31.1.1956
Raffaello di Passofinalen tiesivät kaikki Bragalonessa. No, melkein kaikki. Ne, jotka olivat hänet nähneet, muistivat hänet ja häntä kutsuttiin Beddu Boeleksi, kauniiksi Boeleksi ja luokkatoverit nimittivät häntä vain Boeleksi.
Hänen silmänsä olivat oudon väriset- Lähinnä niitä voisi sanoa kullanruskeiksi, mutta silloin tällöin, päivänvalossa, ihmiset voisivat vannoa, että niissä oli sininen välähdys.
Boele oli kaita ja pitkä, kuten pojat tapasivat olla siinä vaiheessa, kun miehuudesta ei ollut vielä merkkiäkään, mutta tarkkasilmäisimmät tiesivät sen jo lymyävän jossakin, kuin muuttohaukan taivaan kirkkaudessa
Koulusta kotiin poika kulki verkkaan, mutta viivyttelemättä, ja sen jälkeen lähti viemään apteekin paketteja polkupyörällä, joka oli vielä hieman liian iso hänelle, mutta vain hieman, ja sillä hän viiletti sen verran lujaa, että jos jollakin oli jotakin pahaa sanottavaa hänestä, se johtui siitä, miten hän ajoi ihmisten takkeja hipoen.
Tummanvihreä polkupyörä oli valunut perheessä pojalta toiselle.
Pyörä oli seurannut perhettä Bolognasta Bragaloneen, ja ensin sillä oli ajanut isä, Bustianu, mutta muutaman vuoden päästä sen oli jakanut isän kanssa vanhin veljeksistä, Zemu.
Boelle oli nuorin heistä, ja kuten kuusi vanhempaa veljeä, olivat kukin vuorollaan hoitaneet samalla polkupyörällä apteekin lähetin tehtäviä iltapäivisin. Nyt Boelle ja toiseksi nuorin veljeksistä, Jolzi, hoitivat homman yhdessä, Boelle teki ensimmäisen
kierroksen, ja Jolzi toisen, mutta jos isoveli ei ollut paikalla ajoissa, hoiti Boelle molemmat reitit.
Boelle teki mielellään töitä, ja apteekin lisäksi hän sai hoitaa monen sairaan tai vanhan ihmisen asioita saman tien, ja sillä kaikki pitivät hänestä ja luottivat häneen. Jos hän teki Jolzin reitin, hän maksoi reitiltä saaduista lisätöistä puolet veljelleen, vaikka arvasikin, ettei veli luultavasti olisi saanut näitä töitä, mutta olisi voinut saada.
Sinä päivänä ylimääräisiä töitä oli niin paljon, että Boelle oli vähän myöhässä, ja isoveli odotti häntä oma kuormansa valmiina, hyvällä tuulella. Jostakin syystä Jolzia aina ilahdutti, jos Boellella meni pitkään, se saattoi olla veljellistä rakkautta, koska pikkuveli oli tienannut ylimääräistä, tai jonkinlaista kilpailuviettiä, kun yleensä nopea pikkuveli oli tänään ollut hidas.
Oli syy Jolzin iloon mikä hyvänsä, hän ilmaisi sen kahdenkeskisellä vitsillä -“No, David!” viitaten siihen, miten oli kuullut Sisar Mannuellan kerran vertaavan pikkuveljeä Donatellon Davidiin. Boelle punastui veljen kiusoittelusta, mutta silti se tuntui hyvältä, ja samaan aikaan tuntui, kuin joku olisi vaaninut häntä.
Kun Jolzi lähti kierrokselle, Boelle haki laukkunsa apteekin tiskin alta ja lähti kotiin tekemään läksynsä.
Di Passofinalet asuivat apteekin takana olevassa talossa. Isä oli farmaseuttina di Stefanon apteekissa, ja he asuivat apteekkarin omistamassa talossa, saman pihan toisella puolella. Isän, di Passofinalen, suku oli asunut Bragalonessa pitkään, ja he olivat olleet San Michelen seurakunnan työntekijöitä kauan, joidenkin mukaan jo ennen Kristusta. Heitä oli ollut kirkon suntioina, talonmiehinä, renkeinä, tilanhoitajina vuorilla, ajurina ja kaikissa muissa tehtävissä, mutta tiettävästi kukaan heistä ei ollut ryhtynyt papiksi. Tuliyö oli hävittänyt kirkon, kaupunginosan ja kirkon talonmiehenä toimineen Sirbiu di Passofinalen perheen Bragalonesta, mutta Sirbiun sedän nuorin poika Bolognasta ilmaantui ulkomaalaisen vaimonsa ja seitsemän poikansa kanssa.
