Kuukausi: huhtikuu 2020

Petjan aikakirjat 1.26 – Voi kuinka pieninä palasina

Siellä ne ovat, myytit nyyttien takana.

 

Syntymä, ja sitten yllä savannin taivas,
kuu kullan kaltaisena kulkemassa yli taivaan
toistaen itseään kuin krampissa

kuu kaudesta kuukauteen, 

muuttuen, aina kuitenkin samanlaisena
ylimpänä kuitenkin aurinko
aina samanlaisena, yhä uudelleen
vuodesta toiseen, nostaa savannille autereen

ei tietenkään yhtä tärkeänä kuin kuu
joka valaisee yöllä, pimeän aikaan
niin kuin naiset, kuun sisaret

sitten tulevat sateet, niin kuin tulevat
kiitettynä piinana, samanlaisena
niin samanlaisena kuin muuttuva taivas
jonka salama halkaisee, uudelleen 

aina erilaisena, mutta samana
niin kuin sade päivästä pois

 

Sitten sateen jälkeen maa ruohosta raskas
vihreänä sinisiä vuoria kauemmaksi
vihreänä vihreälle merelle

ja kauemmaksi, aina viheliäisille niityille

Sitten ne tulevat, kärpästen alla

suuret ja kyrmyniskaiset

pienet, jotka tanssivat ruohometsässä 

toiset, jotka astelevat kaiken yllä
ylhäisinä, kuvitellen olevansa valtiaita

ja kaikki meille, veljemme lihassa
kaikki on meille annettu.

 

Kaikki on meille annettuna
minkä voimme sen ottaa

minkä voi, se myös ottaa 

me ryömimme ruohossa

syöksymme, tapamme, syömme

Veriveljet lihassa

Jonakin päivänä
Kannamme veljemme lihasta
Yli punaisen vihreä heinän

Tästä lihasta
Tästa lihasta raskas

Tämän tästä lihasta
Tästä raskaasta lihasta
Kuuluu viimeinen huokaus
Veljemme, kannamme lihasta

 

Iltapäivän kuumuudessa
Sinisen paahteen alla
Verevän vihreän päällä

Jokainen vainaa on jonkun lapsi
Jostakin johonkin tullut

Ja päivien päähänsä mennyt

Lihan liitosta eronnut veli
On lähtenyt yli virran
Ottanut linnunluupurren

Hautaamme lihan
Luun mukaan laitamme
Peitämme, hammasta purren
Veri kuivuu iltaan
Meri mustuu yöhön

Aalto kohisee värien väreitä

Äiti, kuu, kulkee taivaalla

sinisten silmien seassa

 

Aalto ei kerro
kaukaako tuli
huokailee vain
ja suutelee jalkaa
Kaikki kaipaamme jotakin
Kuka veljeä, kenties äitiä
Jotain ihmistä suurempaa

Joku lihaakin

Ja kuu kalpea kulki yli meren

Siinä me sitten istuttiin
Viimeisellä lannalla
Jauhaen bullshittiä siitä
Mistä vitusta me tultiin
Mistä me sinne tultiin
mihin helvettiin menossa oltiin
ja missä on onnemme maailmalla.

