?” sanoi Gosantine.

“Se on pilaa,” Agatha sanoi, Gosantinelle, joka katsoi epävarmasti brittiseuruetta.

”Kumpi on pilaa, gin tonic vai ruoska?” Gosantine kysyi Lady Agathalta italiaksi?

”Gin tonic!” sanoi Anthony.

”Ruoska” sanoi Lady Agatha.

”Mitä te puhutte?” Avis kysyi.

”Ravatti, rusetti, kusetti, paskatti!” Huusi Andrew.

”Hiljaa nyt!” Avis tiuskaisi.

Parahin kääkkä

Jos hillut tuolla ympäriinsä hakemassa kuolemaa, minulla on sinulle sanoma, jonka löydät tämän päivityksen lopusta.

Ja jos nyt kuitenkin kuolet kymmenen vuoden sisään, sinä kyllä voit odottaa yhden pandemian ajan, eli sinne vaan jonon päähän.

 
Jos sairastut, sinä rasitat muutoinkin rasitettua terveydenhoitojärjestelmää.
Se resurssi voisi olla tarpeen vaikkapa onnettomuuteen joutuneelle lapsellesi, sairastuneelle lapsenlapselle tai syntyvälle lapsenlapsenlapselle.
Joten voisitko pysyä poissa jaloista?
Tai paeta vuorille? 

Neljäs todistaja: Anna di Trapani

Vaikka Anna di Trapani oli katsonut lumisadetta, hän ei ollut poistunut talosta pariin päivään, ja nyt, neljäntenä päivänä, hän vasta näki miten hirvittävästi lunta oli. Häntä alkoi epäilyttää, mutta sitten kun hän pääsi aukiolta kadulle, hän huomasi, että oikeastaan siellä oli aika hyvä kävellä. Kylmää ja liukasta, mutta siltikin aika miellyttävää juuri nyt.

Kevyt tuuli ajoi harvaa lumisadetta yli kaupungin ja kääntyessään Via Montebrazzinille, Anna di Trapani tunsi viileän kosketuksen reisissään ja se palautti hänen mieleensä viimeöisen kuuman unen.
Uni sai hänet katsomaan vastaan tulevia miehiä. Useimmat miehet olivat parrattomia, Ensimmäinen parrakas mies oli vanha ukko, joka harjasi lunta Montebrazzilla olevan leipomon edestä. 

Sitten hän näki kadun toisella puolella miehen,, jolla oli musta kokoparta. Mies näytti olevan jotenkin poissa, ja samalla hän näytti tutulta. Hän näytti olevan jotenkin epävarma, ja varmasti kylmissään, sillä hänellä oli vain ohut päällystakki, joka sopisi lenseään kesäiltaan, ja kädet oli tungettu syvälle taskuihin. 
Mies ei ollut niin iso kuin se mies hänen unessaan, eikä intensiivinen. Pikemminkin tämä mies vaikutti jotenkin poissaolevalta ja levottomalta.
Annan muisti unen miehen. Parran, ja suuret voimakkaat kädet, jotka olivat lyöneet Claudio-serkkua, iskeneet vasarana Claudion kasvoihin, murskaten omahyväisyyden, yhä uudelleen, kuin höyryveturin kanki, vakaasti, uudelleen, ja uudelleen, ja uudelleen, kunnes serkun mielevä hymy oli survottu veriseksi sotkuksi Uccidentalin oikeustalon lumiseen seinään.
Anna tunsi unen ajattelemisen lämmittävän häntä kun tuuli ripotteli pieniä lumikiteitä hänen helmoilleen, puhalsi jäätä hänen poskilleen ja sai hänet räpyttelemään ripsiin tulleita pieniä hiutaleita. 
Mies kadun toisella puolen oli jotenkin niin samanlainen kuin unessa, mutta silti toisenlainen. Mies katseli katua pitkin,  jonnekin hänen taakse, kääntyi sitten ylittämään katua ja silloin Annassa syntyi aavistus.

Se aavistus tiputti hänet takaisin viimeöiseen uneen, ja unen mieheen. Se mies oli niin voimakas, niin intohimoinen, niin suoraviivainen, ja pystyi pelkin nyrkein murskaamaan Claudio di Trapanin pään. Ja ne samat, veriset kädet olivat nostaneet hänet ylös, pidelleet häntä ilmassa, kourineet ja koskettaneet. 

