Tekijä: admin

Ihmiskunnan viholliset ja Typerysten Salaliitto

Rokotevastaisilla, kulkutautimyönteisillä, eli kuoleman kätyreillä, ei pitäisi olla sijaa ihmiskunnassa.

Olen aikaisemminkin kirjoittanut Typerysten Salaliitosta, joka on maailman laajimmalle levinnyt ja vaikutusvaltaisin verkosto, samaan aikaan avoimesti näkyvillä, mutta täysin salassa, sillä vain harva jäsen itsekään tietää olevansa mukana ja jonka olemassaolon kiistäjät ovat osoitus sen läsnäolosta.

Huomattava osuus siitä paskasta, missä rämmimme, on tehty bona fide.

Ihmiset, joilla on pyrkimys hyvään, tekevät työtään sivuilleen vilkaisematta, puurtaen sitä tehtävää, joka on heille annettu ja on usein vielä tärkeääkin, oikeasti, vaikka olisikin silti kokonaisuuden kannalta kyseenalaista.
Siinä toimii Typerysten Salaliitto.

Kulkutautimyönteisessä paskasakissa on osansa näillä.
He ovat vain typeryksiä, jotka toimivat hyvässä uskossa, mutta se ei poista sitä, että he ovat vaarallisia kusipäitä ja bioterroristaja, vaikka miten toimisivat bona fide. Lue lisää ”Ihmiskunnan viholliset ja Typerysten Salaliitto”

Auringonlasku radanvarressa

 Se oli vain hetkeä ennen murrosikää, no, ehkä vartti, mutta korkeintaan puolitoista tuntia, kun katselin kalliolta naapuruston poikien kotimatkaa auringon käänteässä selkänsä radan itäpuolella asuville.

    Kallion korkein kohta oli idässä, pienen solan toisella puolella, lännessä joutomaa, jonka takana radan takana työ ja teollisuus ja edessäni loiva graniittirinne, askelten niin kaluama, ettei sammal ollut siihen tarttunut, mutta vaatimattomat jäkälät olivat purreet itsensä siihen kiinni, kuin tupakan haju Blindin ämmän vanhaan villatakkiin.

Lue lisää ”Auringonlasku radanvarressa”

Nainen joka nauroi

Nainen nauroi minulle.
Se on vaarallista.
Hän oli minua alle olkapään, sinisestä villakangastakissa ja vaaleassa turkishatussa, vetävän matkalaukkua ylös aseman portaita.
”Saanko auttaa?” kysäisen ja tartun kahvaan, ja hän vastustelee, ”ei tarvitse, ei tarvitse”, mutta minä olen jo tarttunut kahvaan ja nostanut laukun ne neljä tai viisi askelmaa, mitä oli jäljellä.
Hän katsoo minua, keppiäni, harmaata partaani, korkealla hänen yläpuolellaan, ja minä katson naista kuin kuva venäläisestä sadusta, prinsessa väärässä tarinassa, päälaki hartiani korkeudella.

Lue lisää ”Nainen joka nauroi”

Jos veljeni olisi elänyt

Joulunalusyönä tapasin miehen, jossa oli paljon samaa kuin Hannu-serkussa, joka tunnetusti on poikkeuksellisen komea mies, eniten minun näköinen serkuistani.
Mies  kertoi, että jos veljeni ei olisi saanut influenssaa sairaalassa odottaessaan sydänleikkaukseen pääsyä  ja kuollut äitienpäivän aamuna 1964, hän olisi selvinnyt sydänleikkauksesta ja valmistunut lakimieheksi.
Tosin kuollut 47 vuotta myöhemmin syöpään, yksinäisenä, mutta rakastettuna. 

Ja jos veljeni olisi elänyt, äitini olisi tehnyt lyhyen uran iskelmälaulajana, ja sen jälkeen pyörittänyt 50-luvun henkistä baaria ja museokauppaa jossakin meren tuntumassa, mutta dementoitunut ja kuollut koko maailma vihollisenaan. kuten nytkin. 

Ja jos veljeni olisi elänyt, Leila-tädin viimeiset sanat eivät olisi olleet sairaalan poislähtötarkastuksessa ”ei mul mikkään kiire ennää oll”, vaan sohvallani, ”emmää mitt kahvi nyt ota, mää ota torkut.”  Lue lisää ”Jos veljeni olisi elänyt”

Lihin: Neiti Mannerin kuuma kesä


Ensimmäinen kesäni Lihinin fysioterapeuttina oli kuuma. 

