Tekijä: admin

Myyräkseen pitää tehdä myyräntyötä 1.

Tammikuussa on uskoakseni elämäni toiseksi viimeinen muutto, sen jälkeen muutan vain pieneen yksiöön, jossa on hapsut räystäissä ja sitä ensimmäistä muuttoa varten olen sitten myynyt jo jonkin aikaa kamojani.
Myin ensi Torissa, mutta se oli minulle vaikea, mitä kummallisimmista syistä tuotetta ei saanut myydä, kuten Tom of Finland postimerkkejä ei voinut myydä koska ne oli niin homoja.

Mutta naamakirjan Market Place on sitten pelittänyt, kunhan minä olen Petja Jäppinen, ettekä mahda mulle mitään.
Muutin ilmoitusten tyyliä. Tosin en vieläkään tee kaikkia samoin, mutta sen jälkeen kun vaihdoin asennetta, olen myynyt liki joka päivä, jos olen sinne jotakin laittanut, jotakin.
Läheskään aina, kun olen ostajien kanssa jutellut, se tavara, minkä ovat ostaneet ei ole ollut se, minkä he ensin huomasivat, mutta kun ovat yhden pistäneet merkille, lukevat kaikki ilmoitukseni.

Niin kuin tänäänkin.
Ostaja tuli tuon ilmoituksen kautta mikä on linkkissä (vaatii sisäänkirjautimisen) mutta osti sitten jotakin aivan muuta, mukavasti postissa kulkevaa.
Ja usein vielä asiakas pyytää mukaan alkuperäisen ilmoituksen printattuna. Ehkä mun pitäisi myydä myös niitä ilmoituksia, kehystettynä?

The Bragalone’s bluest eyes. Part 2

When they had arrived here at Arbo’s house, Giuanna had only been a year old, and it was 10 years ago this spring. She had never left the mountain, meeting only her parents, her seven brothers and her uncle Lenardu, who had visited a few times, her cousin Libòriu and his mother, Adelac, who visited twice, and each time they left her father looked worried. Apart from these few relatives, there were only two servants, Altea and Zemu, and that was every person Giuanna remembered.
But now Giuanna’s blue eyes began to bother her.
It was hard for her to even imagine any other women, except her mother, Altea and Adelac. Mum was Mum, and Altea was old, but Adelacia, she was beautiful in Giuanna’s eyes.
The next day Giuanna asked her father ”Did you see the princess when you went downstairs?”
The father smiled, ”Onorau told you then? No, I didn’t, I did see the carrying chair,” but the daughter now interrupted
”What is a baby carrier?”
”It’s one of those, kind of like a cupboard, where they carry dignitaries?”
”Oh like my bed, but a chair?”
”Well over there?”
”Well, did you see the princess?”
”Well, I didn’t see her, except from a glimpse and from a distance, I was on the wrong side of the carry chair!”
”Have you ever seen a woman with blue eyes?”
”Once, a long time ago”. Dad seemed to be looking somewhere very, very far away!”
”Who?”
”My grandmother, my grandmother had blue eyes!”
Giuanna looked at her father in amazement. She never even thought about the fact that he had a father and a mother, let alone a grandmother.
”Did your grandmother have blue eyes!?” she asked, breathless with astonishment, and paused for a moment before putting her thoughts into words, ”Was your grandmother a princess?”
Dad laughed, ”No, grandma wasn’t a princess, she was something much more gorgeous!”
”What’s more gorgeous than a princess?” the daughter looked at her father, stunned.
The father grew serious, and took her in his arms, as if lulling her, trying to reassure her, or himself.
”Oh my girl, oh my girl, Giu. We have big secrets, bigger than your little shoulders, but sometimes, sometimes I have to tell you, but I wish I didn’t have to, but sometimes is the day, but not today.”

”But daddy, one little secret, just a little one…” the girl now whispered, reaching for her father’s ear, and with a hopeful foreboding said to him, ”tell me about the well!”
And the father whispered, ”Then don’t tell anyone. Think of the pond that comes to the Fiumebraga in the spring after the flood, have you tried to find a frog there?” and when she smiled in reply, the father continued, ”Think that everything under the water is another world, and everything above the water is this world,” and the father looked at his daughter to see if she understood, before continuing, ”And think that the point where you put your hand through the surface of the water is a well, a point where you can reach another world. When Adelacia comes, she will tell you more.”