Mies kadulla oli niin toisenlainen. Parrakas, laihempi, ei laisinkaan se itsevarma roisto, joka oli ollut Porta Magdalla viime kesänä, mutta silti, Anna alkoi olla varma.  Tämä mies oli Pedru Puddu. 

Alessandro-setä vei hänet syömään, kun hän poikkesi Uccidentalissa. Porta Magdan ravintolan ruoka ei ole ehkä parasta, mutta sen näköala oli paras kaupungin ravintoloista, ja silloin autereisten kukkuloiden ja viinitarhojen yli saattoi aavistaa meren olevan niiden takana, vaikka se ei aivan näkynyt.

Carmillina Carta menee Cagna Neran kahvilaan

Rouva Carmillina Carta paleli. Hän oli palellut kotona, hän oli palellut ostoksilla, hän oli palellut kadulla ja nyt hän paleli poliisiasemalla. Hän oli palellut koko päivän ja kaikki helmikuun kolme muutakin päivää. Lisäksi hänellä oli ollut hieman outo tunne koko päivän.
Toki hänen oli myönnettävä, että katseet joita hän poliiseilta sai, ne olivat osin hyvinkin lämpimiä. Hän ojensi ensin jalkansa oikein pitkäksi, ja veti ne sitten taas siististi ja asiallisesti vinoon tuolinjalkaa vasten. 

Kunpa hän nyt pystyisi palauttamaan mieleensä kaiken mitä oli nähnyt, kaikki oli käynyt niin nopeasti. Joku oli huutanut, ja se parrakas mies oli lyönyt veitsellä toista miestä, ja juossut pois. Sitten se nainen oli pidellyt lyötyä, lumessa oli ollut verta ja ihmiset olivat huudelleet ja ryntäilleet kuka kauemmas, kuka lähemmäs, luontonsa mukaan, mutta mitä hän saattoi muistaa? 

Mariachiera oli poikennut eilen ja kertonut, että äiti oli ollut hieman erikoinen sen jälkeen mitä tapahtui professori Concauccelolle ja että äitiä voisi piristää, jos hän poikkeaisi joskus äidin luona. Sen vuoksi Carmillina oli lähtenyt liikkeelle, ja ajatellut, että voisi samalla ostaa vähän juustoa. Jos hän ei olisi pysähtynyt juustokaupassa, hän ei olisi ollut Montebrazzinilla, kun se puukotus tapahtui ja hän voisi olla jo äidin luona ja heillä olisi ollut tuota mantereelta tuotua mozzarellaa lounaalla. 

Kuinka kauan hän joutuisi odottamaan poliisiasemalla? Lounasaika olisi ilman muuta menetetty, mutta ehkä hän voisi kuitenkin viedä tuon mantereelta juuston päivälliselle. Äiti ei pitänyt Salinasin juustosta, vaan osti yleensä Ghirin juustoa, mutta nyt kun lunta oli kaikkialla, ei äiti varmaan lähtenyt niin kauas.Rouva Carta katseli, kuinka hajamielisen näköinen poliisi tuli rapusta ja meni erääseen huoneeseen kahvikupin kanssa. Nyt maistuisi kupillinen, olisikohan sillä poliisilla kahvia huoneessaan? Carmillina ei ollut juonut aamukahviaan kokonaan, kun oli ollut niin kummallinen olo. Tämä sääkin oli niin outo.

Se poliisi, mikä sen nimi nyt olikaan, äiti oli sanonut sen monta kertaa, mutta ei äitiin voinut luottaa yhdessäkään nimessä, oli tullut paikalle ja käskenyt hänet tänne, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, miksi juuri hänet oli valittu kaikista kadulla olleista.
Mutta täällä hän vain oli.