Vaikka pääkaupungin tuntumassa lämpöennätyksiä ei lyöty ja tuuli mereltä vilvoitti, päivät olivat pitkiä ja hikisiä. Lämpö sai sinilevät kukkimaan ja uimarannat suljettiin, joten maauimalat olivat koko ajan täynnä.

Yhdeksän viikkoa olin pyöräillyt kahdesti viikossa hoitamaan Lihiniä ja vaikka minusta tuntui, ettei hänessä mitään vikaa ollut, hän maksoi kunnolla, joten mikäs siinä. 

Joka viikko oli hikisempi edellistä ja vaikka viima viilensi pyöräillessä, suihku oli tarpeen aina kun tulin töihin.

Lihin seisoo kylpyhuoneen ikkunassa

Lihin sanoi silloin kun aloitimme että voisin käyttää hänen uima-allastaan, minusta se ei tuntunut hyvältä ajatukselta, mutta kesän edetessä ja tottuessani Lihiniin, se ajatus ei enää ollut yhtä outo. 

Olin kuljettanut uimapukua muutamana päivänä, mutta en ollut ottanut asiaa puheeksi, mutta sinä päivänä mittari kapusi likelle kolmeakymmentä jo ennen kuin ehdin Lihinin luokse, katsoin että nyt oli aika kysyä saisinko käyttää allasta. 

Hieroin Lihinin vaaleita pohkeita, kun kysyin ”sopiiko, että käyn altaassa kun olen lopettanut?”

”Tänään, se sopii”, Lihin vastasi kuin olisi vain odottanut minun kysymystäni.

”Uitko itse?” 

”En, en nyt. En mielelläni käy ulkona päivällä.” 

”Ihosi on kai hyvin herkkä auringolle?” Ajattelin ikkunoita, joiden lasi ei vaikuttanut tavalliselle, 

”Kyllä, se palaa herkästi ja saan suorasta UV-säteilystä päänsärkyä” 

.Kun olin lopettanut työni kävin vaihtamassa uimapuvun päälleni. Olisi ollut outoa tulla siihen, Lihinin eteen, uimapuku päällä, joten kiedoin riittävän suuren pyyhkeen ympärilleni, ennen kuin palasin hänen luokseen. 

”Vesi on suolaista ja viileää ilmaan verrattuna,” Lihin sanoi, kun tulin takaisin. 

”Kuinka viileää?” Kysyin uteliaana. 

”Se on 22 asteista,” Lihin sanoi varmana.

”Ja suolaista?” 

”Kyllä. Vähän alle 4%,” Lihin vastasi, ”Se on sama, mikä oli minun lapsuuteni meressä.” 

Mieleeni tuli Kuollutmeri, ja mietin oliko Lihin juutalainen, nimi olisi voinut olla, se kuulosti Venäjän juutalaiselta, mutta hän ei vastannut minun mielikuvaani venäläisestä sen paremmin kuin juutalaisesta, mutta se nyt ei tarkoittanut mitään.

Allas täytti liki koko terassin, näytti olympiakokoiselta ja veden viileys, ainakin suhteellinen viileys, tuntui jo sen reunalle tullessa virkistävälle. Tiputin pyyhkeen korokkeelle altaan sivusta ja laskeuduin veteen. Se tuntui täydellisen viileältä hehkuvan päivän alla ja uin nautiskellen, pelkästään keskittyen siihen, miten vesi kosketti minua. 

Kolmannen altaanmitan aikana kiinnitin huomioni taloon altaan vierellä. Ikkunat näyttivät hennon sinertäviltä yläkerrassa, mutta muutama alakerran ikkuna näytti suorastaa mustalta 

Sitten näin Lihinin kylpyhuoneensa ikkunan takana. Hän näytti lasin takana vieläkin kalpeammalta, kuin kalpeus olis luonut omaa valoaan. Se sama yksinkertainen hymy, mikä hänellä oli aina, näytti nyt, ulkoa katsottuna surumieliseltä ja yksinäiseltä.