That night, Giuanna watched and thought of the blue-eyed paternal grandmother and the blue-eyed princess, the frogs in the other world, and heard her father and mother talking in the night, and mentioning Aunt Adelacia and Uncle Lenardu, and heard the words ”guards,” ”masters,” and ”escorts,” words that were mentioned in whispers in the family.

And before the dreams came, Giuanna tried to imagine Adelac with blue eyes, but it was difficult, and only by trying hard could she see her aunt with blue eyes in her mind’s eye. Until now she had been annoyed by autumn, and had dreaded her aunt’s visits, which would make her father serious, but now she looked forward to both. She did not know when he would come, or whether he would come in the summer, but winter would come, and on its arrival Giuanna placed all her expectation.

And winter came.

 

The Bragalone’s bluest eyes.

Giuanna had heard how the Prince of Aragon, Giacomo, had beaten Count Manfred and Judge Ugone, but she didn’t know what it meant. All she knew was that that was why they were now living in the mountains, waiting for the moment when they could return to the sea, which Giuanna couldn’t remember.
That’s where they lived, on Mount Arbo, but her father and older brothers visited the town down by the sea once a year. Whenever Dad returned to Arbo, he would talk quietly with Mom and the brothers, and they would look worried.
Once, after Dad and Onorau returned from town, Onorau told Giuanna something quite incredible. ”You know, Giu, we went to a town where the houses were like a stone enclosure.”
”My father has told me about it. You could see it in the old house, Dad told me.”
”Yes. We went there too, but we stayed overnight with Father Lenardu…” ”Why do they call Lenardu Father, when Lenardu is not Father, but Father is Father, and
Lenardu is just the brother of the father.”
”Because Lenardu is a priest, he is a priest of the Church of Jesus, and priests are called fathers.”
the brother explained.
”I thought he was a priest of the Church of San Michele!”
”Well it’s complicated Giu, San Michele is a bit like one house in one yard,
but all the houses are Jesus.”
”But is Lenardu also the Master of the Well?” Lue lisää ”The Bragalone’s bluest eyes.”

Der Westen ist schuld am Krieg

…aber an DIESEM Krieg.

Hätte der Westen bei der Invasion der Krim reagiert, wäre es nie zu diesem Krieg gekommen.

Als Russland die Krim eroberte, war die Ukraine nicht auf einen Krieg vorbereitet. Sie war politisch gespalten, ihre Armee war schlecht ausgerüstet und sie glaubte bis zu diesem Zeitpunkt, dass sie Sicherheitsgarantien hatte, weil sie auf Atomwaffen verzichtet hatte.

Wenn der Westen die Ukraine damals unterstützt hätte, wäre es wahrscheinlich nicht zu diesem Krieg gekommen.

Andererseits: Hätte Russland damals weiter angegriffen, wäre es in der Ukraine versunken wie ein Messer in einem alten Mann.

Die Verzögerung durch den Westen mag moralisch falsch, aber strategisch richtig gewesen sein; sie gab der Ukraine Zeit, ihre Verteidigung aufzubauen.

Die Ukraine, befruchtet durch die bittere Kreide der Krim, hat ihr Militär auf ein so hohes Niveau gebracht, dass sie in der Lage ist, Russland zu besiegen, natürlich mit Unterstützung, wenn sie genug Hilfe bekommt.
Jetzt gibt es Krieg.
Es ist nicht nur der Krieg der Ukraine, es ist der Krieg aller unserer europäischen Nationen, den die Ukraine für uns alle führt, und deshalb müssen wir der Ukraine das Feuer geben, das sie braucht, um Russland zu besiegen und Russland so schwer zu schaden, dass es jahrzehntelang nicht in der Lage sein wird, einen Angriffskrieg zu führen.

Dennoch: Hätte der Westen damals härtere Wirtschaftssanktionen verhängt, hätte sich Russland vielleicht nicht für diesen Krieg rüsten können, und hätte Deutschland nicht sein Öl aus Putins Schwanz saugen und Gas aus Russlands Arsch atmen wollen, wäre der Westen jetzt sicherer, Russland schwächer und die Welt besser dran.

 

Länsi on syyllinen Ukrainan sotaan..