-Hei, Raffaello!- tervehti äiti poikaansa, tämän tullessa. Kukaan muu ei käyttänyt tuota nimeä Boellesta, kuin opettajat ja äiti. Tänään se tuntui jotenkin erityisemmältä kuin aikaisemmin.
-Hei, äiti.- Ja äiti tuli, suukotti hänen otsaansa ja Boelle oli siitä samaan aikaan, niin kuin joka kerran nykyään, hämillään ja iloinen.
Kun poika teki läksyjään pöydän ääressä, teki äiti omia töitään pöydän toisella puolen, nyt korjasi poikien vaatteita, ja kävi vähän väliä lisäämässä jotakin kattilaan. Boelle tarkkaili samalla äitiään, kun teki matematiikan läksyään. Äiti oli pitkä nainen, pisimpiä koko Bragalonessa. Hiukset olivat vaaleammat kuin Saarella yleensä, vaalean ruskeat, samanlaiset kuin nuorimmaisellaan, ja kävi paikallisille blondista. Monet luulivat äitiä nuoremmaksi, ja vähän paheksuivat hieman isää, laskiessaan mielessään, että Apolena ei voinut olla yhtään yli kuudentoista, kun esikoinen oli syntynyt, mutta oikeasti hän oli ollut silloin jo 21.
Enimmäkseen he olivat näinä hetkinä hiljaa, ja sitten, kun Apolena näki kuopuksensa lopettelevan,hän tapasi kysyä -“Raffo- ja tätä muotoa hän käytti vain silloin -“Mitä jos laitan meille jotakin pientä?” ja he söivät sitten jotakin, jotakin vaatimatonta ja pientä, kahden kesken, jutellen päivän kulusta.
Apolena vaistosi tänään pojassaan jonkin painavan, mutta kuudesta pojasta hän oli oppinut olemaan kysymättä. Boelle tunsi levottomuuden, mutta äidin luona hän tunsi hieman tyyntyvänsä.
-“Äiti, kerro Böömistä!” Boelle pyysi -“Millaista siellä oli kun olit lapsi?”
-“Voi Raffaello! Siitä on niin kauan!” ja näin äiti sanoi aina, ennen kuin kertoi, millaista oli asua pienessä Nebezdrojin kylässä opettajan tyttärenä ennen sotaa. Boelle tiesi, että äidillä oli ikävä vanhempiaan ja siskojaan, ja tiesi, että tämä helpotti kun äiti puhui heistä. Välillä äidin kertomus takelteli, ja oikeastaan juuri silloin Boelle kuunteli tarkkaan, sillä silloin hän tiesi, että äidin kertomuksessa oli jotakin, josta ei puhuttu, jotakin mikä oli tärkeämpää kuin se, mistä puhuttiin, ja nämä kohdat hän painoi mieleensä, kysyäkseen niistä silloin kun kysymisen aika tulisi.
Äiti puhui lumisen metsän kauneudesta, lumen painamista oksista, oksilta putoavasta lumesta, ja siitä tunteesta, kun satava lumi tarttui ripsiin.
Poika yritti katsella äitinsä unelmia, millaista se oli, kun äiti asui jossakin kuusien ympäröimällä aukiolla, äitinsä ja isänsä ja kuuden sisarensa kanssa. Se oli aika vaikeaa. Boelle muisti lapsuudestaan kuuset Lombardiasta, mutta ei lunta. Hän yritti kuvitella sitä täyttämässä kaiken, se oli aika vaikea ajatus, mutta samalla kiehtova. Lunta joka paikassa, teillä, oksilla, katoilla, jokaisella pinnalla, mitä ulkona oli. Kaunista, kiehtovaa ja pelottavaa. Hän kuvitteli lunta kerroksittain, painamassa puita, kattoja, maailmaa, ja hän kuvitteli niin voimakkaasti, että pelkkä ajatuksen raskaus sai hänet hikeen.
Koko päivä oli ollut jotenkin outo; Boelle oli ollut kärsinätön, ikään kuin olisi odottanut jotakin, kaivannut jonnekin, mutta hän ei kyennyt sanomaan mitä se oli. Nyt hän halusi tielle.