Tasavallan resupentti Niinistö

Valokuvaaja Matti Porre on onnistuneesti kuvannut sitä rappiota, mikä tasavallassa vallitsee ottamalla kuvan tasavallan resupentti Niinistöstä.
Kuva: Tasavallan presidentin kanslia/Matti Porre

Hyvin harvoin yhdessä kuvassa paistaa niin syvä välinpitämättömyys ja rappio hyvää makua, säädyllisyyttä ja perinteitä kohtaan kuin tässä kuvassa.
Ei sillä, että minä nyt paljoa tuolta tasolta odottaisinkaan, mutta silti.

Ensin huomio tietysti kiinnittyy rouva Niinistöön, jonka asu kertoo suru-ajan olevan ohi, ja vanhemman rouva Niinistön vaatteet on otettu toivorikkaana esiin, jos  70-luku olisi täällä taas. Tämä toiveikkuus on tietysti turhaa, vaikkakin liikuttavaa.

Mutta sitten katse hakeutuu resupentti Niinistön niskaan. Lue lisää ”Tasavallan resupentti Niinistö”

Sydäntalvella Lihin palaa takaisin

Talven pimein aika kääntää esiin toisenlaisia sivuja

 

Toisenlaisia, joita en oikeastaan halua.

En sano, että ne olisivat huonoja.

Ne eivät niitä, joita haluaisin kirjoittaa, mutta arvatkaa kysytäänkö minulta?

Marraskuun lopussa Lihin alkaa vaeltaa liki 1000 neliön talossaan, kurkistella pihalle, käy lyhyen hämärän jälkeen rannassa, kuuntelemassa miten aallot soittavat kaisloja riitettä vasten ja katsomassa, miten naapureiden näkymättömistä ikkunoista kimmeltää valo puihin laskeutuneessa kuurassa.

Joulukuun puolen välin tuntumassa käy fysioterapeutti ennen lähtöään etelään ja sen  jälkeen ei Lihinin talossa enää käy kuin näkymättömät lähetit, joka jättää ruuan autotallin kaappiin ja litteät pehmeät paketit eteisen eteisen hyllylle.
Sitten  tietysti rouva Hodzic, joka pyyhkii olemattoman lian kivisiltä lattioilta, pölyttää taulujen kehykset  ja veistokset, tyhjentää tiskikoneen, pesee osan pyykeistä, pussittaa puvut ja paidat odottamaan pesulan lähettiä.
Ja sitten rouva Hodzic katoaa muutamaksi viikoksi omaan elämäänsä.  Lue lisää ”Sydäntalvella Lihin palaa takaisin”

”Sie se vissiin puhut suut makiaks ja kissin alas puusta”

Joskus käy niinkin, että lähden baarista viimeisellä bussilla kotiin, yksin. Ehkä, jos on kevät ja seitsemäntoista, ei ole aikaa odottaa, mutta syksyllä on jo puoli vuotta viisaampi .

Päätepysäkki on omakotitaloalueella, liki puolen kilometrin päässä kotoa, ja vaikka syksy on ollut lämmin, on yö sen verran viileä, että vyötän poplarini syysilmaa vasten, vedän fedoran tukevammin päähäni, ennen kuin otan hansikoituun käteeni jakarandaisen kävelykepin ja suuntaan kotia kohden

Sen yleensä näkee jo kaukaa. Ei voi sanoa, että se olisi kävelytyyli, pään asento, katse, tai jokin muu tietty, mutta kyllä sen tietää. Tietty potentiaali, mahdollisuus. Se on hieman samankaltaista, kun menee baariin ja yhdellä vilkaisulla näkee, ketkä ovat seuran haussa, ketkä ovat jo parinsa valinneet ja ketkä ovat omalta kannalta tavoiteltavissa. 

Kolme miestä kävelee kohden, koko tien leveydeltä. Askelten keveys kertoo nuoruudesta ja vartalon suhteet jo saavutetusta täysikasvuisuudesta, ja se jokin, selittämätön, väkivallan mahdollisuudesta, vaikka kasvot ovat vielä liian kaukana hämärässä nähdä tarkasti. 

Otin mahdollisuuden vastaan ja asetuin itsekin keskemälle tietä, kuin olisin muutoin asettunut, mutta hieman keskilinjasta vasemmalle, jättäen asekädelleni riittävästi tilaa.  

He ovat kaikki minua suurempia, rotevampia, 5-10 vuotta minua vanhempia, aikuisia miehiä. Yhdestä selviäisin, kahdestakin selviäisin, mutta kolme, se on liikaa. 