…mutta TÄHÄN sotaan.

Jos länsi olisi reagoinut jo Krimin valtauksen yhteydessä, tätä sotaa ei olisi koskaan syntynyt. 

Kun Venäjä kaappasi Krimin, Ukraina ei ollut valmis sotaan.e oli poliittisesti eripuraisempi, sen armeija oli huonosti varustautunut ja se uskoi siihen asti, että sillä on turvatakuut, koska oli luopunut ydinaseista.  

Joten, jos länsi olisi silloin tukenut Ukrainaa, tätä sotaa ei olisi ollut luultavasti ollut

Mutta toisaalta, jos Venäjä olisi silloin jatkanut hyökkäystä, ksen aikaisessa tilanteessa Venäjä olisi uponnut Ukrainaan kuin veitsi vanhaan ihmiseen.  

Lännen vitkuttelu silloin saattoi olla moraalisesti väärin, mutta strategisesti oikein; Ukraina sai aikaa rakentaa puolustustaan.

Ukraina on, Krimin katkeran kalkin lannoittamana, nostanut armeijansa niin korkealle tasolle, että se kykenee, autettuna toki, lyömään Venäjän, jos sille annetaan tarpeeksi sitä apua.
Nyt on sota.
Se ei ole vain Ukrainan sota, se on meidän kaikkien Euroopan kansojen sota, jota Ukraina taistelee meidän kaikkien puolesta.Sen vuoksi meidän on annettava Ukrainalle se tuli mitä se tarvitsee lyödäkseen Venäjän ja satuttaakseen Venäjää niin pahasti, että Venäjä ei vuosikymmeniin kykene hyökkäyssotaan.

Mutta silti; jos länsi olisi pitänyt kovemmat taloudelliset pakoitteet silloin, voisi olla, ettei Venäjä olisi voinut varustautua tähän sotaan ja jos Saksa ei olisi halunnut imeä öljyä Putinin kullista ja hengittää kaasua venäjän perseestä, länsi olisi nyt turvallisempi, Venäjä heikompi ja maailma parempi. 

Itä-Preussin vapaavaltio, eli Свободная Республика Калининград

Ajatelkaapa tätä. 

Ukraina, NATO, EU ja USA tarjoaisi ”erillisrauhaa” Kalingradin alueelle. 

Kalingradin alue muodostaisi Königstedin/Itä-Preussin vapaavaltion, joka tunnustettaisiin jos alue luovuttaisi ydinaseet ja  sotarikolliset. Kalingradin asevoimien kokoa säädeltäisiin, mutta lähdettäisiin siitä, että alue vastaa omastta puolustuksestaan, EU:n ja Naton tukemana viiden vuoden ajan.

Maahan ei menisi NATO joukkkoja, mutta viiden vuoden ajan EU osallistuisi rajavalvontaan ja Kalingrad saisi EU:lta ja Yhdysvalloilta tietyn tullisopimuksen. joka sidottaisiin 30 vuoden ajaksi alueen demokratia ja korruption hallintaan. 

Periaatteessa lähdettäisiin siitä, että mikäli kehitys olisi suotuisaa, alueen EU-jäsenyys neuvottelut voisivat alkaa 2053. 

Ja väläytettäisiin ajatusta, että Leningradin oblasti voisi saada samantyyppisen sopimuksen. 

Pelkkä ajatus saisi Kremlissa lorahtamaan lusikallisen niihin kuuluisiin kalsareihin. 

Mutta sitten taas, jos se toteutettaisiin. 

Uusi venäjänkielinen vapaa valtio, jota ohjattaisiin kohden EU-jäsenyyttä, saisi liberaalit ja koulutetut venäläiset muuttamaan sinne. kenties niin rajusti, että maan pitäisi kiristää maahantulomääräyksiä ja se voisi muuttua uuden venäläisen kulttuurin kotipesäksi. 

Taiteilijat, tiedemiehet ja IT-osaajat tekisivät alueesta uudenlaisen venäläisen kulttuurin kehdon, ja auttaisivat luomaan, EU:n ja Yhdysvaltain tukemana, pienen, mutta vahvan talousalueen. Lipeämiset demokraattisesta kehityksestä tai korruptio johtaisi nopeisiin tuen ja kauppaehtojen kiristyksiin ja EU:n täysjäsenyyden neuvottelujen lykkääntymiseen. 

