Koira nousi apteekin ovelle, katsoi sitä, aukiota, ja siltä pohjoiselle portille menevää tietä. Koira näytti tarkkaavaiselta, ja merkkasi vielä apteekin ovenpielen, ennen kuin lähti kohden pohjoista vievää tietä.
Kun koira lähti liikkeelle, se nosti nopeasti askeleen joustavaksi juoksuksi, ei sellaiseksi, kuin takaa-ajossa tahi kisassa, vaan nopeaksi, määrätietoiseksi juoksuksi, kuin koira joka tietää että nyt on vainu, mutta tietää että syytä kaikkensa antamiseen ei ole, vielä.
Koira juoksi pohjoiseen, Porto Floresin tietä, kohden ylänköä, väistellen tarkoilla aisteillaan harvan liikenteen hyvissä ajoin.
Eläin jolkotti jokseenkin vauhtia hidastamatta Porto Floresin tien alun serpentiinit, mutta kohdassa, missä auto lojui katollaan lumisella rinteellä, koira hieman hidasti, jopa pysähtyi hetkeksi, ennen kuin kiersi ylärinteen puolelle, ja laskeutui sitä kautta autolle.
Onnettomuuspaikalle satanut lumi peitti auton pohjan, ja kaikki jäljet mitä poliisit ja ambulanssimiehet olivat jättäneet, mutta eläin suuntasi suoraan autolle, ja kolusi sen tarkkaan, nuuhkien tarkasti kaiken, hansikaslokerosta kattoon, kaasupolkimesta takaikkunaan.
Hetkeksi koiran huomion veti kauempaa liikkeelle lähtenyt kaniini, mutta koira ei ollut nyt kaniinijahdissa, vaan etsi jotakin muuta.
Kun auto oli läpeensä nuuhkittu, koira ryömi ulos rikkoutuneesta takaikkinasta, ja nuuhki vielä takaluukun, ja sitten kiinnitti huomiota maastoon.
Jos tiellä olisi ollut enemmän kulkijoita, joku olisi jälkeen päin voinut ihmetellä, mikä on saanut yksinäisen koiran niin säännölliseen toimintaan, että jättää auton ympärille jälkensä säännöllisenä spiraalina, joka ulottuu yläpuolen matalasta rikkinäisestä kaiteesta, alapuolen kiviselle reunukselle, mutta sinä päivänä vain muutama auto ajoi ylös, palatakseen saman tien takaisin, kun Porto Floresin tie paljastui mahdottomaksi ajaa lumen vuoksi.
Palattuaan tielle, koira kuunteli ensin hetken, ja kohosi sitten hetkeksi takajaloilleen, katsomaan alarinteeseen vielä kerran, ja lähti sitten taas ylös tietä, suuntaan missä haisi savu.
Seuraavasta tienhaarasta koira poikkesi päätielle, lumiselle pikkutielle, jossa yksikään kulkija ei ollut sinä päivänä jättänyt vielä jälkiä. Pienen matkaa pikkutietä kuljettuaan, se päätteli maastossa olevan helpomman reitin, ja lähti sitä kautta ylemmäs, kohden tien päässä olevaa vanhan linnoituksen perustalle rakennettua taloa.
Musta aukko seinässä tuijotti lumista pihaa kuin Polyfemoksen sokea silmä. Koira nosti kuononsa korkealle ja nuuhki yleisvaikutelman, ennen kuin käveli läpi pihan aukolle, jonka takana oli musta pimeys vaihtoehtona pihan koskemattomalle hangelle.