Longner viittasi ovelle, “mennään sisälle, joku huolehtii autostasi,” ja lähti menemään edellä.“Odotimme teitä hieman myöhemmin,” hän Longner sanoi pitäessään ovea auki.
“Tulin toista kautta…”
“Niin, tietysti…Miten muutoinkaan” hän sanoi kuin olisi odottanutkin sitä.
“Ajoin ensin harhaan, ja kävin kääntymässä tien toisella puolen…”
“Kysyitte tietysti neuvoa kylältä?”
“Kyllä, he sanoivat, että pitää kääntyä kahden puun kohdalta, joen jälkeen…” “Se on paikallisten huumoria, jostakin syystä heistä on hauskaa neuvoa tänne tulijoita väärin.”
Longnerilla oli aksentti, viehättävä, pehmeä, mutta silti tunnistettavissa sellaisen henkilön aksentiksi, joka ei nyt puhu äidinkieltään.
Kartano ei ollut mitenkään suuri, olin vieraillut paljon suuremmissa maalaistaloissa, joita ei kunnioitettu kartanon nimellä. Halli johon olimme tulleet, oli pienempi kuin minun olohuoneeni, mutta toki korkeampi ja varmasti hyvällä säällä hyvin vaikuttava, juuri nyt taivaan harmaus tunki huoneeseen.
Longner viittasi peräänsä, “Mennään hetkeksi vaikka kirjastoon, “ hän sanoi, ja avasi vasemmalla puolella olevan oven, “niin voimme vaihtaa muutaman sanan ennen ateriaa.”