Hän mietti sitä poliisia. Äiti sanoi komisario, mutta Mariachiera oli sanonut ylikomisario. Äiti tapasi silloin, kun Carmillina vielä asui kotona, aina kertoa, jos joku asiakas, josta äiti erityisesti piti, oli käynyt, ja komisario Mikäliejakuka  oli aina selvästi erityisessä huomiossa.
Hän kyllä tunnisti poliisin heti, kun tämä tuli aukiolle. Ylikomisario oli poikkeuksellisen pitkä ja pitkänaamainen mies, jonka jäänsiniset silmät toivat mieleen jonkun oudon pohjoisen linnun. Outo ulkonäkö ei ollut mitenkään ruma, eikä erityisen komea, mutta silti jollakin tavalla miellyttävä.
Yhdestä huoneesta tuli nainen, ja hänen perässään mies, joiden välillä oli selkeä ero. Mies näytti poliisilta, ihan hauskalta, mutta hieman nukkavierulta. Carmillina Carta arvioi naista. Tämä oli selvästi varakkaampaa väkeä, laadukkaassa kävelypuvussa ja takissa, jossa ei varmaan tarvinnut palella. Jalassaan naisella oli saappaat, jotka eivät sopineet naisen muuhun olemukseen. Naisen saattoi kuvitella teatterin kahvilaan tai sataman Torreen punaisissa kengissä ja punavalkoisessa kellohelmaisessa hameessa, kävelemässä saumasukat vilkkuen ja katselemassa hänen kaltaistaan työläisnaista pitkin nenänvartta. Naista saattava poliisi näytti oikein mukavalta. Tämä oli jotenkin hänen Carolinunsa oloinen, vaikka vantterampi ja varmaan kymmenen, tai ainakin kahdeksan vuotta vanhempi.

He pysähtyivät hetkeksi käytävälle, “Minun on saatava tupakka”, nainen sanoi, ja se kuulosti jotenkin rahvaanomaisemmalle, kuin rouva Carta olisi odottanut. 
Nainen kaivoi laukustaan pitkän imukkeen, metallisen savukerasian ja pisti savukkeen siihen. Poliisi kaivoi taskustaan sytyttimen ja antoi tulta naiselle, ennen kuin he jatkoivat käytävää lähemmäksi.

Rouva Bardem

Pakostakin tuli rouva Cartalle mieleen, että jos sosialistit voittaisivat vaalit, prostituutio kiellettäisiin. Ei sillä että hän olisi pitänyt naista huorana, mutta silti asetelma hymyilytti. Vaikkapa mitä tuosta, vaikka nainen olisi huora, sellaista lakia ei tule koskaan, joka puuttuisi tuollaisten naisten asioihin. 

“Takki maksoi varmaan enemmän kuin hänen koko vaatekaappinsa, vaikka hän laskisi mukaan saranatkin”, rouva Carta ajatteli kun nainen kulki ohi ja tupakkakauppiaan tytär erotti ulkomaisen tupakan tuoksun. 

“Ylikomisario ottaa teihin yhteyttä, jos on tarvis, niin tai sitten hänen kollegansa, ylikomisario Marconi, joka tutkii ampumista,” poliisi sanoi naiselle, ja he katosivat portaisiin.
Mies oli tuonut hänelle mieleen Carolinun. Hän viihtyi naimisissa, koko ajan paremmin, ajatus sai hänet hymyilemään 

Nieddu oli vilkaissut naista jo saattaessaan rouva Bardemin ulos, ja kysyi päivystävältä kersantti Batistinilta, kuka sen on.
“Rouva Carta, Pedro Buddun tapauksen todistaja,” päivystäjä sanoi, ja silmät kertoivat että hän oli Nieddun kanssa samaa mieltä, “jonossa Capratorrentelle.” 

“No minäpä saatan hänet sinne!”
“Juu, on karmeeta, miten raskasta voi poliisityö olla,” Batistini sanoi, työnsi esitiedot ja virnisti Nieddulle joka lähti takaisin ylös.
Nieddu pysähtyi hetkeksi porrastasanteelle ja katsoi lasin läpi rouva Cartaa, Nainen oli nuori, ja näytti aivan liian nuorelta ollakseen rouva Carta. Naisen piirteet eivät kuitenkaan olleet tyttömäisen sirot, vaan niissä oli jotakin, ikään kuin suurempaa, mutta kokonaisuus oli sopusuhtainen. 

”Rouva Carta?” Äsken ohi mennyt poliisi pääsi yllättämään hänet, ja hän säpsähti ja punastui ylös noustessaan. 

”Minä olen,“ Carmillina Carta sanoi, ja kampesi itseään pystyyn, takkiaan keräillen. Punoittivatko naisen kasvot hieman?
“Minä olen komisario Nieddu, menemme tapaamaan ylikomisario Capratorrentea”, mies viittasi käytävää eteen päin, “tänne päin, jos haluatte, voitte laittaa takin päällenne, täällä on aika kylmä.”
“Kyllä tämä käy,” rouva Carta sanoi.
Nieddu ei voinut olla ajattelematta miten erilainen tämä nainen oli rouva Bardemin rinnalla. Kyse ei ollut vain iästä. Rouva Bardem oli jo nelissäkymmenissä, ja rouva Carta, uskaltaisiko hän arvata, kahdenkymmenen, jos sitäkään. 

