Mies nousi Maria Magdalenan kirkontornin portaita kevyesti, kiirehtimättä.
Hänen päällystakkinsa siniseen kankaaseen jäi harmaata pölyä, milloin se osui kapeassa portaikossa seinään.
Kun portaikon kavetessa ylös mennessä miehen olkapäällä oleva laukku alkoi ottamaan seinään, hän siirsi sen syliinsä ja kirosi mielessään, ettei ollut ajatellut asiaa aikaisemmin.
Portaat päättyivät luukulle, mies pysähtyi ja raotti luukkua, ensin varovasti ja hieman lunta varisi raosta miehen päälle. Hän antoi luukun painua takaisin kiinni. Hän lattoi laukkunsa oven eteen ja käveli muutaman askeleen alas portaita ja kaivoi tupakat esiin.
Tavallisessa tupakka-askissa oli sekaisin pikkusikareja ja tavallisia savukkeita, ja hän poimi tällä kertaa käteensä pikkusikarin, ei halvinta laatua, mutta ei mitenkään ylellisen, tavallisen keskiluokkaisen pikkusikarin.
Tupakan sytytettyään, hän nojasi selkänsä portaikon seinään ja veti kevyen viipyilevan imaisun sikarista. Hän poltti tavallisesti savukkaita, mutta tämä oli erikoistilanne, joka vaati sikarin.
Mies tumppasi sikarin seinään, hienonsi loput puruksi lattialle ja nousi takaisin luukulle.
Vaati pientä ponnistelua saada luukku kokonaan auki ja teräsvarsi hakaan pitämään luukku auki, tehtävä vaati molemmat kädet. Mies nousi tapulin kellotasanteelle, käveli sen ympäri, katsoi kolmea pronssikelloa, yritti nähdä niissä olevaa latinankielistä tekstiä, mutta erotti hämärässä vain sanat ”PAX DOMINI”. Sitten hän kävi avaamassa pohjoisen sivun säleluukkuja hieman rakoselleen, varoen, ettei karistaisi lunta enempää kuin on välttämätöntä.
Aukko luukkujen välissä oli vain neljän sormen levyinen ja siitä tuli kapaea vana harmaata valoa tapuliin. llmassa kimmelsi harvat lumikiteet, ei niin paljoa että saattaisi sanoa sateeksi, mutta sen verran kuitenkin, että näkyi, että ilmassa oli jotakin muuta kuin kevättä ja juhlamieltä. Koillisessa siinsi kukkulan rinnettä kiipeävä uusi asuinalue, ja mitä lähemmäs katsoi, sitä vanhempia talot olivat. Pilvien ankeus oli tyyntä, tasaista ja sävytöntä. Mies siirtyi hieman sivuun, ja nyt hän näki suoraan pohjoiseen, yli laitakaupungin, ja kukkuloiden välistä kaupungista Porto Floresin suuntaan menevän tien kiemurtelevan vuorille. Siirtymällä vielä hieman, hän näki rautatieasemalta nousevan dieselveturin pakokaasupilven ja uuden teollisuusalueen, joka oli nopeasti nousemassa sataman kupeeseen.
Sitten mies palasi ensimmäiseen asemaan. Muutaman korttelin päässä koillisessa oli omituinen rakennus, josta ei voinut varmasti sanoa, kummassa oli epäonnistuttu, linnoituksen vai palatsin rakentamisessa. Mies näki länsilounaaseen suuntautuvasta barokkijulkisivusta osan, mutta myös etelän puoleisen karun kivisen sivun, jonka ikkunat näyttivät tavallista korkeammilta tykin ampuma-aukoilta. Häntä kiinnosti viides ja kuudes ikkuna.
Mies meni portaisiin ja haki laukkunsa tasanteelle. Hän otti esiin Rodenstockin kiikarit, asettautui tukevaan asentoon säleluukkujen luokse, työnsi niitä auki muutaman sentin lisää ja kohdisti ne kuudenteen ikkunaan. Ikkunasta näkyi vanhahtava tuolin selkänoja, pätkä kirjoituspöytää ja seinällä oleva presidentin muotokuva.