Alueen kulttuurillinen vaikutus leviäisi sekä naapurimaihin, mutta ennen muuta Venäjälle, näyttäisi sen, että venäläinen yhteiskunta voi muuttua, kehittyä ja kukoistaa tulevaisuuden maailmassa, osana kansainvälistä yhteisöä, rauhanomaisesti. 

Tietysti tämä voisi saada Kremlin pakan lopullisesti sekaisin, mutta ajatelkaapa tätä edes mahdollisuutena. 

Ja ajatelkaapa sitten mittakaavaa, millainen ero sillä olisi, jos tämä toteutettaisiin miljoonan asukkaan Kalingradin alueella, tai mitä jos tämä toteutettaisiin 7 miljoonan asukkaan Pietarin ja Leningradin alueella.

Viestin ja nyrkin välissä

Luin tässä kerran, olisiko ollut viime kesänä, harvinaisen typerän ja poskettoman väitteen, ottaen vielä huomioon sen, että kyseessä oli ammatti-ihmisen kirjoitus, IMG_0660kirjoitusammatin, ettei väkivalta ole viestintää.

Ajatus oli niin pöyristyttävän ääliömäinen, että asia jäi mieleeni, vaikka lukemastani on heti kohta vuosi.

Jotakuinkin kaikki inhimillinen toiminta sisältää viestintää, ja suuri osa siitä on pääasiassa viestintää, väkivalta nimenomaan on suurimmaksi osaksi viestintää, ja jopa niinkin, että suuri osa, joskaan ei mitenkään valtaosa, edes lähellekään, viestinnästä, sisältää väkivaltaa.

Te, jotka minut tunnetta, arvaatte seuraavan.

Pukeutuminen on viestintää. Se ettei halua viestittää mitään pukeutumisella on erittäin vahva viesti, ja se ettei halua sanoa sitä, on viesti.
Ruokailu on viestintää, se mitä syömme, miten syömme, kenen kanssa syömme ja kuinka paljon syömme, pitää sisällään sekä tietoisia, puolitietoisia, piilotettuja ja tarkoituksellisia viestejä.
Monet toimet ja hankkeet, jota teemme näennäisen yksin, ovat viestintää. Viestintää on hampaidenpesu, suihkussa käynti ja jopa se voi olla viesti, että olemme yksin.
Kaikki inhimillinen toiminnallisuus on viestintää.

Miksi väkivalta olisi tästä poikkeus?

Suurin osa väkivallasta on viestinnällistä väkivaltaa, toisen taivuttamista asioihin mitä tämä ei halua, painostusta, uhkailua, nöyryyttämistä ja loukkaamista. Tämä on osa inhimillistä kontekstia, ihmisenä olemista, ja sitä mitä voimme kutsua inhimilliseksi ryhmädynamiikaksi.

Fyysinen väkivalta on viesti siinä missä mikä hyvänsä muukin viestintä, ja voi pitää sisällään aivan liian monta tasoa, jotta lässyt virkattupipohumanistit voisivat sitä ymmärtää.

Vaikka koko inhimillinen toiminta on osaltaan viestintää, tämä ei tarkoita että kaikki osaisivat ja ymmärtäisivät sitä, viestintää, juuri siksi että se on käsitteenä niin laaja. Minulta jää englanninkielisestä viestinnästä suurin osa ymmärtämättä, vaikka sitten taas jos näen sen kontekstin, missä kieltä käytetään, saatan ymmärtää asiasta enemmän kuin joku joka muodollisesti osaa englantia paremmin, jos minä luen ihmisen eleitä, pukeutumista ja sosiaalisia asetelmia paremmin

Eri ihmiset osaavat eri tavalla erilaisia viestinnän muotoja ja merkitysjärjestelmiä, ja tämä on osaltaan vaikuttamassa siihen, että fyysinen väkivalta tuomitaan tällä hetkellä syvemmin kuin henkinen väkivalta.

Naiset eivät hallitse samalla tavalla väkivallan kieltä kuin miehet. Miehiin on rakennettu sekä kulttuurillisesti että osin geneettisesti kyky aistia väkivallan merkkejä ja arvioida siihen liittyviä merkkejä, miehissä puolestaan on myös suuren osaamiserot tämän viestinnän suhteen. Minä olen erittäin lahjakas väkivallan tulkitsemisessa ja käytössä, pääasiassa sen vuoksi, että olen niin rauhallinen ja kärsivällinen.

