Bragalonen kaunein poika – Giu ja Jordi

Jordi ja Giu lähtivät sairaalalta ja suuri keltainen koira asettui seuraamaan heitä jonkin matkan päähän. Lunta satoi harvoina pieninä ilmassa seikkailevina hiutaleina ja mereltä pilviin paistava aurinko sai aikaan oudon vaaleanpunaisen hämärän, joka pian taittuisi välimeren tummaksi yöksi. Poikien pitäisi ehtiä kotiin ennen pimeää ja hakea vielä laukut koululta, mutta matka ei kuitenkaan ollut kovin pitkä. He miettivät pikkuveljeään, eivätkä olleet juurikaan juttutuulella. 

Sairaalan kulmalta lähti San Lazaron tornille vanha katu,  joka oli suora ja selkeä ja tornin läpi kulki kapea ovi, jota ei mainittu kun puhuttiin Bragalonen porteista. Kapealle ovelle läpi San Lazaron tornin nousivat vain kapeat portaat, viitisen metriä ylös muurin viertä. Muurin toiselta puolen laskeuduttiin taas portaat  alas. 

Koira juoksi poikien ohitse ja nousi ylimmälle portaalle ennen kuin  pojat olivat vielä ehtineet edes alimmalle ja katseli sieltä tarkasti joka suuntaan korvat pystyssä. Jokainen, joka tiesi jotakin koirista, olisi tiennyt koiran levottomaksi.
Kun pojat ehtivät ylös oli koira käynyt jo toisella puolen, ja tullut takaisin, ja livahti taas toiselle puolelle, ennen kuin pojat ehtivät ovesta. Koira odotti muurin sisäpuolella pienellä tasanteella valppaana, kun pojat menivät varovaisesti alas kapeita ja lumesta niljaisia portaita, kädet rautakaidetta puristaen.
San Lazaron portailta ei olisi koululle kuin muutama sata metriä. Koiran tultua alas se pysähtyi hetkeksi, katseli muurikatua pohjoiseen, ja kiristi hieman tahtiaan, päästäkseen lähemmäs poikia.
Poikien lähtiessä Suutarinaukiolta koulun suuntaan, koira jäi vielä huolestuneena tuijottamaan sinne, mistä he olivat tulleet. Koira palasi poikien  rinnalle ja silmäsi poikia merkitsevästi.
“Mikä on, Armando?” Giu kysyi koiralta, ja tämä vastasi päästämällä murahduksen ja vilkaisemalla taakseen.
“Onko siellä jotain?”Jordi vastasi ja koira vilkaisi taas taakse, päästäen pienen murahduksen. 
He kirittivät vauhtiaan, eikä se ollut vain lähestyvän yön kylmyys, joka nosti ihon kananlihalle.
Puolessa välissä tornilta kirkolle, koira jäi taas katsomaan taakse, ja juoksi sitten poikien rinnalle, ja tökkäsi merkitsevästi Jordia pohkeeseen. Pojat pistivät kevyeksi juoksuksi. 
Askeleet lipsuivat lumessa. Kummallakaan pojista ei ollut asiallisia talvikenkiä, mutta he olivat molemmat kevytjalkaisia ja hyviä juoksijoita. Mielessään pojat kävivät läpi kaikki ne mahdollisuudet, jotka saisivat Armandon käyttäytymään näin, ja vaihtoehdoista vähäisinkin olisi syy kiirehtiä.
San Andrean ja Giorgin aukio koulun länsipuolella näytti hyvänäkin päivänä olevan pikemminkin arpi ikivanhan kaupungin kaoottisessa asemakaavassa, kuin edes kaaoksen luoma sattuma. Viikkojen lumisateen jälkeen hämärä sai aukion näyttämään huonosti onnistuneelta painajaiselta. Tummaan tiileen kiinnittynyt lumi ja kuura saivat torin katkaisevan babtisterian näyttämään surrealistiselta kermakakulta. Babtisteria katkaisi epämuotoisen piazzan kahdeksi, sen ja kirkon välissä oli vain kapea ja lyhyt kadun pätkä, liian mitätön saamaan edes nimeä. Siinä, vilkaistessaan kirkon ja kastekappelin väliin, koira nosti niskakarvansa pystyyn ja päästi matalan murinan. Se riitti viestiksi kaikille.
Pojat juoksivat nyt tosissaan, vaikka koulun nurkalle oli matkaa vain kymmeniä metrejä, ja koira kiisi heidän ohitseen, ympäri babtisterian ja nurkan taakse.
Kun Jordi ja Giu tulivat portin ikivanhalle portille, ja tavoittelivat sen raskasta pronssikolkutinta, he vilkaisivat taakseen ja näkivät keltaisen koiran hyökkäävän liki kaksi kertaa itseään suuremman tumman olennon kimppuun.  

Vastaa