Mies katseli vielä kaikki muut ikkunat rakennuksessa, sekä nurkan syöksytorven, ja sen kannattimessa roikkuvan tummansinisen rievun, ennen kuin laski kiikarin kädestään. Nyt hän palasi laukulleen, nosti sieltä ensin alumiinisen kokoontaittuvan jakkaran, jonka taittoi itselleen auki. Seuraavaksi hän otti pitkulaisen khaki-värisen pussin, joka oli sidottu kolmella puuvilla nauhalla ja avasi sen.
Lee-Enfield SMLE nro 1 Mk. III oli tullut miehen elämään kaksitoista vuotta, kolme kuukautta ja kaksikymmentäkaksi päivää sitten. Mies oli kiitollinen jokaisesta päivästä. Ensin hän ei ollut tajunnut Leen merkitystä, mutta muutamaa päivää myöhemmin hän oli katsellut kiikaritähtäimen läpi saksalaista radistia ja puristanut liipaisinta.
Mies oli nähnyt, miten radistin kuuloke oli räjähtänyt, kun luoti oli osunut siihen. Hän oli jäänyt katsomaan mitä tapahtui, kun saksalaisten konekiväärit alkoivat tulittaa heidän asemiaan. Kaksi hänen toveriaan sai osuman, ennen kuin he pääsivät suojaan.
Myöhemmin hän tarkisti matkan. Kaksisataakahdeksankymmentä metriä.
Lee ja mies olivat siitä asti erottamattomat.
Mies piteli kahta patruuna kädessään. Ne olivat aivan samanlaiset, molemmat hänen itsensä lataamia ja hän tiesi tarkkaan millaisia ne olivat, silti hän piteli niitä arvioivasti, yksi kummallakin kämmenellä. Sitten hän valitsi toisen, sattumanvaraisen harkinnan jälkeen, ja pisti sen patruunapesään.
Mies piteli hetken asetta keskittyneenä, kurotti sitten laukustaan ruskean nahkakotelon, jossa oli naarmuinen ja kulunut kruunustanssi, ja otti sieltä kiikaritähtäimen ja kiinnitti sen Leen päälle. Mies istui matalalla jakkarallaan, sääret ristissä ja hengitti rauhallisesti, Lee polvensa päällä.
Pakkasta oli varmaan muutama aste, ei enempää.
Mies muisteli tammikuuta 1944.
Arezzon lähellä, se saksalaisten kätyri.
Marco de Rosa.
Silloin oli ollut pakkasta, kaksi astetta.
Kohde 150 metrin päässä, noin viisi astetta hänen alapuolellaan.
Hän kohdisti silloin ensin kiikarin sen takana olevan saksaalaisen kaulahuiviin.
Sitten hän siirsi ristikon Marco de Rosan leuan kärkeen.
Muutaman asteen korotus.
Hän oli valmis.
Jokin oli häirinnyt häntä.
Mies ei tiennyt silloin mikä se oli, ja jälkeen päin sitä oli turha miettiä.
De Rosa otti askeleen oikealla.
Mies oli keskittynyt uudelleen, ottanut sitten tähtäimeen auton vasemmalla puolella olevassa puussa olevan lehden, siirsi sitten tähtäyspisteen de Rosen kaulaan, korotti hieman ja puristi rauhallisesti liipaisinta.
Heti kun Lee oli lauennut, mies oli ottanut kiikarin silmänsä edestä ja ryöminyt taakse päin oman mittansa verran.
Mies kuunteli saksalaisten ammuskelevan jossakin töyrään takana jotakin.
Viitisen minuuttia myöhemmin Capratorrente kertoi luodin osuneen di Rosaa kaulan juureen.
Ainakaan de Rosa ei opastaisi saksalaisia vuoriteille.
