Rouva Carmillina Carta paleli. Hän oli palellut kotona, hän oli palellut ostoksilla, hän oli palellut kadulla ja nyt hän paleli poliisiasemalla. Hän oli palellut koko päivän ja kaikki helmikuun kolme muutakin päivää. Lisäksi hänellä oli ollut hieman outo tunne koko päivän.
Toki hänen oli myönnettävä, että katseet joita hän poliiseilta sai, ne olivat osin hyvinkin lämpimiä. Hän ojensi ensin jalkansa oikein pitkäksi, ja veti ne sitten taas siististi ja asiallisesti vinoon tuolinjalkaa vasten.
Kunpa hän nyt pystyisi palauttamaan mieleensä kaiken mitä oli nähnyt, kaikki oli käynyt niin nopeasti. Joku oli huutanut, ja se parrakas mies oli lyönyt veitsellä toista miestä, ja juossut pois. Sitten se nainen oli pidellyt lyötyä, lumessa oli ollut verta ja ihmiset olivat huudelleet ja ryntäilleet kuka kauemmas, kuka lähemmäs, luontonsa mukaan, mutta mitä hän saattoi muistaa?
Mariachiera oli poikennut eilen ja kertonut, että äiti oli ollut hieman erikoinen sen jälkeen mitä tapahtui professori Concauccelolle ja että äitiä voisi piristää, jos hän poikkeaisi joskus äidin luona. Sen vuoksi Carmillina oli lähtenyt liikkeelle, ja ajatellut, että voisi samalla ostaa vähän juustoa. Jos hän ei olisi pysähtynyt juustokaupassa, hän ei olisi ollut Montebrazzinilla, kun se puukotus tapahtui ja hän voisi olla jo äidin luona ja heillä olisi ollut tuota mantereelta tuotua mozzarellaa lounaalla.
Kuinka kauan hän joutuisi odottamaan poliisiasemalla? Lounasaika olisi ilman muuta menetetty, mutta ehkä hän voisi kuitenkin viedä tuon mantereelta juuston päivälliselle. Äiti ei pitänyt Salinasin juustosta, vaan osti yleensä Ghirin juustoa, mutta nyt kun lunta oli kaikkialla, ei äiti varmaan lähtenyt niin kauas.Rouva Carta katseli, kuinka hajamielisen näköinen poliisi tuli rapusta ja meni erääseen huoneeseen kahvikupin kanssa. Nyt maistuisi kupillinen, olisikohan sillä poliisilla kahvia huoneessaan? Carmillina ei ollut juonut aamukahviaan kokonaan, kun oli ollut niin kummallinen olo. Tämä sääkin oli niin outo.
Se poliisi, mikä sen nimi nyt olikaan, äiti oli sanonut sen monta kertaa, mutta ei äitiin voinut luottaa yhdessäkään nimessä, oli tullut paikalle ja käskenyt hänet tänne, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, miksi juuri hänet oli valittu kaikista kadulla olleista.
Mutta täällä hän vain oli.
Hän mietti sitä poliisia. Äiti sanoi komisario, mutta Mariachiera oli sanonut ylikomisario. Äiti tapasi silloin, kun Carmillina vielä asui kotona, aina kertoa, jos joku asiakas, josta äiti erityisesti piti, oli käynyt, ja komisario Mikäliejakuka oli aina selvästi erityisessä huomiossa.
Hän kyllä tunnisti poliisin heti, kun tämä tuli aukiolle. Ylikomisario oli poikkeuksellisen pitkä ja pitkänaamainen mies, jonka jäänsiniset silmät toivat mieleen jonkun oudon pohjoisen linnun. Outo ulkonäkö ei ollut mitenkään ruma, eikä erityisen komea, mutta silti jollakin tavalla miellyttävä.