”Sulla on makee hattu”, yksi miehistä sanoo

”Wahlmannilta niitä saa,” kerron, kun hattu riisutaan minulta ja nostetaan paljon pienempään päähän, jossa se kellahtaa oitis vinoon.  Lue lisää ””Sie se vissiin puhut suut makiaks ja kissin alas puusta””

Paikallistuntemuksen puute pienyrittäjän haasteena 1970-luvun Kalliossa.

Oli 1970-luvun lopun korea kevätpäivä, kun kävin soittamassa puhelinkopista, joka oli Haapaniemenkadun ja Hämeentien kulmassa. Pysähdyn katsomaan kelloa ja juuri kun sain sen takaisin liivin taskuun, kun siinä oli sellainen, jota olisi voinut ehkä nimittää herra henkilöksi, tai ainakin henkilöksi, joka pyysi minulta markkaa. 

”Valitettavasti minulla ei tällä hetkellä ole varallisuutta tukea teitä pienelläkään summalla, itselläkin työssä tauko,” kerron avustuksen hakijalle.

”Anna ny vaan, kyllä sulla rahaa on!”

”Ei ole. Kaupunki organisoi juuri uudelleen työtehtäviä ja meidän ryhmälle ei jäänyt tehtäviä!” Kertoessani alan kävellä suojatielle.

”Mitä duunia sä sit teit?”

”Olin metsätöissä,” valistan pyytäjää.

”Vittu, työttömät metsätyömiehet ei kävele Hämeentiellä liivipuvussa!”

”No tämä metsätyömies kävelee,” kerron, kun tullaan Hämeentien länsipuolelle.

”Joku herra sä kuitenkin oot, on sulla rahaa! Pistä nyt edes pari markkaa!”

”Minulla ei ole varaa antaa vieraille. Mitä työtä olette tehnyt?” Ja kysyessäni lähden kohden pohjoista.

”Mä olen ollut maalari, mutta nyt ei ole hommia, joten kyllä sä voisit pistää mulle markkan!”

”Mutta kun minullakaan ei ole sitä rahaa nyt,” kerron samalla, kun lähdetään Ässärinnettä ylös.

”Mä olin linnassakin, kaks kertaa, ”aloittaa haastaja ansioluettelonsa, ”mä vedin turpaan yhtä mestaria Porissa, sen vuoksi mä jouduin lähtemään sieltä, kun ei siellä enää kukaan palkkaa mua!”

Lue lisää ”Paikallistuntemuksen puute pienyrittäjän haasteena 1970-luvun Kalliossa.”

Tie

Ylikomisario Capratorrente seisoi puolikaaren muotoisten portaiden ylätasanteella, takanaan suuri tyhjä kivijalka ja edessään veritahraiset raput. Portaiden edestä lähti etelään vanha kivellä päällystetty tie, joka muistutti roomalaisten rakentamia, mutta joka ei ollut samalla huolellisuudella tehty. Se oli jo muutamassa vuosisadassa painunut, niin että kivet olivat lonkollaan, jokainen omalla tavallaan ja ajatus siitä, miten tarkasti tämä kuvasi koko kaupunkia, kosketti sen verran Capratorrenten mieltä, että silmissä ehti välähtää pieni ja lämmin, rakkaudellinen huvittuneisuus oman kaupungin väkeä kohtaan. 

Strada Venere

Capratorrente seurasi mielessään, miten tie kulkisi kadonneen kartanon portille ja muuttuisi siitä samanlaiseksi hiekkatieksi, joita suurin osa seudun maanteistä oli, joskin tavallista leveämmäksi. Tie oli nimetty aiemmin kartanon paikalla olleen temppelin mukaan Strada Venereksi. 

Tien oli suunnitellut satoja vuosia sitten kuvernöörinä toiminut grandi. Tarkoituksena oli linnoitustöiden varjolla yhdistää suoralla tiellä kuvernöörin kesäasunto kaupungin toisella puolella olleeseen ja nyt aikaan kadonneeseen Tuscarin kreivittären kartanoon.

Pian portin jälkeen tie lähtisi alamäkeen, kohden etelää, kuilussa, joka oli suurin vaivoin hakattu kallioon. Sitten se jatkuisi pengertä pitkin muutaman sadan metrin verran, halkaisten kahden harjanteen välisen laakson.  Lue lisää ”Tie”