Mies nosti jakkaransa ja siirsi sen ikkunan eteen. Seuraavaksi hän katseli, mihin laittaisi aseensa. Ikkunalauta oli liian kapea, jotan hän laski sen varovaisesti pystyyn ikkunan eteen, piippu nojaten ikkunasyvennyksen seinään. Mies otti taas kiikarinsa ja tarkkaili näkymää, haravoiden maiseman edessään. Hän ei keksinyt mitään huolestuttavaa. Hetkeksi hänen huomionsa veti vuorella näkyvä rakennus, jonka katolla oli jonkinlainen masto, mutta siinä ei näkynyt kuitenkaan mitään, mistä hänen pitäisi välittää. Kiikarit kiinnittyivät outoon taloon, ja sen kuudenteen ikkunaan kolmannessa kerroksessa.. Välillä hän kiinnitti huomion talon julkisivussa olevaan ikkunaan, välillä syöksyputken kannakkeessa olevaan siniseen riepuun ja sitten taas siihen ikkunaan, jonka takana näkyi presidentin muotokuva.
Hän muisti sen miehen Cataniassa.
Se oli maaliskuun yhdestoista päivä vuonna neljäkymmentäkahdeksan
Jonkinlainen agitaattori.
Ammattiyhdistysmies ja toimittaja.
Paolo Greco
Greco käveli joka päivä Piazza Carlo Alberton markkinoiden läpi.
Kirkon pohjoisen sivulaivan päällä on terassi, joka ei näy kadulle.
Terassilta on matkaa Via Pacinin päähän seitsemänkymmentäyksi metriä.
Näkyvyys yli markkinakojujen on hyvä, jos Via Pacinilla ei ole liikaa väkeä.
Mies oli kävellyt kaksi kertaa saman reitin, minkä Greco käveli joka aamu.
Ja tarkkaillut kahtena päivänä sivulaivan katolta, miten Greco tulee Via Pacinin päähän, käy leipomossa ja pysähtyy astuttuaan ovesta kadulle ja kaivoi esiin tupakat.
Tupakoiminen helpotti kovasti miehen työtä. Hän oli ajatellut asiaa, ja kuusi kymmenestä kuoli tupakka huulilla.
Se hetki, kun mies sytyttää tupakkansa, tarkoittaa liki aina pysähtymistä. Hyvin harvoin kukaan sytytti savukettaan kävellen, ja sikariaan ei kukaan.
Kun leipomon edessä tuli tikku kosketti savukkeen päätä, mies kirkon sivulaivan päällä puristi liipasinta.
Mies Madonna del Carminen katolla ei ehtinyt nähdä Paolo Grecon kaatuvan Nobilen leipomon edessä reikä korvan päällä, kun hän jo laskeutui kaiteelta, keräsi kiväärin pussiin, ja pussin suureen öljykangaskassiinsa ja lähti kohden portaita.
Mies piti poliittisista. Kukaan ei oikeasti välittänyt niiden kuolemasta.
Mies mietti, oliko siitäkin jo kahdeksan vuotta, ja katsoi kiikarin lävitse karussa seinässä ikkunaa, jonka takana näkyi seinällä roikkuva presidentti.
Syöksytorvessa roikkuva sininen riepu roikkui paikallaan, tuoli presidentin kuvan edessä oli tyhjä, eikä kukaan ollut sulkenut talon julkisivun toisen kerroksen ikkunaluukkuja. Miehelle olisi maistunut toinen sikari, mutta nyt ei ollut sen aika. Hän kumartui kassilleen, otti vesipullosta suullisen ja kohdisti taas kiikarinsa taloon
Mies oli mitannut sen ensimmäisellä kerralla käydessään etäisyysmittarilla ja tarkistanut sen kartasta ja oli varma, että matka olisi oikein, kaksisataakymmenen metriä. Kirkko oli alamäen puolella, niin että tapuli oli vain hieman korkeammalla kuin ikkuna.