Petjan Aikakirjat 1.25 – Kaikki me synnymme

Kuoleman toisessa päässä on syntymä, kaikki muu on niiden välissä, ja niiden ulkopuolella.
Tuhansia ja tuhansia vuosia syntymä oli mysteeri. Isän osuus siinä ei ollut selvä tuhansiin vuosiin, ja tämä elämän alku oli mysteeri. Tämä teki äitiydestä vielä mystisempää.
Homo sapiens sapiensin lisääntymisstrategian valikoitui matkalla osin sen vuoksi, että matkan varrella meistä tuli menestyksekkäitä metsästäjiä, laji kasvoi nopeasti, mutta myös pään merkitys kasvoi, ja pää sen mukana.
Serkkumme Neanderthalista menehtyivät usein synnytyksiin; mutta heillä olikin vielä isommat päät kuin meillä. Ja saattaa olla, tästä ei ole varmuutta, että he eivät lisääntyneet muutoinkaan yhtä tehokkaasti kuin homo sapiens sapiens, vaan vain keväisin, mutta tähänkin suhtaudutaan epäillen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Homot loivat kuitenkin perheen varhain. Neanderthalin serkuilla näyttäisi koko yhteiskunnan perusta olleen perhelauma, ja kaikki samassa yhteisössä olleet olivat samaa perhettä. Tämä sitten osaltaan teki heistä haavoittuvaisia, sukusiitos lisäsi sairausriskiä, vaikka se saattoi toisaalta jalostaa hyviäkin ominaisuuksia.
On kovin paljon mitä me emme tiedä serkuistamme.
Mutta kaikki me, niin serkkumme kuin mekin, elämme ja kuolemme ihan homona.
Yksi homo sapiensin menestyksen salaisuus oli isoäidit.
Kun aivot ja kroppa vaativat pitkän lapsuuden, ja sapiens sapiens lisääntyi ympärivuoden ja ympäriinsä,tarvittiin varmistuksia. Pitkä imetysaika vähensi raskauden mahdollisuutta, mutta samalla kulutti äitiä, ja siinä sitten tarvittiin isoäitiä.
Kun laumassa oli vanhempia naisia, jotka eivät enää lisääntyneet, mutta joilla oli jotakin karussa maailmassa tarpeellista, kokemusta tämä lisäsi lasten mahdollisuutta kasvaa aikuisuuteen. Näin isoäideistä, tädeistä ja homoeno Einarista tuli tärkeä osa lauman evoluutiota. Einarista kerron enemmän joskus toisten.

Ja aivan kuten kuolemasta, äitiydestä tuli myyttinen elementti, joka elää edelleen, hyvässä ja pahassa.

Petjan aikakirjat 1.24 – ”Ja solmin kruunuiksi häipyviksi…”

Kun esi-isämme olivat vielä hyvin harvasanaisia, ja toisen niistä merkityksestä käytiin jatkuvaa kiistelyä, heillä oli kuitenkin käsitys arvokkuudesta, surusta ja kuolemasta; kauan ennen meidän aikaamme he, jotka olivat meitä ennen hautasivat vainajansa jonkinlaisin seremonioin ja pistivät vainajan kanssa saamaan hautaa tarvekalun, nyrkkivasaran, korun taikka lelun.
Neandertalilaiset tiesivät rajansa, hautaaminen kertoo sen meille 200 000 vuotta myöhemmin.
Me emme tiedä mitä he ajattelivat, emmekä tiedä, miksi he peittivät vainajan kukkasin, mutta silti me pystymme samaistumaan siihen ja jotenkin, vaikka meidän ja heidän välillä ei ole sanoja, pelkkä hiljaisuus, se kertoo meille jotakin suurta. Näistä vainajista välitettiin, heihin tunnettiin yhteyttä ja he olivat merkittäviä joillekin, joskus, 200 000 vuotta sitten.
Tämä tuo mieleeni äitini hautajaiset. Meitä saattajia oli kaksi. Minä ja vaimoni Hautajaiset ovat syvästi inhimillinen tapahtuma. Neandertalin ja Cro Magnonin ihmisistä alkaen, kaikki koskaan tunnetut kulttuurit ovat suorittaneet jonkin seremonian, juhlamenon, hävittäessään yhteisön jäsenen ruumiin. Tämä riitti ei ole vain kuolleille, vaan eläville, seremonia, joka tuo ihmissuhteet esiin tavalla, johon meidän sanamme, no ehkä rittäisivät, mutta haluaisimmeko kuunnella sen selityksen.
Symbolinen toiminta, joka ylläpitää yhteisöä, sen luottamusta, luo solidaarisuutta ryhmän jäsenten välille, ja sitoessaan ryhmää kokoon, antaa sille uutta kykyä toimia kriisissä ja menestyä toisten yhteisöjen rinnalla.
Ja kun nämä riitit toistuvat, menot, joilla korostetaan sukulaisuutta esi-isiin, vainajiin, auttavat ryhmää kasvamaan, ylläpitämään sitä solidaarisuutta, joka mahdollista perhettä suurempien yhteisöjen synnyn.
Kun Vanha Testamentti ja sen synty analysoidaan, voidaan senkin takaa löytää jäljet esi-isien palvonnasta, ja tämä sama löytyy vanhoista suomalaisista loitsuista, joskin äitilinjaisena.
Kuten Leo X sanoi “Tämä myytti Kristuksesta, se on palvellut meitä hyvin.”

