Siinä maailmassa, jossa kaikki olisi mahdollista, maaseutuasunnollani pystytettäisi patsas, alumiinia oleva luonnollista kokoa oleva alumiinityttö, lotus- asennossa.
Tyttö olisi nuori, siro, kuin kevät.
Patsaan päälle laitettaisiin kolmen teräspilarin varassa oleva kalkkikivi, joka olisi päältä hiottu hieman kuopalle, ja vastaavasti, veistetty niin, että vaikka sen alapinta näyttäisi luonnolliselta, sen kiven alin kohta, 10-15 senttä matalammalla kuin reuna, olisi juuri patsaan kohdalla.
Patsaan päällä oleva paasi olisi riittävän iso, ettei normaali sade kastele patsasta, mutta kun kiven päälle sataisi vettä, se tihkuisi läpi juuri tytön päältä.
Kalkkikivi läpäisee vettä, ja liukenee siihen. Alumiinin päällä taas vesi jatkaa matkaa, mutta kalkki kovettuu sen päälle kuoreksi, niin kuin stalamiitti.
Tyttö, nainen, itsessään ajassa kiinni, ajan vankina ja siinä eläen, eläisi kivessä.
Kun aika kuluisi, kivi kuluisi hitaasti, ehkä, jonakin päivänä, kivi olisi kulunut niin ohueksi, että se murtuisi, ehkä.
Jonakin päivänä, kenties, koko tyttö olisi kadonnut kiven sisään, kenties.
Ja kenties, jonakin päivänä, haurastunut kivi tipahtaisi alla olevan tytön päälle, mahdollisesti, ehkä.
Mahdollisesti kiven sisällä oleva tyttö palkastuisi, kun kivi tipahtaisi päälle, tai kenties tyttö rikkoutuisi, tai sitten ei.
Ja ehkä jonakin päivä, ehkä, kun kivi olisi kulunut päältä pois, sade huuhtoisi taas kuoren tytön päältä, hitaasti.
Saattaisi olla, että tähän menisi sata vuotta, tai kolmesataa, kenties tuhat kolmesataa, tai kolmetuhattasata, tai sitten ei, tai jotakin muuta, mutta niin aika kuluisi, ja jonakin päivänä, tyttö paljastuisi taas kalkkikuorestaan. *
Tai sitten jonakin toisena päivänä.
Francis Bacon, hän sen sanoi, “Totuus on ajan tytär, ei auktoriteetin.”