Moottoripyörä lähti liikkeelle rakennuksen takaa, ja lähti kohden Citadellia, ääni kuului tapuliin asti. Mies oli ostanut oman moottoripyörän viisi vuotta sitten, motocarrozzan, Moto Guzzi Falconen. Hän oli epäröinyt sen kanssa, oliko se hänelle liian näkyvä.
Muutama vuosi sitten miehellä oli ollut töitä Cozensan lähellä.
Trapanista pyysivät, olisiko mahdollista ettei herra Fabio Delli Corro palaisi Tarantoon.
Mies lähetti Moto Guzzin rahtina Bariin ja ajoi sitten Taranton kautta Villa San Giovanniin
Soitto Trapaniin, ja mies sai kuulla että Fabio Delli Corro oli matkalla.
Mies ajoi Cosenzaan odottamaan.
Kun auto ohitti Cosanzan, mies lähti sen perään.
Spezzano Albanese jälkeen oli pitkä suora alamäessä.
Ennen sitä mies ohitti auton, näytti kuljettajalle sarvia ja kiihdytti mutkan taakse.
Moottoripyörä pääsi siitä sivutielle.
Kun herra Delli Corron sivuutti miehen, 7,7 millimetrin luoti lävisti kuljettajan pään.
Luoti jatkoi matkaa ja teki viereisen miehen poskeen kananmunan kokoisen reiän.
Seitsemänkymmenenkilometrin tuntivauhtia mutkan takaa tullut auto jatkoi alamäkeen.
Kaksisataaviisikymmentämetriä myöhemmin, auton nopeus oli satakymmenen kilometriä tunnissa.
Mutkasta putous ei ole suuri.
Alle seitsemän metriä.
Kahdeksan, jos kesä on vähäsateinen.
Moottoripyörän ääni hukkui nopeasti lumiseen kaupunkiin, ja mies suuntasi taas kiikarinsa rakennuksen barokkijulkisivuun. Ikkunaluukut olivat auki, mutta hän näki sen korean rikoskomisarion menevän asemalle, jonka Capratorrente oli esitellyt hänelle.
Kuudennen ikkunan takana oli syttynyt valo.
Sininen riepu syöksytorven kannakkeessa värisi hennossa tuulessa.
Asianajaja Principato järjesti miehen ensimmäisen keikkan, Principato kertoi, että hänen asiakkaallaan oli ongelma. Mies hoiti ongelman.
Sitten Pricipatosta tuli ongelma.
Kun asianajaja Principato ei enää ollut ongelma, miehellä oli kahdeksan puhulinnumeroa, joihin hän soitti, ja kertoi uudesta palvelusta.
Kun Resto Carlinossa oli pikkuilmoitus. ”Hukattu punainen laukku Sansepolcron asemalla” tai ”Nina, tule kotiin”, mies soitti puhelun. Kahdeksen eri ilmoitusta.
Rahat jätettiin miehen ilmoittamaan paikkaan.
Jos hän ei tarvinnut niitä, hän jätti rahat odottamaan sitä, että tarvitsi. Kerran sattui niin, että kun hän puoli vuotta keikan jälkeen, meni hakemaan rahoja, niitä ei ollut.
Herra Morabiton talon edessä hänen autonkuljettajaansa ammuttiin polveen ja herra Morabitolle esitettiin myöhästymislasku, joka maksettiin anteeksi pyytäen.
Kaksi viikkoa sitten lehdessä ollut ilmoitus, ”Anna, kaipaan sinua, Federigo” ja mies oli soittanut Livornoon.
Nyt hän oli Bragalonessa.
Mies katsoi taas rakennuksen barokkijulkisivua.
Varis näytti istuvan ylimmän kerroksen pienellä parvekkeella.
Ikkunaluukut olivat suljettuina.