Petjan aikakirjat 1.23- Vilskettä silmäkulmassa

Puhe ei kerro onko se totta.

Se miten tulkitsemme viestin totuusarvon, on kiinni aikaisemmista tapahtumista, omasta persoonallisuudestamme, mutta myös niistä sanattomista viesteistä joita saamme puheen ohessa. Tarkkailemme puhujan eleitä, ilmeitä, olemusta. Varsinkin ns. mikroilmeitä on vaikea  jäljitellä tietoisesti, sanotaan että vain noin 5% ihmisistä osaa näytellä edes osaa niistä ja vain 0,5% kaikkia.

Eye dilate.gif
By Greyson Orlando - Own work, Public Domain, Link

Nämä mikroilmeet, jotka ilmentävät perustunteita inho, viha, pelko, suru, onnellisuus ja hämmästyneisyys, syntyvät paineesta, yleensä juuri silloin, kun yritämme salata todelliset tunteemme ja juuri se yritys laukaisee alta puolensekunnin väläyksen, joka paljastaa todelliset tunteemme. Näiden perustunteiden lisäksi suurella osalta ihmisiä löytyy myös mikroilmeet huvittuneisuuden, halveksunnan, häpeän, ahdistukset, syyllisyyden, ylpeyden, tyytyväisyyden sekä helpotuksen tunteille. 

Nämä perustunteet liittyvät juuri meidän sosiaaliseen toimintaamme ja ne myös viittaavat siihen, että puhuttu kieli on syntynyt eleiden ja viittausten sivusta.

Kieli antaa meille välineet paljon tehokkaampaan viestintään kuin eleet, tätä mitä nyt luet, ei voisi kertoa eleillä, hajuilla tai silmäniskulla. Mutta sen toisena puolena kieli luo maailman, jolla ei tarvitse olla sidettä tähän todellisuuteen, se kertoo tarinan ja antaa mahdollisuuden ammattikunnalle, joka valehtelee elääkseen, kirjoittajille.
Mutta me olemme yhteisöllinen laji ja sen vuoksi meidän on voitava sitoutua toisiimme, ja siksi meidän ei välttämättä tarvitse puhua totta, mutta meidän on voitava silti luottaa, ettei toinen valehtele mittaansa enempää.
Ja siksi yhä ja edelleen, meidän on kielen rinnalla luotettava toisen eleisiin, katseeseen ja vahvistettava sidettämme toisiimme yhteisillä merkeillä, juhlamenoilla, seremonioilla, solmioilla ja salaisilla kädenpuristuksilla. Ja arvatkaapa mitä?
Ne ovat tulossa vielä tärkeimmiksi kuin ovat olleet. Ja mitä se sitten tarkoittaa? 

Petjan aikakirjat 1.22. – Mieliero

Suurin osa muiden eläinten ääntelystä on spontaania, tunteen synnyttämää ja vaistonvaraista. Vaikka voidaan huomata, että eläimillä on “sanoja” tiettyyn tilanteeseen tarkoitettuja ääniä, ei voida puhua kielestä ja siitä, että tällä tavoin välitettäisiin jotakin merkittävää tietoa tapahtumista tämän hetken ulkopuolella.
On mahdollista että isot apinat ja delfiinit kykenevät hieman pidemmälle menevään kommunikaatioon äänen avulla kuin vaikkapa koirat, mutta mikään laji ei ole kuin ihminen. 