Jossakin vaiheessa he kuulivat oven käyvän, ja Jolzi tuli sisään, ja samalla Boele nousi, -”Minä käyn Messerellä!”
-”Kannattaako sitä enää? Ehditkö takaisin ennen pimeää? Vuoritie on vaarallinen pimeällä…” Äiti huolehti pojastaan.
-”Minä vain käyn. Insinöörin laite pitää ladata…” ja livahti ulos ennen kuin äiti ehti lausua enempiä vastalauseita.
Koulussa Boelle menestyi kohtalaisesti, ei niin, että ollut luokan priimus, mutta parhaiden joukossa. Jalkapallossa hän oli nopea, mutta ei niin hyvä kuin olisi voinut olla, koska pelasi liian varoen. Vaikka hän oli toverien parissa pidetty, hänellä ei oikeastaan ollut kuin yksi ystävä, Taddeo Messere. Taddeo oli perheen ainut poika, hiljainen, vanttera ja muualta tullut, niin kuin Boellekin, ja olisi saattanut tulla kiusatuksi, mutta Boellen karisma ja veljien suojelus ulottui myös häneen.
Nyt Boelle tunsi nyt itsensä hieman yksinäiseksi ja levottomaksi. Taddeon koko perhe olisi kuukauden Roomassa, mistä he olivat kotoisin, insinööri-isä hoitaisi joitakin asioita ja Taddeo sisarineen olisi isoäidin luona. Ikävää lievitti se, että Boelle saisi käydä insinöörin talossa ja lukea siellä, aivan omassa rauhassa.
Poika katseli polkupyörää, mikä oli fiksua, jos otti sen käyttöön Jolzin jälkeen, mutta todettuaan kaiken olevan kunnossa, Boelle nousi satulaan ja lähti pyöräilemään pohjoiseen, vanhankaupungin porttia kohden.
Kylmä kosketti poskea, kun Boelle polkaisi vihreän polkupyörän ulos vanhankaupungin portista, yli joen jossa harmaat martot kaislat ja tykkiteräksen harmaa taivas heijastuivat tykkiteräksen harmaaseen veteen, johon talven ankeus oli valunut sänkisiltä kukkuloilta, lehdettömistä viinitarhoista ja hedelmättömistä puutarhoista.
Tie, talvesta harmaa, märkää betonia, tuhansien kuorma-autojen raiskaama, satojentuhansien rautakorkojen alistama ja miljoonien lampaiden paskoma tie kuiskasi Kauniille Boellelle, niin hiljaa, ettei poika kuullut, mutta niin lujaa, että poika totteli ”Rakasta minua nyt sillä kun maa on vihreä ja manteli kukkii, sinä unohdat minut ja rakastat vain kevättä.
Hetkeksi Boelle pysähtyi joen pohjoispuolelle, katseli harmaata tietä, ja polkaisi vihreän polkupyörän liikkeelle, yli tuhansien kuorma-autojen raiskaaman betonitien, yli sadantuhannen rautakoron rouhiman pinnan, läpi miljoonan lampaan paskoman sadan miljardin papanan, kohden kaupungin laitaa, kukkuloita, vuoria, taivasta, viimeistä talvea, jolloin hän rakasti tietä enemmän kuin kevättä.
Matka sujui sujuvasti, tie kantoi Boellen kevyesti, vastasi tämän rakkauteen hellyydellä ja laskeutui tämän eteen parhaat puolensa esillä.
Ja poika polki, polki, polki.
Tie nousi vielä hiljalleen, ja Boelle kieltäytyi ajattelemasta päämäärää, keskittyi vain matkaan, tiehen, vaikka tiesi että sen päässä on insinööri Messeren talo, korkealla Bragalonen yllä. Vain matkan alku oli jotenkin tasaista, sitten tie jyrkkeni hiljalleen, kunnes alkoi sen vaikea osuus.