Viidennestä ikkunasta näkyi se vanhempi poliisimies, jonka nimen hän kyllä oli kuullut. Ylikomisario Capratorrente seisoi hetken presidentti Gronchin edessä ja heilutteli käsiään. Miehen mieleen tuli että ylikomisario johti orkesteria, Cavalleria Rusticanan alkua.
Capratorrente käveli ensin länteen, ja vilahti taas takaisin toiseen päähän huonetta.
Pitäisikö hänen ampua Capratorrente?
Capratorrente tunsi miehen, tiesi hänet tarkka-ampujaksi ja olevan kaupungissa. Toisaalta, Capratorrente ei tietäisi hänen aseestaan.
Mies vilkaisi sinistä riepua ja oven päällä roikkuvaa lippua. Lippu saattoi olla jäässä, niin hidas oli sen liike, ja sinisen rievun liike oli juuri ja juuri havaittavissa.
Nyt ikkunassa näkyi sinitakkinen mies, hiuksissa hieman harmaata, vanttera, mutta ei lihava. Sinitakkisen kädet pitivät kiinni tuolin selkänojasta, ja mies näkyi vain osittain. Sitten mies katosi hetkeksi kiikarista, ja tuli uudelleen esiin tuolin toiselta puolen.
Talo vahtiva mies oli varma. Antoni Degortas oli Capratorrente huoneessa. Saaren pohjoisosan rikollisliigan todellinen johtaja istui nyt Capratorrenten toimistossa. Mies näytti olevan käsiraudoissa, mutta se järkälemäinen nuorempi poliisi vapautti Degortasin kädet, ja tämä näytti pistävän oikean käden taskuunsa, käsinojan ympäri.
Mies joi pullostaan, ei paljoa, sen verran että suu ja kurkku kostuivat.
Kiikarit, vesipullo ja muut tavarat saivat nopeasti paikkansa vihreään kassiin, paitsi ase, kiikaritähtäimen kotelo, aseen suojapussi ja alumiinijalkainen retkijakkara.
Mies asettui istumaan tuolille ikkuna luokse.
Mies nosti kiväärin poskelleen, ja ehkä kaksikymmentäviisisenttiä brittiläistä aseterästä työntyi ulos luukkujen raosta.
Kiväärin kiikarin kautta mies näki ensin sinisen rievun värähtävän hyvin keveästi, hädin tuskin liikkuen.
Mies veti aseen takaisin, tarkisti sen, ja laski sen nyt suoraan kohden ikkunaa, jonka takana oli presidentin kuvan edessä Antoni Degortas.
Kiväärin piippu nousi ensin ja aloitti sitten laskeutumisen, joka kuitenkin keskeytyi.
Mies nousi jakkaralta, pisti sen laukkuunsa, otti tukevan haara-asennon, laski kiväärin piipun taas alas.
Jos joku olisi katsellut tapulin pohjoista sivua kadulta, hän olisi nähnyt kenties viisitoista senttiä tummaa terästä.
Mies näki kiikaritähtäimen lävitse Antoni Degortasin korvan ja pussin, joka muodostui istuessa takin niskaan, ennen kuin kohotti taas piippua, laski sen takaisin kohdalle ja puristi, kuin rakastetun niskaa, Lee-Enfieldin liipaisinta, ja tämä vastasi rekyylillä hartiaan.
Mies ei jäänyt katsomaan kuinka Antoni Degortas, viisikymmentäyhdeksän vuotta, aviomies, yhdeksän lapsen isä, kalatukkuri ja salakuljettaja, tärähti 7,7 millin teräsvaippaluodin osuessa päähän, eikä nähnyt verisen pilven värjäävän seinää, eikä miehen tuoleineen kaatuvan ylikomisario Capratorrenten virkahuoneeseen, näkymättömiin.
Mies irrotti kiikaritähtäimen ja laittoi sen nahkaiseen koteloon, pisti aseen suojapussiin, pussin pitkään kassiinsa ja otti kassin syliinsä, laskeutuakseen pitkät kapeat portaat Maria Magdalenan tapulista.