Joskus on esitetty ajatus, että kieli olisi kehittynyt näistä spontaaneista ei kielellisistä viesteistä, mitä aikaisemmilla kehitysasteilla on ollut ennen kielen keksimistä. Kieli olisi silloin kehittynyt toisin, ei kielelliset keinot olisivat joutuneet antamaan tilansa kielelliselle viestinnälle ja tätä ei ole tapahtunut. 
Itse asiassa ihminen on laajentanut ei kielellisen viestinnän rajat laajemmalle kuin mikään muu eläin. Meidän ei-kielelinen viestintämme ei ole vain hajun, eleiden ja ilmeiden varassa, vaan me ympäröimme itsemme viestejä välittävillä esineillä, puemme päällemme vaatteita, jotka kertovat arvoistamme, muokkaamme ulkonäköämme, käytämme tavaroita, joilla on arkisen käytön lisäksi symbolimerkityksiä ja rakennamme merkityksiä merkitysten sisään, sävellämme oopperan, maalaamme siitä taulun ja teemme taulusta meemin. 

Me kykenemme tietoisella ajattelulla leikkaamaan mielikuva sen luoneesta yhteydestä, riippumatta siitä, pohjautuuko se aistihavaintoon,  tallentaa se muistiimme ja ottaa sieltä taas sopivassa yhteydessä.
Kieli tarjoaa tähän koodijärjestelmän, jonka avulla voimme välittää, sanallistaa, omat mielikuvamme ja välittää ne toiselle, jolla ei ole samaa kokemusta todellisuudesta kuin meillä.
Kieli antaa meille mahdollisuuden valehdella. Kieli ei, kaikesta ilmaisukyvystään huolimatta ei voi olla muuta, kuin olla tietoisen ihmisen omasta näkökulmastaan, ja omasta kontekstista lähtien. Kieli ei pidä sisällään eksaktia todellisuutta, vaan ilman kontekstia se jättää tulkinnan aina jossakin määrin vapaaksi.
Ja siinä se on. 

Koska uskomme sen, kun meille sanotaan, “minä rakastan sinua,”

ja mitä se oikein tarkoittaa? 

Petjan aikakirjat 1.21- Kielipelin aivoitukset

Koska muinaisia aivoja ei ole tutkittavaksi, monet olettamukset muinaisten ihmislajien kyvyistä perustuvat kallotutkimuksiin, joissa kallon tilavuus, sen sisäisten alueiden ja harjanteiden kohtien perusteella on pyrytti jäljittämään aivojen rakennetta ja verrattu näitä tietoja apinan ja ihmisten kalloihin
Yleensä kaikilla ihmisillä vasemmasta aivopuoliskosta löytyvät alueet vastaavat puheen tuottamisesta, ymmärtämisestä ja sanojen tunnistuksesta, mutta tämähän ei vielä riitä täyteen ymmärrykseen, vaan meidän on tunnistettava sävy, rytmi, painotus, intonaatio, sekä puhuja ja tämän eleet.
95% oikeakätisistä ihmisistä vasen aivopuolisko on myös hieman suurempi ja kallossa on näkyvissä kielialueen tuntumassa tietynlaiset painaumat, joiden kehitystä voidaan tutkia juuri ihmisen esi-isien kalloista aina Homo Habiliksesta alkaen, apinoilla ei näitä painanteita ei ole, vaikka aivojen epäsymmetriaa näyttäisi ilmenevän myös suurilla ihmisapinoilla.
Eli homohabiliksella mahdollisesti oli kehittynyt sellainen neurologinen järjestelmä, jossa aivojen vasenpuolisko kykeni erittelyyn ja viestien analyysiin.
Homo habiliksen kurkku ei kuitenkaan vielä ollut tarpeeksi kehittynyt tuottamaan nykyihmisen monipuolista puhetta, mutta samaan aikaan oli ilmeistä, että kommunikaatiota tapahtui, koska homo habilis metsästi yhdessä ja asui jonkinlaisissa yhteisissä paikoissa, joita voi kutsua joksikin pesän ja leirin välimuodoiksi.