Naiset sen sijaan hallitsevat kielen ja sosiaalisen pelin paremmin. Tämä tarkoittaa sitä, että naisilla on paremmat valmiudet tuomita fyysinen väkivalta ja perustella sen erityinen tuomittavuus, kun sitä vastoin naisten psyykkinen väkivalta ja sosiaaliset pelit, ne eivät ole laisinkaan niin paha asia kuin fyysinen väkivalta, vaikka psyykkinen väkivalta voi olla paljon järjestelmällisempää, julmempaa ja nöyryyttävämpää kuin fyysinen väkivalta.

Eräät väkivaltaongelmat johtuvat ihmisten puutteellisesta väkivaltaisuudesta, ja sen myötä kyvyttömyydestä ymmärtää väkivallan viestejä. Kun yksilö on henkisesti ajettu tarpeeksi pitkälle, hänen defenssinsä alkavat toimia ja aggressio on osa ihmisen luonnollista puolustusmekanismia.
Ihminen voi tutustua, käyttää ja hallita vain niihin itsensä ominaisuuksiin mitä hänellä on.

Jos ihminen kieltää ihmisyytensä, aggressionsa, hän ei voi tutustua siihen, käyttämisestä ja hallitsemisesta puhumattakaan.
Kun ihminen, joka ei ole hyväksynyt omaa väkivaltaisuuttansa, eikä ole sinut sen kanssa, joutuu tilanteeseen, jossa hän kokee olevansa uhan alaisena, hän reagoi. Kun uhka on riittävä, siihen voidaan vastata väkivallalla.
Jos ihminen ei tunnusta ja tutustu omaan väkivaltaisuuteensa, purkautuu väkivalta sitten äärimmäisessä tilanteessa suodattomana, hallitsemattomana ja villinä.

Tämä toimii myös toisin päin. Ihminen joka ei ole tutustunut omaan itseensä väkivaltaisena olentona, ei ole myöskään valmis näkemään ulkopuolellaan väkivallan viestejä, hän saattaa ylireagoida, kokea väkivallan viesteiksi sellaiset viestit mitkä eivät sisällä oikeasti niitä; tämä on yksi syy, miksi alkoholisteja katsotaan karsaasti ja pelätään, sen ohella että ne muistuttavat ihmisen hauraudesta.
Toinen puoli on sitten se, ettei tunnisteta oikeita väkivallan viestejä, ja ajetaan toinen siihen tilanteeseen, jossa toisen on itseään itsessään puolustaakseen käytettävä niitä keinoja jotka hänellä on.

Auringonkukantie

Tiesittekö tuota, että auringonkukka, sen lisäksi, että on Ukrainan kansalliskukka,  suojelee siitepölyllään sairauksilta pölyttäjiä, niitä perhanoita, joiden varassa meidän elämämme suurelta osalta on? 

Idea mulla oli jo ennen korona-aikaa, mutta en halunnut ensimmäisenä koronakeväänä tähän lähteä. Nyt voisi olla oikea aika. 

Olin lukenut asiasta monista englanninkielisistä lähteistä, mutta tämä Suomen Kuvalehden artikkeli sai sitten minut syttymään; miksipä en aloittaisi omaa projektiani.

Nyt, kun maa paljastuu lumen alta, minä aloitan. Lue lisää ”Auringonkukantie”

Bragalonen Kirjeenvaihtajan päiväkirjasta: Sinä keväänä sinä et tullut

Sinä keväänä sinä et tullut. 

Minä kävelin jokivartta ja yritin olla sinut sen kanssa. 

Muuttolinnut toivat sinut mieleeni.

Vastarannalla hanhet laskeutuivat tulvaniitylle, 

Niiden matka oli ollut raskas ja näyttivät kurjilta. 

Joen takanahan sinä pysyisit,

kyllä minä sen tiesin

hyvinä ja huonoina aikoina.

 

Sinä varmasti muistat, 

viikonlopun sisämaassa 

Kun nousimme Altopiano delle Streghelle.

Minkä tähden hotellilla sinä epäröit? 