Bardemissa yhdistyi iän tuoma kokemus, tietty ylimielisyys, luontainen tietoisuus omasta asemastaan jonkinlaiseen vaanivaan jännitykseen, kiukkuun ja ahdistukseen, joita kasvatuksen tuoma kuori peitti.
Rouva Carta taas, hän oli eittämättä kaunotar, nainen jonka muisti, mutta siinä naisessa oli jotakin kevyttä karismaa. Toki hän näytti käytävällä istuessaan väsyneeltä ja kyllästyneeltä odottamaan, mutta syttyi heti pystyyn päästyään. 

“Päivästä tuli hieman erilainen, kuin olin ajatellut, luulin että ehtisin äidilleni lounaalle,” rouva Bardem sanoi saattajalleen. 

“No, nämä tapaukset ovat tällaisia, ja ne vievät oman aikansa,” Nieddu sanoi, ja silloin he olivatkin jo ovella.

Rouva Carta tunnisti heti poliisin kun ovi avautui ja käveli sisään muitta mutkitta.

“Päivää ylikomisario,” Rouva Carta sanoi, ja istui suoraan pöydän ääreen pyytämättä tai jättämättä aikaa enempää kohteliaisuuksille.
Ylikomisario otti toisella kädellä kansion komisario Nieddulta “Päivää,” ja vikaisi kansion sisään, “tunnemmeko me, rouva Carta?”

“Olemme tavanneet, mutta en voi sanoa varmasti teidän nimeänne,” rouva Carta sanoi varoen, mutta silti hieman kuin kiusoitellen.

“Minä olen Capratorrente, Otto Capratorrente, saattaisitteko auttaa hieman?” Poliisi sanoi kurottaen kaulaansa, kuin esitelläkseen kasvojaan.

“Laura Pellegrino on äitini!” Julistus sai vastaansa ylikomisarion silmissä pienen pilkahduksen, joka kertoi että nimi on tuttu.

“Aaah! Te olette hänen vanhin tyttärensä.” Ja tilanteen vakavuudesta huolimatta, Capratorrente suli leveään ja lämpimään hymyyn, “Äitinne kertoi kerran häistänne. Äitinne on hyvin vaikuttava henkilö, rouva Carta!”

“Minusta tuskin koskaan tulee yhtä vaikuttavaa” ja rouva Carta vilkaisi miehustaansa, “henkilöä, mutta te ylikomisario tunnutte aivan vanhalta tuttavalta, voitte hyvin sanoa Carmillina!”

“Selvä, Carmillina. Mennään asiaan. Näittekö puukotuksen!”

“Näin,” sanoi Carmillina Carta nyt vakavoituneena.

“ Mitä sinä näit, Carmillina?”

“Kuulin kuinka joku huusi takanani – irti, huoranpenikka – ja kun käännyin katsomaan, parrakas mies iski veitsellä kaasupullon alta toista miestä, jolla oli vihreä huivi kaulassa!”

“Ja te näitte tämän, kuinka kaukaa?”

“Matkaa oli suunnilleen saman verran, kuin puolesta välistä tupakkakaupan ovelta Rovinon kirjakauppaan.” Carmillina näytti käsillään noin omaa hartialeveyttään ja Capratorrente arvioi päässään; noin kahdeksan metriä.

“Mihin olitte matkalla?”

“Kotoani – asun Contin ja Montebrazzinin nurkassa – äitini luokse,” ja käsi viittasi edestä vasemmalta oikealle

“Tunnistaisitteko te tämän miehen?

“No en voisi olla varma, mutta kuinka monella tässä kaupungissa on parta!” Carmillina Corte sanoi, käden sipaistessa leuasta rinnan päälle “Ja varsinkaan nuorta miestä, jolla on parta?”

“Siis näitte että hän on nuori?”

“No sanotaan, ettei hän varmaan ollut teitä vanhempi. Hiukset mustat ja liikkui niin kuin nuori mies liikkuu,” ja nyrkit pyörähtivät Carmillinan rinnan edessä, imitoiden nopeasti liikkuvan miehen pakaroita.

“Ymmärrän. Entä nainen tämän uhrin seurassa? “ Capratorrente kysyi

“Elene Boi, nojasi seinää vasten, niin kuin olisi liukastunut hetkeä aikaisemmin, ja tavoittelisi tasapainoa!”

“Tunnette heidät?”