Yhteiset toimet, leiri, pesä ja metsästäminen edellyttämä kommunikaatio ei välttämättä ollut vain puhumalla suoritettua, vaan se mitä luultavammin oli monikanavaista, siihen liittyi ilmeet, käsimerkit ja äänähdykset. Se on ollut edellytys yhteisten suunnitelmien teolla.

Tämä voisi selittää sen, miten aivot ovat kehittyneet rinnan tunnistamaan erilaisia tasoja, eleitä ja ilmeitä rinnan puheen kanssa.  Ja käsimerkkejä käytetään tänä päivänä, niin kuin on käytetty aina metsästäessä ja sotaretkillä täydentämään puhetta, tai kun on pitänyt olla hiljaa. Ja samaa juurta ovat myös jengien käsimerkit.

Khoisan kansan merkkejä Botswanasta


Kun käsimerkit ovat saaneet lisäkseen yhä kehittyneemmän kielen, laji on kehittänyt kilpailukeinojaan aina pidemmälle.

Petjan Aikakirjat 1.20. -Vaikuttavatko kielen kääntäjät korvan kallistumiseen?

Tämä symbolijärjestelmä, jota tässä nyt käytän toisen symbolijärjestelmän kautta edellyttää monen osatekijän toimintaa. Jos emme tuntisi äännettä  “aa”, en tarvitsisi merkkiä “A”.
Jotta meillä olisi tämä äänne “aa”, pitää olla sellainen suuontelon ja kurkunpään rakenne, jotta voimme muodostaa sen äänteen. Sitten, jotta sillä äänteellä olisi merkitystä, se pitää kuulla, eli meillä pitää olla korva, ja sekä lähetyksen että vastaanoton puolella mitää olla tulkitseva järjestelmä, jotta sillä äänteellä olisi merkitys.

Ajatelkaa kurkkua, parasta A-luokkaa.
Mitä me tiedämme aikaisempien ihmisten kyvystä kommunikoida äänteillä perustuu hyvin vähiin löytyihin, siihen mitä löydetyissä luissa on ollut kieliluu, siitä tiedämme miten kurkunpää on sijoittunut.
Toinen mitä voimme tutkia on suuontelo. 

Jo silloin, kun olimme täysin mitäänsanomattomia, leikimme tulella. Tarve suuriin hampaisiin ja mahtaviin leukalihaksiin väheni, ja kurkun ja suun alueella oli enemmän tilaa ja senhän tietää miten siinä käy. Tilalle on aina tarvetta.
Kitalaki on ihmisellä lyhyempi kuin simpanssilla, tai mitä se oli vaikkapa homo erectuksella. Neanderthalin ihmisen kitalaki oli suunnilleen saman mittainen kuin meillä, mutta kurkunpää oli ylempänä.
Simpansseilla ylhäällä oleva kurkunpää ja pitkä suuontelo helpottaa nielemistä ja mahdollista nielemisen ja hengittämisen yhtäaikaa. Ja itseasiassa myös pienillä lapsilla, vastasyntyneillä, kurkun pää on ylempänä.  Vauva voi imeä rintaa ja hengittää yhtä aikaa, mutta menee aikansa, ennen kuin lapsi voi muodostaa kaikkia äänteitä.
Neanderthalin ihminen ei luultavasti pystynyt sanomaan a, u ja o, eikä g ja h konsonantteja.
Joskus, ei kovin kauaa sitten, ihmisen kurkunpää ja kitalaki olivat jokseenkin sellaiset kuin nyt. Mitä annamme aikaa, ehkä 2000, korkeintaan 3000 sukupolvea sitten, eli melkein eilen. Sen ajatteleminen saa minut surulliseksi.
Se, että meillä on valmius tuottaa kieltä, ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olisimme tehneet sen, ja eräiden henkilöiden kohdalla ei edelleenkään selkeä viestintä ei onnistu.

