Onko heikolla ryhmällä kuitenkaan mahdollisuuksia kasvaa ja kehittyä?
Onko ryhmän rappio tuhonnut lopullisesti se yhteishengen, motivaation ja/tai uudistumiskyvyn?
Onko kilpailu ajanut sen loppuu?
Voiko sitä enää mitenkään saada toimivaksi?
Ovatko käytössä olevat keinot sellaisia, että niitten luoma uudistuminen on kannattavaa kokonaisuuden kannalta?
Aina toimimattoman tiimin kanssa on se mahdollisuus, että se puretaan.
Vaikka minulla on peruslähtökohtana ryhmäajattelu, ja tätä tekstiä kirjoittaessani ryhmän olemassa olon syvä inhimillisyys sosiaalisuuden ja ihmisyyden ytimessä, siitä huolimatta minun on myönnettävä se, että toimimaton ryhmä missä hyvänsä laajemmassa organisaatiossa voi kuitenkin olla rasite, josta on päästävä eroon.
Ryhmä voi vain hajota itsekseen, jolloin sen jäänteet voivat joko imeytyä toisiin ryhmiin, sen ydin voi toimia siemenenä uudelle ryhmälle, tai se voidaan vain hajoittaa, poistaa koko ryhmä organisaatiosta.
Usein ryhmän hajoaminen on jäsenille, pieni tai iso, tragedia.
Vaikka olemme sidoksissa heimoon, laajempaan yhteisöön, silti meidän ryhmämme on meidän ryhmämme, meidän tukemme ja turvamme.
Me rakennamme itsellemme identiteettejä niissä.
Kun ryhmä hajoaa, saattaa meissä tuntua, että osa meistä hajoaa. Se keitä olemme, onkin jo jotakin muuta.
Saatemme surra asiaa.
Tai emme.
Saattaa olla niinkin, että me olemme luopuneet ryhmästä jo pitkään, tehneet surutyötä silloin, kun olemme nähneet, miten ryhmämme joutuu rappiolle, miten sen mahdollisuuksia tehdä työnsä rajoitetaan, sille luodaan tehtäviä, joihin sillä ei ole valmiuksia, sen mahdollisuudet olla aito ryhmä rajoitetaan, riistetään siltä itsenäisen ja luovan työnkehityksen mahdollisuus.
Ja kun me luovumme siitä, kuin luovumme täistä turkissa, kiitollisena, ettei enää tarvitse raapia nahkaansa verille.
Ja tietysti tähän vaikuttaa vielä suunnilleen seitsemän miljardia muuta tekijää.
Siellä on kulttuurin muutos, huoria, varkaita ja murhamiehiä, geenit, meemit ja riimit, sekaisin, pitkittäin, poikittain, harkintaa ja harkitsemattomuutta, hukattuja tarinoita ja keksittyjä totuuksia, auringonlaskuja, mäenlaskuja, lasku-uomia, laskusuhdanteita ja viinalaskuja auringonlaskujen jälkeen.
Ja kun katsomme tarpeeksi kauas, siellä jossakin ovat kovaperseiset uimariapinat Namibian rannikolla, veden ja auringon ahavoittamat mummot katsomassa tyttäriensä lapsia, opettamassa niille perhanoille, miten simpukka avataan, näyttämässä, miten rapu napataan sormia säästäen, ja hymyilemässä illan lempeydelle, kun lapsista pienin, ylihuomisen mummo, nukahtaa kylkeen ja aurinko taas, jostakin syystä, katsoo hyväksi haipua mereen, niin kuin on aina ollut ja tulee aina olemaan.