Bragalonen tarinoita olen kaikkiaan kirjoittanut nyt rapiat 20 vuotta, kai vuodesta 1999. Ensimmäisestä tarinasta “Bragalonen kreivi” on yli kaksikymmentä vuotta. Se on kertomus miehestä, joka viettää elämäänsä viikko toisensa jälkeen mahdollisimman samanlaisena, niin että silloin, kun hänen on poistuttava kaupungista, hän palkkaa itselleen sijaisen, varakreivin, joka viettää hänen poissa ollessaan aivan samanlaista elämää kuin kreivikin.
Bragaloneen sijoittuvat novellit päätyvät tavalla tai toisella siihen, miten elämä jatkuu kaupungissa, täysin tavallisena, kuten Bragalonessa tapaa jatkua. Toinen puoli asiasta tietysti on se, että asiat, jotka ovat tavallisia Bragalonessa, eivät ole tavallisia muualla.
Pitkään kirjoitin vain yksittäisiä lyhyitä tarinoita, joista jotkut olivat kuusi- ja toiset kaksikymmentäkuusi sivuisia.
Olisiko jo yli kymmenen vuotta siitä, kun kirjoitin tarinan tyystin tavallisesta palkkamurhaajasta, joka palaa synnyinkaupunkiinsa keikalle? Mies on täysin tavallinen, niin tavallinen, että ihmiset eivät muista hänestä mitään muuta, kuin että hän on tavallinen mies, jonka kasvot ovat sellaiset tavallisen pyöreät. Samalla kun murhamies tekee työtään, tavallisella tarkkuudellaan, hän muistelee täysin tavallista lapsuuttaan, miettii täysin tavallisia perheasioita ja suunnittelee eläkevuosiaan täysin tavallisena kaupunkilaisena.
Muutama vuosi sitten aloin kirjoittaa “Bragalonen murhamiehelle” jatkoa, “Bragalonen Poliisia”.
Bragalonen poliisi, ylikomisario Otto Capratorrente, on mies, joka on kipeän tietoinen erilaisuudestaan ja samaan aikaan yrittää elää tavallisen virkamiehen, ylikomisarion ja isän elämää. Koko hänen sisäistä maailmaansa määrittelee se, että hän ei tiedä mikä on, mutta tietää, että hänen äitinsä suvussa on ihmisiä, joilla on kykyjä, taitoja tai ominaisuuksia, joita muilla ei ole, eikä kukaan osaa selittää hänelle, miksi tai miten ne syntyvät.
Tarinana Bragalonen poliisi selvittää murhaa, josta kerrotaan Bragalonen murhamiehessä, mutta ei sitten enää “Poliisissa”, vaan tarina alkaa suoraan murhan selvittämisestä, ja niistä ihmisistä, joita Capratorrente tapaa selvittäessään rikosta. Ylikomisario Capratorrente ratkaisee jutun, saa selville motiivin ja tilaajan, mutta mutta oikeus ei silti ole hajulla siitä, mikä on mahdollista.
Novellikokoelma – en ole varma onko se novellikokoelma vai episodiromaani – “Bragalonen naiset”, kertoo naisista, joita Capratorrente tapaa “Poliisissa” ja jokainen tarina sisältää palan “Poliisia”, mutta eri naisten näkökulmasta,
-pakolaisen, josta on tullut huora
-fasistituomarin lesken, jonka poika on vammautunut sodassa, ja joka miehensä aiheuttaman häpeän vuoksi on sulkeutunut asuntoonsa yli kymmeneksi vuodeksi
-turhautuneen keski-ikäisen kotirouvan, joka täyttääkseen elämäänsä pettää miestään, mutta tajuaa jotakin järkyttävää miehestä, jonka iskee hotellista
-muodokkaan keski-ikäisen tupakkakauppiaan, jonka avut ovat enemmän, kuin mitä päälle näkyy
-opiskelevan hyvän perheen tytön, joka löytää oman seksuaalisuutensa ollessaan rikoksen todistajana, ja sitten muista, naisista jotka elävät miesten maailmassa.
Bragalonen naiset kertovat osan samaa tarinaa, kuin “Poliisi” ja siinä on osittain samat henkilöt kuin aikaisemmissa tarinoissa, mutta silti jokainen tarina kertoo jotakin itsenäistä ihmisenä olemisesta.
