Auringonlasku radanvarressa

 Se oli vain hetkeä ennen murrosikää, no, ehkä vartti, mutta korkeintaan puolitoista tuntia, kun katselin kalliolta naapuruston poikien kotimatkaa auringon käänteässä selkänsä radan itäpuolella asuville.

    Kallion korkein kohta oli idässä, pienen solan toisella puolella, lännessä joutomaa, jonka takana radan takana työ ja teollisuus ja edessäni loiva graniittirinne, askelten niin kaluama, ettei sammal ollut siihen tarttunut, mutta vaatimattomat jäkälät olivat purreet itsensä siihen kiinni, kuin tupakan haju Blindin ämmän vanhaan villatakkiin.

Rinteen alla oli ryhmä sodan jälkeen rakennettuja puutaloja, kaksikerroksisia, jo ajan nuhjaannuttamia, vaikka sodasta oli aikaa vähemmän, kuin tästä päivästä tuohon elokuuhun.

    Minä katselin pihoille, talojen varjoihin ja Semaforinmäen pihlajat, joita syksy ei ollut vielä suudellut, lainasivat tulen palavan hehkunsa auringolta, kun tunsin maailman laajenevan ja se sata metriä joka oli kotiovelle, olisi muuttunut elinikäiseksi matkaksi.

    Niin kuin Boele Capratorrenten tie oli kuiskasi hänelle rakkautensa hänen viimeisellä lapsuutensa pyöräretkellä, kertoi aurinko ennen katoamistaan, etten ollut koskaan ollut osa tuota kaveripiiriä, enkä koskaan tulisi sitä olemaan.

    Pihojen pojat katosivat taloihin ja minä jäin seisomaan kalliolle, ennen kuin vielä viimeinen auringon pilkahdus välähti takaatani, heijastuksena kerrostalojen ikkunoista, merkiksi että oli aika lähteä kotiin, tai painua helvettiin, miten sen kukin haluaa ajatella.

Siitä kun näin heidät kaikki viimeisen kerran  neljäkymmentäviisivuotta sitten ja vaikka joskus mielessä muljahtaa, mitä heille kuuluu, en voi sanoa kaipaavani.

Vastaa