Polkeminen kävi raskaammaksi, ja vaikka viima puri poskeen, vartalo oli kuumana työstä. Sitten tuli ensimmäinen nousu neulansilmään. Vauhti riitti vielä mutkaan asti, ja hänen onnistui vielä päästä pienen matkaa eteen päin, mutta sitten hänen oli noustava polkemaan, ja annettava painonsa repiä voima renkaisiin, ja näin hän pääsi toiseen mutkaan. Pyörä oli suuri Boellelle, painava, teräskunkoinen ja vanha, ja hänellä oli hieman vaikeuksia saada se hallituksi seuraavassa mutkassa, mutta kääntyminen onnistui, ja Boelle sai taas pyöränsä liikkeelle, mutta vauhti oli hiipunut vain reippaan kävelyn vauhtiin.
Tie repi hänen jalkojaan, se raateli pohkeissa, mutta kaikella rakkaudella, ja Boelle antoi sille kaikkensa, ja hän tunsi miten tie kiipesi hänen polviinsa, hiipi sääriä pitkin, karkeana, betonin pölyisenä ja harmaana.
Hän ei ollut koskaan aikaisemmin noussut polkien näin korkealle, ja sai seuraavassa neulansilmässä pyörän käännettyä edellistä helpommin, mutta nyt ei enää riittänyt, että hän polki painollaan, hänen oli aktiivisesti painettava poljin alas, ei painolla, vaan painonsa voimalla ja voimansa painolla.
Viimeiset metrit, tie repi hänen pakaroitaan, puristi nivusia, kiipesi likaisin kynsin selkään upotti sepelihampaansa hänen kurkkuunsa ja työnsi laihan viluiset polvensa hänen palleaan, ja sai hänet haukkomaan henkeään, mutta silti, hänen piti jatkaa, ylös, korkeammalle, polkien.
Sitten, keveys, hellyys, onni, tie piti häntä sylissään, tuuditti helmikuun tuulessa, 166 metriä Bragalonen yläpuolella, ja alkoi tasaisempi osuus. Jalat polkivat, mutta nyt se oli keveämpää kuin koskaan, tie vei, vei silti, vaikka tie nousi edelleen ja höyrykiehkurat erosivat Boellen selästä kuin Medusan hiukset.
Oikealla oli Rocca Merisin huippu, missä insinöörin talo seisoi, se oli vielä kierrettävä ja ajettava viimeinen nousu laelle. Boelle otti vauhtia, kaarsi tien myötä itään, oikealle ja veti sitten pyörän pihatielle, antoi jalkojen sotkea, ja nousi kevyesti viimeisen nousun.
Hän jätti polkupyörän takapihalle, ja taloa katsellen kaiveli avainta taskustaan. Se oli valmistunut kolme vuotta sitten vanhan linnoituksen rauniolle. Käytännössä talo oli suuren kivikorokkeen päällä olevan kivikuutio, jossa korkeat, kapeat ikkunat olivat kuin ampuma-aukot kolmelle sivulle ja pohjoiseen toisessa kerroksessa suuri näköalaikkuna, josta näki öisin Porto Floresin valot. Talo oli kuulemma kuuluisa.
Boelle meni sisään avaimilla autotallin oven vieressä olevasta ovesta, lukko oli mutkikas, ja kesti hetken, ennen kuin hän sai oven auki, astui sisään ja sitten hän sulki sen perässään. Tämä oli huone, missä insinööri Messare rakensi erilaisia prototyyppejä ja malleja, seinä oli täynnä erilaisia työkaluja, ja töitä varten oli kolme suurta työpöytää.
Työhuone kiinnosti häntä, mutta siellä hän ei saanut koskea mihinkään, ellei herra Messere ollut mukana, ja tämän mukaan Boelle eli. Oli kunnia olla vastuussa Messeren talosta, ja hän suhtautui siihen niin, jokaista ohjetta noudatettiin tarkasti.
Huoneen toisessa päässä oli ovi, ja oven vieressä höyläpenkki, ja sen kohdalla Boelle kumartui, ja otti pienestä raosta, jota ei nähnyt, jollei ollut selällään lattialla, avaimen, ja avasi sillä vieressä olevan oven.
Oven vieressä oli katkaisin, ja siitä vääntämällä sai valaisua vasemmalle menevään käytävään ja suoraan eteen nousevaan portaikkoon. Boelle aisti sen jo vienona, sen mitä hän sanoi rikkauden hajuksi.
Portaisen yläpäässä oli kaksi liukuovea, ja hän valitsi siitä vasemmanpuoleisen, ja tuli suureen, kahden kerroksen korkuiseen halliin. Hän astui huoneeseen ja antoi vastapainon sulkea oven takaataan, ennen kuin astui huoneen yli toisella puolen näkyvästä oviaukosta, josta pääsi vessan. Hän pissi, joi hanasta ja työnsi sitten hikisen päänsä hanan alle.