Vaikka ilta oli alavireinen

Huoneen puhelin mykkä, 

Soitimme hyvin yhteen

Ja uudelleen, alusta

Naristen, kahteen

Yhteen.

 

Me emme tietäisi

Mitä tapahtuisi jos tie tää kuljettaisiin loppuun

Ja sitten lähtisimme yhdessä, 

länttä kohden, mitä sitten tapahtuisi

Kun Joen takana ei olisi kukaan.

 

Joen jälkeen, jos olisimme yhdessä

Missä virta loppuu ja alkaa meri. 

 

Sitä emme saa koskaan tietää.

 

Sinä et sanonut sitä

Etkä kuullut sitä minulta.

Et sanonut sitä mitä odotin 

Mietin, kuulisitko sen 

Joen suusta

Kuiskaisiko hän sen sinulle.

Vai laskisiko laiturilta, kuin purren. 

Enkö perään huutaisi? 

 

Yö tuli kynttilään ikkunalla.

 

Päivän kirkkaudessa näky haalistui

Nimet kalpenivat hotellikortissa

Pitäkööt hyvänsä, kenen lie, valheet.

 

Sitten kun lähdimme alas, rantoja kohden

kerroit että ajan hammasta purren. 

Viimeinen lasku

Joen yli metsän siimeksestä

Kaupunkiin, keltaisten seinien loisteeseen. 

Jätin sinut, autosta aukiolle

Pitelen ovea kun nouset

Katsot minua, vierasta

Ja minä katsoin jonnekin aikaan

jos näkisin enteen, edes vinkin

Joen, meren tai purren.

 

Sinä palasit pois 

Joelle, purteen ja merten taa. 

Ja tuli myrskylyhtyihin valkea.

Minä nukuin talven

Kalvoin lakanan reunaa. 

Ja unesta uneen kulkiessa

Katsoin merelle

Joen suuhun

 

Sitten tulivat hanhet tulvaniitylle.

Mutta sinä keväänä sinä et tullut.

Olin sitten aloitteellinen Maailmanrauhan asiassa

Kansanäänestys Maailmanrauha-patsaan käytöstä Helsingin Maailmanrauhan rahaston perustamiseen

 

Muistomerkkien tarkoituksena on pitää asia mielessä, muistuttaa jonkin asian merkityksestä ja tärkeydestä.
Maailman ja olosuhteiden muuttuessa patsaiden merkitys voi muuttua, mutta silloinkaan patsaita ei pidä kevytmielisesti kaataa, vaan on mietittävä voisiko patsaan merkitystä sinällään jotenkin muuttaa.
Jos kuitenkin päädytään patsaan kaatamiseen, pitäisi harkita, miten patsaan idea voisi kantaa sittenkin yli ajan ja toimia patsaan alkuperäisen idean mukaan.

Koska Hakaniemessä oleva Maailmanrauha -patsas on paitsi ruma, myös herättänyt niin poikkeuksellisen paljon negatiivisia tunteita ja rauhattomuutta, esitän seuraavaa.

Helsingin kaupunki perustaa Helsingin Maailmanrauha-rahaston.
Helsingin kaupunki teettää patsaan metallista mitaleja, joita myydään rahaston hyväksi. Rahasto tukee Helsingin yliopistossa tulkkikoulutusta niille kielille, joiden opetus jää sivuosaan Suomen lukioissa, kuten venäjää pienemmät slaavilaiset, afrikkalaiset tai aasialaiset kielet.

Näin Maailmanrauha -patsas ja Helsingin Maailmanrauharahasto vaikuttaisivat siihen, että olisi enemmän ihmisiä, jotka auttaisivat kaikkia ymmärtämään paremmin toisiaan ja tämän kautta patsas tukisi konkreettisesti maailman rauhaa.

Helsingin kaupunki ottaa vastatakseen patsaan sulattamisesta ja mitaleiden valamisesta syntyvät kulut ja mitaleiden tuotto ohjataan lyhentämättömänä Helsingin Maailmanrauharahastoon, jolla tuetaan edellä mainitulla tavalla tulkkien kouluttamista ja näin edistetään konkreettisesti rauhaa.

Ehdotan idean kannatuksen mittaamista kansanäänestyksellä.

Ja linkki aloitteeseen löytyy täältä  

Ja asiasta voi  keskustella täällä