“No Elenen, näöltä,“ sanoi Carmillina, samalla kun teki rintaansa kohden eleen, joka muistutti hänen äitinsä kädenliikkeitä tupakkakaupassa, mutta kertoi, ettei Elene Boi muistuttanut äitiä, ”ja tiedän että hän meni naimisiin muutama viikko ennen minua. Hänen nuorin siskonsa oli samalla luokalla siskoni Mariachiaran kanssa.”

“Mitä te tiedätte tästä Elenestä?” 

“En juuri mitään. Mies on rakennusmies, isä vaatturi Santini, se pidempi veljeksestä, en muista heidän etunimiään,” käsi teki eleen, joka kulki rinnan edestä kuin saksia käyttäen, ja sitten, ikään kuin oivaltaen Carmillina lisäsi, “Mariachiara taisi sanoa, että Elene on hyvä laulaja, mutta sillä ei kai ole väliä.”’

“Eipä taida, “sanoi Capratorrente, ”eipä taida. Mutta te siis voitte sanoa, että parrakas mies, joka juoksi pois kaasupullon kanssa, puukotti Elena Boin aviomiestä?” “Kyllä!”

”Eikö teitä järkytä tämä yhtään?” Capratorrenten oli pakko kysyä.

Carmillina katsoi hetken jonnekin lapsuuteen,  ensimmäisiin muistoihinsa kaupungista, jossa oli elänyt koko ikänsä. Se sai hänet voimaan pahoin, mutta hän sanoi ”minä olen bragalonese. Olen nähnyt kaupungin palavan, joten ei minua yksi puukotus paljoa säikäytä!” Sitten nainen katsoi vetoavasti Capratorrentea, “Miten hänen muutoin kävi?

Vaikka keskustelu on vakava, Capratorrente hymyili Carmillinalle, “Se mies, jota puukotettiin, hän selviää, mutta ei se partainen nuori mies, hänen suhteensa ei enää tarvitse olla huolissaan.”
Carmillina nyökkäsi Capratorrentelle, osoittaakseen ymmärtäneensä, ja tämä vastasi samalla eleellä, “no sitten tämä on teidän osaltanne selvä!” Capratorrente nousi kättelemään Carmillina Cartaa, “komisario Nieddu saattaa teidät alas. Ja sanokaa äidillenne terveisiä.” “Sanon. Hän pitää teistä!” 

 

Capratorrente hymyili kätellessään, eikä Nieddu malttanut olla pistämättä sivusta “Se on sellainen, tämä meidän ylikomisario!” ja kun Nieddu meni Carmillinan perässä käytävään, hän näki esimiehensä tekevän käsimerkin, jonka hän tulkitsi ystävyyden merkiksi, vaikka se ei ollut vaihtoehdoista ainoa. 

“Mukava mies, tämä Capratorrente “ rouva Carta avasi keskustelun heti käytävän puolella, ja sai Nieddun hymyilemään, ja vilkaisemaan että ovelle tuli matkaa, ennen kuin vastasi. 

“On se mukava, poliisiksi,“ ja Nieddu virnisti niin, että sai rouva Cartan hymyilemään, “ja erittäin hyvävainuinen poliisi.”
“Mistä puheenollen, se edellinen nainen, hän taisi polttaa ulkomaista tupakkaa,” rouva Carta sanoi.
“Huomasin saman, kun hän laittoi sen imukkeeseen. Hänen miehensä, tohtori Bardem varmasti matkustelee työssään.” ylikomisario Nieddu vastasi, “ja tarkka vainu teilläkin.”
“Minähän olen kasvanut tabaccheriassa, äiti ja isoäiti ovat molemmat pitäneet tupakkakauppaa. Mummoni aloitti vuonna -22, “ja rouva hymyili sitten ylikomisario Nieddulle valloittavasti, “ja saatte tekin sanoa Carmillinaksi.” 

“Minä olen Tiedoru,” ja ylikomisario Tiedoru Nieddu tarttui Carmillinan ojennettuun käteen.
“Tekin olette bragalonese. Meidän lähellä on asunut suutari Nieddu. He muuttivat pois kun olin lapsi.”
“Isän serkku. Hänen pojillaan on nyt oma suutarinliike Pontesievessä.” 

“Suutarin rouva oli jotakin sukua minun isälleni, mutta kun isä ja Emiliano-setäkin ovat kuolleet, olen unohtanut mitä.”
“Ehkä me olemme jonkinlaisia pikkuserkkuja,” Tiedoru sanoi ja avasi oven portaikkoon.
“Eikö sitä sanota: bragaloneseksi serkku on braglalonese!” ja nauroivat mennessään rappuun.