Hiukset märkinä poika palasi halliin, jonka seinillä oli kiehtovan näköistä teenväristä puuta, ja sen välistä näkyi raitoina mustaa marmoria, samanlaista, mitä olivat portaat, joita pitkin Bolle nousi yläkertaan. Portaissa Boelle yritti haistella seinää, tulisiko se rikkaudenhaju niistä laudoista. 
Porrastasanteelta pääsisi suoraan käytävään, minkä varrella olivat makuuhuoneet, myös Taddeon, hänen ystävänsä, mutta hän meni seinän vireen ja painoi yhtä seinäpaneelia, joka paljasti taas oviaukon ja sen takaa löytyvän portaikon.
Portaikko ei ollut samanlainen vanha kiviportaikko, kuin alakerrassa, eikä mustaa marmoria, kuin hallissa, vaan arkiset maalaamattomat portaat kapeassa valkoseinäisessä kuilussa, jonka päästä Boelle pääsi katolle.
Kattoterassi oli koruton, perheen yksityinen lepopaikka, mutta sen eteläsivulla oli jotakin, minkä vuoksi Boelle oli talolle tullut.
Insinööri Messere oli selittänyt hänelle, mikä se oli, kun oli sovittu, hän kävisi kahdesti viikossa hoitamassa sitä, mutta hän ei oikein ymmärtänyt sitä siltikään, mutta jotenkin se liittyi siihen, että tällä laitteella insinööri pystyi mittaamaan neljän kilometrin päässä olevan Radda-joen veden korkeuden ja virtaamaan. Se koostui noin viisi metriä korkeasta putkista tehdystä kehikosta, jonka päällä oli suunnilleen tohtori Marcherin lintuhäkin kokoinen valkoinen laatikko, jossa oli kolme reikää, joista näkyi linssi. Insinööri sanoi sitä automaattikameramittaustorniksi. Mutta se ei toiminut kuin neljä päivää, jos sitä ei huoltanut, ja Boelle sai sen hoitaakseen.
Boelle otti ensin köyden, jossa oli punainen naru, ja laski sillä varovaisesti laatikon alas. Sitten hän avasi sen kyljessä olevan luukun, ja irroitti laatikon sisällä olevan kameran. Kamera kädessä hän palasi portaita alas samaan kerrokseen, missä olivat makuuhuoneet, ja meni huoneeseen, joka oli hallin vieressä. Tätä sanoi Taddeon isä toimistokseen.
Se oli pieni huone, jossa oli pieni ikkuna, josta näki halliin, ja toinen ikkuna, josta näki itään, yli kukkuloiden, ja kirjoituspöytä, jonka päällä oli kirjoituskone, Olivetti, ja huoneen takaosissa oli pieni verholla peitetty syvennys, jonka taakse Boelle livahti vaihtamaan kameraan filmin, niin kuin insinööri Messere oli opettanut.
Kun kamera oli ladattu uudelleen, Boelle palasi takaisin kattoterassille ja laittoi kameran takaisin paikalleen. Sitten hän irroitti laatikossa olevan pienen akun, ja vei sen vuorostaan Messeren toimistoon, irroitti siellä olevan akun latauksesta, ja kiinnitti toisen paikalleen, ja vei nyt ladatun akun laatikkoon, kiinnitti sen paikalleen, ja nosti taas laatikon köydellä paikalleen. Kun pieni punainen merkkivalo paloi tornissa, hän kiristi köyden, ja otti toisen, sinisellä merkityn köyden, jolla nosti ylös hiekkapussin, johon oli kiinnitetty toinen naru, joka kulki läpi kameralaatikon.
Hän ei ymmärtänyt miten laite toimi, mutta osasi tehdä, mitä oli opetettu, niin että kamera ottaisi kuvat oikeaan aikaan, samalla kertaa kuvat kolmesta kohdasta yhtä aikaa.
Kun kaikki insinöörin laitteet oli paikallaan, Boelle kääntyi ympäri, ja katseli lounaaseen, yli kaiken sen maan, mikä erotti talon Bragalonesta ja sen takana näkyvästä merestä. Hän katseli sitä ahneinen silmin. Hän muisti mitä äiti oli kertonut talvesta Böömissä, lumesta, pyrystä, kinoksista ja lumivyöryistä, ja kuvitteli sen kaiken tänne, kuvitteli nämä harmaat rinteet, vaaleat tiet, lehdettömät viinitarhat ja hedelmättömät puutarhat, hohtavan valkoisen peitteen alle.
