Lumi lankesi kaupungin ylle, kuin miljoonat pienet enkelit olisivat leijailleet tuulessa. Jäisin siivin ne liitivät yli kaupungin kattojen, lankesivat vanhojen kujien kanjoneihin ja hyisin kynsin tarttuivat kaupungin kaiken kirjaviin seiniin, joiden tiilet ja rappaukset oli huurre ja pakkanen tasoittanut monen sävyiseksi harmaakseen.
Ylikomisario Capratorrente meni niska kyyryssä ylös, kotia kohden, ja kääntyi sitten yhdelle niistä pienistä kujista, jotka olivat hieman paremmin suojassa lumelta ja tuulelta. Kujan laidalla olevien luukkujen takaa tulivat ihmisten tuoksut, polttoöljy, hiili, hiki, tupakka, kiima, sipuli, tomaatti, muna ja kala, ne tuoksut joista kaupungin maku syntyi, mutta kaikki oli kääritty tämän kummallisen talven kylmään ja lumeen.
Capratorrente ei löytänyt täältä hajun niitä vivahteita, joista hän olisi normaalisti erottanut kadun, ikkunaluukut, ja voinut sanoa mikä ikkuna on kenenkin roskat tuotu kadulle, mitä siellä syötiin, kuka joi viiniä, kuka grappaa. Kaiken tämän lumi pyöristi yhdeksi möykyksi, josta osaset erottuivat kuin ruumis lakanan alta, mutta kaiken sen ylitti hänen päälleen lentäneen veren happaman karvas löyhkä.
Capratorrente haistoi oman järkytyksensä katkeruuden itsestään, hän aisti päivällä syödyn aterian jättämät vivahteet, nyt tyhjän kainalossa roikkuvan asekotelon vanhan nahan hajun ja taskussa olevan pistoolin aserasvan öljyisen tuoksun, mutta kaiken tämänkin peitti Antoni Decortasin veren tuoksu. Murha hänen omassa työhuoneessaan järkytti ja loukkasi häntä paljon enemmän kuin se muutaman viikon takainen mies, joka tavoitteli häntä veitsen kärjellä. Hänen toimistonsa oli tämän kaupungin rauhan temppeli.
Nieddu sanonut, että hänen piti ottaa nyt ase mukaan ja kun Capratorrente oli laittanut sen kainaloon, oli rikoskomisario, kuin äiti, joka auttaa lastaan, ottanut sen ylikomisarion kotelosta, “pistä se päällystakin taskuun, et saa sitä esiin kainalosta,” ja taputtanut esimiestään hartialle, kuin kannustaakseen esimiestään. Nieddu oli kysynyt, haluaisiko hän heidän kulkevan tulevan samaa matkaa, mutta Capratorrente oli kieltäynyt. Hän ajatteli että tarvitsisi työmatkan verran aikaa olla yksin. Kuitenkin se ajatus, se että Nieddu ehdotti yhdessä kulkemista, tuntui hyvältä.
Kun Capratorrente kulki sivuavan kadun yli, kylmä raapi häntä julmemmin, mutta ajatus ystävyydestä tuntui kannattelevan häntä lämmöllään.
Toimiston lattialle tuupertunut mies, verinen usva joka levisi miehen päästä, ikkunassa oleva luodinreikä, kaikki mitä oli tapahtunut, koko poliisielämän paska, se tuntui niin paljon keveämmältä, kun oli löytänyt yhden työtoverin, yhden uskotun, ystävän poliisien joukosta, jolle saattoi avata itseään vähän enemmän, kertoa siitä, millainen oli hänen yksinäinen todellisuutensa tämän kaiken taakan takana ja alla.