Bragalonen prefektinviraston talousosaston apulaisjohtaja, herra Buzzo tuli parturiin, kaksi kertaa viikossa, maanantaisin kello kahdeksan ja perjantaisin, ennen päivällistä, kello kahdeksantoista, kuten säännöllistä elämää viettävälle virkamiehelle sopi. Muutoin, kahdesti päivässä, herra Buzzo ajoi partansa itse, mutta kahdesti viikossa parta ajettiin Amerikkalaisessa Parturiliikkeessä ja samalla katsottiin, että hiukset olivat juuri niin kuin piti. Toki joskus sattui, että hän töistä palatessaan käveli ohi ja näki jonkun tutun istuvan ajeltavana ja jos tilaa oli, saattoi poiketa rutiinistaan, mutta koskaan hän ei jättänyt käyntiä väliin, ei maanantaina eikä perjantaina.
Herra Buzzon vaatteet eivät olleet kalliit, mutta ne oli valittu hyvällä maulla ja hänen luontainen ryhtinsä ei ollut sitten armeijavuosien laisinkaan ravistunut Vaikka neljäkymmentä ikävuotta alkoi jo häämöttää, olisi matkan päästä olettanut hänen vielä odottavan kolmenkymmenen syntymäpäivän olevan nurkan takana, joskin aikuisen miehen vantterat hartiat estivät sotkemasta häntä kuitenkaan aivan poikasiin, edes matkan päästä. 
Joskus häntä kiusoiteltiin, kutsumalla häntä ”Mister Grant”, ja se sai herra Buzzon hymyilemään niin, että hän muistutti vielä enemmän kuuluisaa filmitähteä ja vastaamaan ”Signor Grant on kuitenkin suurmies”, ikään kuin viittaisi omaan pituuteensa, joka ei ollut aivan täyttä 170 senttiä.
Aina, joka kerran, herra Buzzo valitsi saman parturin, jonka liikkeet olivat pehmeät, sulavat ja jonka jokaisessa, pienessäkin, eleessä tuntui jotenkin huolenpito ja välittäminen. Sellaisten hellien käsien Domenico Buzzo salli kuljettaa englantilaista, kullalla koristeltua terää kurkullaan, huoletta. Kaulaansa pitkin liikkuvalle veitselle ajatustakaan uhraamatta saattoi hän täysin paneutua keskusteluun toisen asiakkaan kanssa ja toisinaan suoda muutaman sanan parturillekin, mikäli toisten asiakkaiden parissa ei syntynyt mielenkiintoista keskustelua.
Kun parta oli ajeltu, parturi tarkisti hiukset, saattoi tarttua koneeseen tai saksiin ja aivan samalla huolella ja hellyydellä, jonka osoitti asiakkaan leualle, hän napsaisi muutaman suortuvan juuri siitä, mistä hiukset olivat karata siitä kurista ja nuhteesta, missä herra Buzzo ne halusi pitää. Tämä säännöllinen huomioiminen kuitenkin muutti leikkausta niin huomaamattomasti, että asiakas ei edes kiinnittänyt huomiota, miten hänellä oli aina kaikkein muodikkain frisyyri näennäisen kurinalaisuuden ja muuttumattomuuden pinnalla.
Jos parturi näkikin joskus, harvoin, jonkun yksittäisen hiuksen etsivän arvokkaan hopean sävyä, hän omin päin leikkasi sen juuri sen verran lyhyemmäksi, ettei siihen kiinnittänyt huomiota kukaan muu, kuin rouva Buzzo, mutta sitä ei parturi ajatellut, eikä omistanut ylipäänsä ajatustakaan asiakkaansa perheelle, ellei tämä ottanut asiaa puheeksi.
Kun hiuksetkin oli trimmattu, parturin käsi kulki hiuesten seassa, vastakarvaan, luontevasti, kuin se kuuluisi jokaiseen parturikäyntiin, vaikka hyvin harvoin kukaan muu koki samaa, ennen kuin kampa ja tarkat sormet asettivat jokaisen suortuvan kohdalleen.
Jos olisi tarkkaillut Amerikkalaista parturiliikettä säännöllisesti, maanantaisin aamulla ja perjantaisin, ennen päivällisaikaa, olisi huomannut senkin, miten parturi järjesti oman aikansa niin, että hänellä oli aina aikaa huolehtia herra Buzzosta. Hän saapui töihin sen verran ennen kello kahdeksaa, että sai liikkeen auki, mutta niin, ettei toiselle asiakkaalle ollut aikaa ja sen jälkeen, kun herra Buzzo poistui, jäi tovi hakea kuppi kahvia aamupalaksi vieressä olevasta baarista.
Jos suinkin mahdollista, perjantaisin parturi jätti sulkemisen muiden vastuulle ja poistui itse kotiinsa, sujauttaen parhaan veitsensä, saman, jolla oli juuri ajanut herran Buzzon leuan sileäksi, halvan, mutta moitteettoman pukunsa povitaskuun.
Parturin huolella sisustettu, pieni asunto oli nurkan takana, se oli vain huone ja keittiö. Toiletti ja kylpyhuone olivat käytävällä, yhteisiä samassa kerroksessa asuvien perheiden kanssa. Joka perjantai, suljettujen ikkunaluukkujen takana, toistui sama rituaali. Parturi laskosti kaikki vaatteensa tuoliin, samalla kuin liedellä lämpeni vesi, jolla hän peseytyi, sienellä, kokonaan. Lopuksi hän seisoi kokovartalopeilin edessä, vaahdotti leukansa ja ajeli pois päivän mittaan kasvaneen sänkensä, samalla englantilaisella veitsellä, jolla ajeli vain herra Buzzon ja itsensä.
Silloin Giovanni ”Johnny” Barco tunsi olevansa lähempänä toista ihmistä kuin hän koskaan oli Amerikkalaisen Parturiliikkeen ulkopuolella.