Joskus käy niinkin, että lähden baarista viimeisellä bussilla kotiin, yksin. Ehkä, jos on kevät ja seitsemäntoista, ei ole aikaa odottaa, mutta syksyllä on jo puoli vuotta viisaampi .
Päätepysäkki on omakotitaloalueella, liki puolen kilometrin päässä kotoa, ja vaikka syksy on ollut lämmin, on yö sen verran viileä, että vyötän poplarini syysilmaa vasten, vedän fedoran tukevammin päähäni, ennen kuin otan hansikoituun käteeni jakarandaisen kävelykepin ja suuntaan kotia kohden
Sen yleensä näkee jo kaukaa. Ei voi sanoa, että se olisi kävelytyyli, pään asento, katse, tai jokin muu tietty, mutta kyllä sen tietää. Tietty potentiaali, mahdollisuus. Se on hieman samankaltaista, kun menee baariin ja yhdellä vilkaisulla näkee, ketkä ovat seuran haussa, ketkä ovat jo parinsa valinneet ja ketkä ovat omalta kannalta tavoiteltavissa.
Kolme miestä kävelee kohden, koko tien leveydeltä. Askelten keveys kertoo nuoruudesta ja vartalon suhteet jo saavutetusta täysikasvuisuudesta, ja se jokin, selittämätön, väkivallan mahdollisuudesta, vaikka kasvot ovat vielä liian kaukana hämärässä nähdä tarkasti.
Otin mahdollisuuden vastaan ja asetuin itsekin keskemälle tietä, kuin olisin muutoin asettunut, mutta hieman keskilinjasta vasemmalle, jättäen asekädelleni riittävästi tilaa.
He ovat kaikki minua suurempia, rotevampia, 5-10 vuotta minua vanhempia, aikuisia miehiä. Yhdestä selviäisin, kahdestakin selviäisin, mutta kolme, se on liikaa.
”Sulla on makee hattu”, yksi miehistä sanoo
”Wahlmannilta niitä saa,” kerron, kun hattu riisutaan minulta ja nostetaan paljon pienempään päähän, jossa se kellahtaa oitis vinoon. Lue lisää ””Sie se vissiin puhut suut makiaks ja kissin alas puusta””
”Olin metsätöissä,” valistan pyytäjää.