Petjan Aikakirjat 1.19 -Näetkö symbolien soivan?

Tätä harvoin tulee ajatelleeksi, että harvoin tulee ajatelleeksi symboleja, vaikka ajattelemme niillä koko ajan. Samoin olen huomannut, että joidenkin ihmisten on hyvin vaikea hahmottaa sitä, että heillä on vaikeuksia hahmottaa sitä mitä hahmottaminen, käsittely ja mielikuvitus oikein perimmiltään ovat.
Minä ajattelen symboleilla, ja niin sinäkin, ainakin osittain.  Se, että minä ajattelen paljolti kuvallisilla symboleilla, en siis edes välttämättä konkreettisilla kuvilla, vaan abstrakteilla symboleilla ja se, että joudun sitten kääntämään ajatteluni puheeksi aiheuttaa tietyn pullonkaulan, koska sillä kuviolla, miten olen ajatellut, ei välttämättä ole lyhyttä kielellistä vastinetta. Ja näkökulman vaihtaminen, no, pyöräytetään kuvaa.

Kieli on symbolinen järjestelmä. K, i, e, l ja i ovat äänteiden symboleja, ja ne muodostavat yhdessä sanan, joka symbolisoi joko suussamme olevaa elintä, tai symbolista järjestelmää, jonka avulla viestitämme.
Kieli välittää meille symbolin, jonka hahmotamme merkitsevän tiettyä asiaa.
Siis hahmotamme, ikään kuin kuvittelemme sille merkityksen.
Kuvitteleminen, on kuvan luomista mielessä. Mielikuvien hahmottamista, näkemistä.  Kuvittelemme symboleille merkityksen aikaisemmin hahmottamamme todellisuuden perusteella, ja käsittelemme tätä symbolien meille välittämää viestiä ajattelullamme. 
Tässä meidän symbolijärjestelmässä, missä me suomalaiset elämme, ajattelu on selkeästi esillä ja kouriin tuntuvaa, tai ainakin se on siinä määrin sitä, että se lähtökohtaisesti olettaa toisen, viestin saajan, käsittelevän informaatiota käsin, ja näkevän sen edessään. 

Mutta juuri näin se saattaa olla. Eräiden todisteiden mukaan kieli on alunperin ollut juuri visuaalista viestintää, ja ääni on täydentänyt sitä visuaalisesti tapahtuvaa viestintää; ensimmäiset sanat ovat muodustuneet käsimerkistä ja äänähdyksestä, ikään kuin viittomakieli pohjimmiltaan olisi meidän alkuperäinen kielemme.

Tästä ajattelin kirjoittaa laajemmin tällä viikolla.

Petja aikakirjat 1.18. – Homo, heitä…

Asia, joka ei heti tule mieleen, kun miettii ihmisen ylivoimaa, on oikeastaan peräisin riippuvaisuussuhteesta. Puihin.
Periaatteessa kaikki kädelliset kykenevät jollakin tavoin viskomaan erilaisia kiviä, oksia tai mitä nyt käsillä on, kun on tarvis, mutta ihminen on ylivoimainen heittäjä. Se on saattanut olla se syy, miksi ihminen on alun perin kiveen tarttunut, heittääkseen sillä lähestyvää saalistajaa. Seuraavaksi sillä heitettiin jo saaliin saanutta saalistajaa ja seuraavaksi saalista. 

Ja siitä se lähti.
Kolkutetiin sitä kiveä niin että saatiin siihen vähän terää.
Ja jossakin vaiheessa huomattiin, mikä etu on keihäässä, ja sitten alkoi iskukeihään kehittyminen heittokeihääksi.
Saalistaja, joka saattoi juosta päivän, ja sitten heittää saalistaan jollakin projektiililla turvallisen, no turvallisen ja turvallisen, matkan päästä, oli aika ikävä jahtaaja.  