Hän muisti sitten, miten oli ollut pieni, varmaan neljän tai viiden, ja miten äiti oli pitänyt häntä sylissään, pidellyt hänen käsiään tuulessa ja sanonut hänelle -”Kukaan ei voi tietää, millainen sinusta tulee, voit kurottaa tuuleen ja tavoitella sitä, mutta siltikään, et edes sinä itse tiedä tulevaa, sillä kaikilla meillä on monta polkua takana ja yhtä monta porttia edessä.” Hän tiesi ettei se ollut mahdollista, mutta hän muisti varmasti, että he olivat tehneet ilmasta pallon, samanlaisen kuin äidin tarinoissa lumesta, mutta kirkkaan, sädehtivän ja aikaan haipuvan.
Harmaata taivasta vasten näkyvä pieni liike vei Boellen katseen taivaalle.
Haukka taivaan harmautta vasten. Poika levitti kätensä ja kurotti ne kahta puolen ilmaan, sulki silmänsä ja tunnusteli tuulta sormissaan. 
Hän kuvitteli lunta, kaiken peittävää hohtavan valkoista lunta, ja kuvitteli olevansa haukka sen hohtavan valkeuden yllä. Ensin hän kiinnitti huomiota sen kaiken kattavan valkoisen monimuotoisuuteen, sitten kurotti pidemmälle, ja näki, miten hohtaa valkoista vasten näkyivät oksat, niiden päällä kimmeltävä jää ja lumi. Sitten hän näki mitä lumi kertoi kaikesta allaan olevasta. Boelle levitti käsiään vielä pidemmälle, kurotti yhä pidemmälle valkeuteen, ja alkoi nähdä sen hohtavan lumen värit, syvimmästä mustasta loistavimpaan kultaan. Samalla kun valkeus peitti kaiken, se kertoi kaiken siitä, minkä se peitti. Kun hän kurotti vielä pidemmälle, hän näki vielä tarkemmin, näki Raddan varrella kävelevän kissan, ja tuomiokirkon räystäällä istuvan variksen. Sitten tietoisuuden veti kellervä auto, tiellä Bragalonesta pohjoiseen, ja Boelle kurotti siihen, näki sen vaaleuden läpi, autossa kolme ihmistä. Vaikka hän tiesi, ettei pitäisi, hän kurotti vieläkin, näihin ihmisiin, ja näki heidän sielujen mustanvihreään pimeyteen.
Boele värähti, horjahti vasten insinöörin tornia, ja näki vielä välähdyksen kirkkaudesta, ja siinä välähdyksessä itsensä.
Hetki hämmennystä, vain hetki, sitten varmuus kutsui häntä ja Boele poistui nopeasti terassilta, alas halliin ja alas työhuoneeseen. Hän tiesi, mitä tapahtuisi, mutta tiesi samalla mitä voisi tapahtua, jos hän vain pääsisi ajoissa ulos ja pyörän selkään. Boele sulki oven, varmisti että se on lukossa. Hänen ripustaessa avainta höyläpenkin alla olevaan rakoon, se putosi, ja oli pakko laskeutua hetkeksi punaiseksi maalatulle lattialle, kurotettava avain käteen ja ripustettava se kunnolla, ennen kuin pääsi jatkamaan.
Sitten mutkikas ulkolukko, kolme kierrosta ja jalkapainin, niin Boele saisi oven auki, mutta vaikka hän teki parhaansa, jossakin itsessään hän tiesi, ettei se riittäisi, vaan hän teki parhaansa vain todistaakseen itselleen tehneensä parhaansa, joka ei riittänyt. Lukko aukesi kevyesti, ja hän avasi oven, ja kun hän astui pihalle, hän kuuli jo raskaan moottorin äänen rinteestä. Boele näki auton, hiekankeltaisen suuren Packardin, kääntyvän pihaan. Hyökkäys, syöksy pyörää kohden, mutta se jäi turhaksi, kun auton puskuri työnsi pyörän nurin seinää vasten.