He kulkivat portaikossa, joka muistutti siitä, että poliisilaitos oli alunperin tarkoitettu porttilinnoitukseksi kaupunginmuuriin, vaikka muuria ei ollutkaan. Kapeista ikkunoista näkyi vain vähän ulos, nyt kun lumi oli liki tukkinut ne, ja paljas lamppu katossa raiskasi kolkon käytävän keltaiseksi. 

Carmillina haistoi rappukäytävän ummehtuneessa ilmassa hikeä höyrynneet poliisit, jostakin tulevan vienon kusen hajun, pakkasen esiin pureman kosteuden ja amerikkalaisen tupakan hajun, ja hän tunsi pahoinvointinsa yltyvän. Ja miten hän tarvitsisikaan kahvia.
Huonovointisuus sai Carmillinan kiirehtimään askeliaan, mutta poliisiaseman alakerrassa tilanne ei parantunut laisinkaan.
“Tiodoru, mistähän minä saisin kupin kahvia?”
“Tässä on lähellä parikin paikkaa. Oikealle ja vielä kerran oikealle, ja seuraava kortteli asemalle, on La vedova dei carabinieri, sen näkee kauas, oven päällä on kiväärit ristissä, poliisit käyvät siellä paljon,“ selitti Tiedoru kädet heiluen, “mutta paremmin reittinne varrella on, jos olette kotiin menossa,, suoraan ovelta joelle päin,  toisessa risteyksessä Cagna Nera. Tunnette sen mustasta kissasta oven päällä.” Sitten hän sanoi, “Poliisin oman kahvi on sellaista, että tarjoamme sitä vain pahimmille murhaajille,” ja Nieddu virnisti päälle.

Kun he kulkivat ohi päivystäjän tiskin, päivystäjä Batistini hymyili ohi suureen äänen valittavan vanhemman naisen, niin leveästi, että nainen keskeytti hetkeksi ja katsoi taakseen. 

Kun he olivat ovella, satoi taas lunta, pieniä kiteitä, kuin kristallia, eikä paljon.
“Kaunista, mutta olen saanut siitä tarpeekseni, “Tiodoru sanoi.
“Niin, minulle riittäisi yksi päivä,” Carmillina myönsi.
“Kiitos teille, Carmillina. Otamme yhteyttä, jos on aihetta.”
“Niin. Kiitos, kai. Ja niin kuin äitini sanoisi” Carmillina vastasi, levittäen kätensä rinnan korkeudelle, “koska vain!” 

Kättelyn jälkeen Carmillina Carta lähti kulkemaan kohden jokea. Kun poliisilaitos oli takana, kaikkine hajuineen, hän haistoi toisenlaisia tuoksuja. Poliisilaitosta lämmitettiin kai hiilillä, sen tuoksu oli erilainen, mutta suuri osa kaupungista haisi palavalle puulle, polttoöljylle ja pakokaasulle. Kaikki oli käärittynä talven ja lumen latistavaan kääreeseen, joka samalla korosti mutta pehmensi tuoksut joksikin vieraaksi.
Carmillinan olo ei kohentunut, mutta hänen mielialansa muuttui. Kun poliisiaseman rappu ja alakerran käytävä olivat tuntuneet vetävän häntä alas, niin nyt ollessaan ulkona, koteja lämmittävien savujen piirtäessä kattojen ylle siniharmaata huntua, hän tunsi itsensä voimakkaaksi ja toiveikkaaksi.
Ristiriitaisissa tunnelmissa Carmillina Carta tuli risteykseen ja näki kyltin, jonka päälle oli kuvattu selkäänsä köyristävä musta kissa, häntä pystyssä. Hän katsoi taakseen, näki lumisateeseen kietoutuvan rujon poliisiaseman ja sitten katua alas, joen suuntaan, jossa joen takana valkeassa hämyssä oli Dietro Fabbrica, vielä köyhempien ihmisten alue. Silloinhän tiesi, mitä on tehtävä; hän oksensi sen kaiken vähäisen mitä oksennettavissa oli.
Kun tuntui, ettei hänellä ollut enää mitään annettavaa tälle lumiselle kadulle, hän käveli sen yli, varmana ja tietäen mitä tulisi tekemään. 

Hän menisi ensin Cagna Neraan, joisi doppion, ja jos siellä olisi, söisi ainakin kaksi cornoa Nutellan kanssa, ja menisi sitten äidin luokse kertomaan uutiset.