Vaikka siellä kädellisen kopassa on laskentatehoa puusta puuhun hyppäämiseen, ja vaikka simpansseilla, gorilloilla ja orangeilla on liki samanlainen hartianivel, niin ihmiskäden parempi tartuntaote, ja kyky hienoihin ohjausliikkeisiin heittäessä, niin pienet erot lihaksissa, jotka evoluutio on synnyttänyt viimeisen 2 000 000 vuoden aikana, yhdessä kehittyneiden aivojen kanssa, luovat kokonaisuuden, jossa valittu esine voidaan heittää nopeasti ja tarkasti, suoraan tai tiputtamalla, tarkkuudella, johon mikään muu kädellinen ei pysty.
Simpanssit heittelevät kyllä, ja on huomattu, että ne heittävät huvikseen, saattavat heitellä kiviä niin että niitä kerääntyy pieniksi kasoiksi, mutta silti, se ei riitä. Homo erectus on ollut jo paljon tehokkaampi heittäjä, olkapään rakenne kertoo, että sillä on heitelty jo eri tavalla mitä apinat tekevät, mutta tämä 2 000 000 vuotta on kasvattanut eron, niin, että simpanssin heittämä projektiili lentää parhaimmillaan 30 kilometriä tunnissa, mutta asiaan perehtynyt, harjoitellut homo sapiens saa projektiilin jopa 185 kilometrin tuntivauhtiin.

Kun narupettereiden ovat kyenneet kommunikoimaan, suunnittelemaa, hikoilemaan ja heittämään, he nousivat savannin valtiaiksi.

Petjan aikakirjat 1.17. – On niin hikikin.

Narupettereillä on vielä yksi evoluution antama konsti, jonka olin unohtaa, ja joka on osaltaan ollut nostamassa savanniin valtiaaksi.
Narupetterit on  pienihampaisia, heikkoja, kahdella jalalla liikkuvia hikisiä apinoita.
Ja se on ihan helvetin hyvä juttu.

Narupetterit hallitsee uuvutusmetsästykseen.
Narupetterit  eivät ole nopeita, ne eivät  ole voimakkaita, mutta niillä on kyky tehdä yhteistyötä ja lisäksi ne on ihan helvetin rasittavia.
Ajatellaampa jotakin saaliseläintä.
Sanotaanpa nyt vaikka laumastaan jäänyttä antilooppia, tai vaikkapa pientä laumaa.
Gepardi ottaa helvetillisen spurtin ja nappaa sieltä hiukopalaa. Leijona nappaa omansa väijystä. Saman tekee krokotiili.
Narupetteri on vaan saatanan rasittava.
Narupetteri lähtee seuraamaan sitä evästä ja evästä lähtee tietysti karkuun,niin kuin henkensä edestä. Ja narupetteri perässä, niin maar saatanasti, mutta ei se sitä vielä kiinni saa, kun elikko on jo sadan metrin päässä tunkemassa kieltä vyön alle,
Mutta narupetteri ei ole moksiskaan, vaan juoksentelee perässä, ja hiukopala taas on moksis ja lähtee taas niinmaar perkeleesti, kunnes se lounasseurue on taas perässä. Eines ei ole vielä toipunut oikein edellisestäkään lähdöstä, kun taas pitää lähteä.
Ja taas mentiin.
Mutta tässä se on, narupetterit tulee koko ajan, ne ei lepää, ne vaan jolkottaa, ei lujaa, mutta jos tarvis on, niin mennään huilaamatta puolipäivää.
Ja lounas on siinä huonompi. Se vetää 6 tai 16 spurttia, ja nopeasti, mutta tarttis huiliaikaa. Se väsyy, uupuu ja jäykistyy
Kas kun narupetteri perkele jäähdyttää itseään hikoilemalla, eikä läähättämällä, niin se voi pysyä liikkeellä ja jäähdyttää samalla.
Ja siinä ne perkeleet on, astalo valmiina, ja pistä elikon ensin kylmäksi ja sitten kuumaksi. 
Narupetterit on ennen kaikkea ihan helvetin rasittavia.