Nyt kirjoitan “Bragalonen kauneinta poikaa”, jossa jokin, mitä emme päivässä näe, ja joka pulpahtelee aikaisemmissa tarinoissa, tulee voimakkaammin esiin. Ensimmäinen taso kertoo juuri lapsuudesta ulos kasvavasta Boellesta, joka pahoinpidellään julmasti ja jätetään palavaan taloon. Siinä missä ylikomisario Capratorrente löytää teini-iässä yksin ja ilman tukea oman erityisyytensa, ovat Boellen perhe ja hän itse aina tienneet, että hänestä tulee jotakin outoa ja erityistä, ja häntä on yritetty siihen valmentaa. Kun sitten nämä kyvyt nousevat pintaan väkivallasta niiden laatu sekä voima yllättävät kaikki.
Boellen herääminen omaan itseensä kutsuu esiin kaikenlaisia kummajaisia, joiden olemassaolo ei tavalliselle kaupunkilaiselle ole lainkaan itsestään selvää.
Toisella tasolla tarina on dekkarityyppinen kertomus poliiseista, jotka yrittävät selvittää Boellen pahoinpitelyä, ja samaan aikaan sattuneita kuolemantapauksia, jotka repeävät kaupungin rikollisten sodaksi, jossa “Enfield” ja “Käsityöläinen” tappavat kaupungilla, ilman että ulkopuoliset tietävät syytä. Kaupungin porvarillisen ympyrät, rikollisten ringit ja kummajaisten kehät limittyvät “Pojassa” ja kaikki vaikuttavat kaikkiin.
Jokainen luku käsittelee yhden päivän tapahtumia, eri henkilöiden näkökulmista, mutta yhteistä on, että yksi näkökulma on aina Boellen, joka on sekä sairaalassa, tajuttomana, että kaupungilla, lintuna.
Siinä missä “Poliisi” kertoo eräänlaisesta kaapissa elämisestä, kertoo poika siitä, miten ja miksi se, jota tuijotamme pimeässä, tuijottaa takaisin.
Bragalonen poliisi ja Kaunein poika limittyvät ajallisesti, ja niissäkin on yhteisiä kohtauksia, eri tapauksia tutkivien poliisien kohtaamisia, esitettynä eri tarinoissa eri henkilöiden näkökulmasta.
Ne henkilöt, jotka ovat mukana näissä alkuvuodesta 1956 tapahtuvissa tarinoissa, saattavat olla niiden jälkeläisiä, jotka esiintyvät 1300- tai 1600-luvuille sijoittuvissa tarinoissa, tai kenties jopa samoja, ja samoin henkilöt, jotka vilahtavat vuodessa 1956, saattavat olla mukana tarinassa vuonna 2006, vanhoina ihmisinä, joilla on kerrottavaa kummallisesta talvesta.
Ja tässä ollaan neljännessä piirissä.
20 vuoden aikana kirjoitetut muut kertomukset, Bragalonen tarinat, kenties joskus kokoelman nimen saavat, muodostavat sitten tarinataustan, jatkumon, joka alkaa 1300-luvun teinitytöstä, joka rakastuu sinisiin silmiin ja miten mies ei kestä rakkautta, jota ei koe ansaitsevansa, 1600-luvun veijaritarinan kautta, 1900-luvun alun tyttöön, joka vanhana naisena muistaa nähneensä hirviön, aina 2000-luvun alkuun, jolloin mies lavastaa kuolemansa murhaksi, tehdäkseen omasta elämästään merkityksellisen.
Tapani kirjoittaa ei ole kronologinen, en aloita alusta, ja kirjoita loppuun, vaan kirjoitan palasia, etten sanoisi näkyjä, jotka sidon kimpuiksi tai laitan lyhteeksi, ajan myötä kulkevaksi tarinaksi. Ja sama tarinan virta syö sivuihinsa uusia uomia, tarinoita, niiden tynkiä, jotka katoavat penkkaan, kääntyvät takaisin tai etsivät oman reittinsä syödäkseen toisia tarinoita, kasvaakseen omaksi virrakseen. Näin Bragalonen Kreivin tupakkakauppiaasta tulee Murhaajan luokkatoveri, tupakkakauppiaan asiakkaasta Poliisin outo viestinvälittäjä, Kirjakauppiaan rouvasta tyttö, joka haaveili toisenlaisesta elämästä, Poliisin huoraavasta Pakolaisesta kalakauppiaan rouva ja niin tarinat, ajatusteni äpärät, sikiävät siskoistaan ja tuottavat taas toisen tarinan.
Ja pirunko minä niille mahdan?
En niin yhtään mitään.