Boele ryntäsi toiseen suuntaan, yrittäen juosta pihan yli, mutta auto peruutti takaisin, katkaisten reitin tien suuntaan. Auton toiselta puolen nousi sinihousuinen mies ylös, ja lähti kiertämään auton keulan suunnasta, mutta edelleen Boele oli siitä varma, ettei tästä pidä tehdä helppoa, ja ryntäsikin talon suuntaan, takapihaa rajaavaa muuria myöten.
Autosta noussut mies ampaisi Boelen perään, ja molemmat katosivat portaisiin, jotka erottivat etu- ja takapihan toisistaan. Poika arveli, että hän tunsi paikan paremmin ja voisi livahtaa vielä pakoon, jos saisi ensin takaa-ajajat pois portilta, ja tämä mielessään hän nousi muutaman portaan ylös, ja etupihan sivua kohden seuraavaa nurkkaa.
Rocca Merisi oli ollut alkujaan pyöreä torni, jonka ympärille oli rakennettu matala, viisikulmainen linnoitus. Paikka oli Boelelle tuttu jo ajalta, ennen kuin Messere oli ostanut sodassa raunioituneen rakennuksen ja rakentanut talon raunion laelle.
Yhdellä sivulla on takapiha, tai tallipiha, kuten isä sanoi, toisella etupiha, tai paraatipiha, niin kuin rouva Messere sanoisi, mutta kolmella sivulla oli vain kapea juoksuhautamainen käytävä, ja sen jälkeen parikymmentä metriä putousta. He olivat viime kesänä Taddeon kanssa laskeutuneet yhdestä kohdasta salaa alas, ja jos hän vain löytäisi paikan, niin ehkä hän pääsisi pakoon.
Boele kuuli miten hänen jahtaajansa jäi jälkeen kapealla polulla ja tiesi, että yksi mutka vielä, niin hän voisi yrittää kiipeämistä. Katse harasi reunalta oikeaa kohtaa ja löysi mitä halusi. Juuri kun hän pysähtyi kurkatakseen alas, nurkan takaa tuli näkyviin nainen, yllään linjakas sininen kävelypuku, toisessa kädessä käsilaukku, ja toisessa ase, jonka jokainen poika tunnisti, Beretta M1951.
Poika pysähtyi hetkeksi, aseen näkeminen teki särön hänen tahtoonsa, mutta hän kiipesi kuitenkin kaiteen yli. Nainen laukaisi aseen hänen editseen. Boele jähmettyi laukauksen kuultuaan, se nirhaisi hänen varmuuttaan, joka rapisi kiviselle polulle kuin jyvät kyyhkysille. Vartalo teki vielä liikkeen, yritti kaiteen yli, mutta se oli tahdon varjo, ei tahdon ilmaisu, ja samalla häntä takaa ajanut mies ehti paikalle, kiskaisi Boelen rajusti alas kaiteelta, selälleen polulle.
Kaatuessaan Boelen pää hipaisi seinää, sen verran, että otsan sivuun tuli pieni naarmu, jota kirvelsi, ja mies kuin nyrkki, liki yhtä leveä kuin pitkä, nappasi häntä hartiasta, ja pikemminkin heitti, kuin nosti jaloilleen.
Sinipukuinen nainen, jonka Boele tunnisti, mutta ei muista mistä, katseli ase kädessä, lähinnä kiusaantuneen oloisena, miehen käsissä roikkuvaa poikaa. Sitten hän vilkaisi maisemaa, ja sanoo:
”Mennään.” Rouva, Boele ja Nyrkki tulivat takaisin takapihalle, ja siellä oven edessä odotti mies, jonka Boele muisti nähneensä aikaisemmin.
”Meinasi karata?”
”Ei!” sanoi Nyrkki,
”Kyllä” sanoi Rouva. Boele ei sanonut mitään.
Kun kolmikko saapui ovella odottaneen Valtuutetun luo, tämä katseli Boelea harmistuneena. Hänestä näki, että hän ei pitänyt tilanteesta, ja vilkaisi seuralaisiinsa saadakseen tulematonta tukea, ja sanoi sitten, ”Avain!”
Boele katsoi miestä suoraan silmiin, ja muisti sitten kuka tämä oli, valtuutettu… Hän ei osannut odottaa lyöntiä. Kenenkään ei pitäisi osata. Ensimmäinen isku tähdättiin Boelen oikeaan poskeen, mutta osui sieluun.