Yhdestä huoneesta tuli nainen, ja hänen perässään mies, joiden välillä oli selkeä ero. Mies näytti poliisilta, ihan hauskalta, mutta hieman nukkavierulta. Carmillina Carta arvioi naista. Tämä oli selvästi varakkaampaa väkeä, laadukkaassa kävelypuvussa ja takissa, jossa ei varmaan tarvinnut palella. Jalassaan naisella oli saappaat, jotka eivät sopineet naisen muuhun olemukseen. Naisen saattoi kuvitella teatterin kahvilaan tai sataman Torreen punaisissa kengissä ja punavalkoisessa kellohelmaisessa hameessa, kävelemässä saumasukat vilkkuen ja katselemassa hänen kaltaistaan työläisnaista pitkin nenänvartta. Naista saattava poliisi näytti oikein mukavalta. Tämä oli jotenkin hänen Carolinunsa oloinen, vaikka vantterampi ja varmaan kymmenen, tai ainakin kahdeksan vuotta vanhempi.
He pysähtyivät hetkeksi käytävälle, “Minun on saatava tupakka”, nainen sanoi, ja se kuulosti jotenkin rahvaanomaisemmalle, kuin rouva Carta olisi odottanut.
Nainen kaivoi laukustaan pitkän imukkeen, metallisen savukerasian ja pisti savukkeen siihen. Poliisi kaivoi taskustaan sytyttimen ja antoi tulta naiselle, ennen kuin he jatkoivat käytävää lähemmäksi.
Pakostakin tuli rouva Cartalle mieleen, että jos sosialistit voittaisivat vaalit, prostituutio kiellettäisiin. Ei sillä että hän olisi pitänyt naista huorana, mutta silti asetelma hymyilytti. Vaikkapa mitä tuosta, vaikka nainen olisi huora, sellaista lakia ei tule koskaan, joka puuttuisi tuollaisten naisten asioihin.
“Takki maksoi varmaan enemmän kuin hänen koko vaatekaappinsa, vaikka hän laskisi mukaan saranatkin”, rouva Carta ajatteli kun nainen kulki ohi ja tupakkakauppiaan tytär erotti ulkomaisen tupakan tuoksun.
“Ylikomisario ottaa teihin yhteyttä, jos on tarvis, niin tai sitten hänen kollegansa, ylikomisario Marconi, joka tutkii ampumista,” poliisi sanoi naiselle, ja he katosivat portaisiin.
Mies oli tuonut hänelle mieleen Carolinun. Hän viihtyi naimisissa, koko ajan paremmin, ajatus sai hänet hymyilemään
Nieddu oli vilkaissut naista jo saattaessaan rouva Bardemin ulos, ja kysyi päivystävältä kersantti Batistinilta, kuka sen on.
“Rouva Carta, Pedro Buddun tapauksen todistaja,” päivystäjä sanoi, ja silmät kertoivat että hän oli Nieddun kanssa samaa mieltä, “jonossa Capratorrentelle.”
“No minäpä saatan hänet sinne!”
“Juu, on karmeeta, miten raskasta voi poliisityö olla,” Batistini sanoi, työnsi esitiedot ja virnisti Nieddulle joka lähti takaisin ylös.
Nieddu pysähtyi hetkeksi porrastasanteelle ja katsoi lasin läpi rouva Cartaa, Nainen oli nuori, ja näytti aivan liian nuorelta ollakseen rouva Carta. Naisen piirteet eivät kuitenkaan olleet tyttömäisen sirot, vaan niissä oli jotakin, ikään kuin suurempaa, mutta kokonaisuus oli sopusuhtainen.
”Rouva Carta?” Äsken ohi mennyt poliisi pääsi yllättämään hänet, ja hän säpsähti ja punastui ylös noustessaan.
”Minä olen,“ Carmillina Carta sanoi, ja kampesi itseään pystyyn, takkiaan keräillen. Punoittivatko naisen kasvot hieman?
“Minä olen komisario Nieddu, menemme tapaamaan ylikomisario Capratorrentea”, mies viittasi käytävää eteen päin, “tänne päin, jos haluatte, voitte laittaa takin päällenne, täällä on aika kylmä.”
“Kyllä tämä käy,” rouva Carta sanoi.
Nieddu ei voinut olla ajattelematta miten erilainen tämä nainen oli rouva Bardemin rinnalla. Kyse ei ollut vain iästä. Rouva Bardem oli jo nelissäkymmenissä, ja rouva Carta, uskaltaisiko hän arvata, kahdenkymmenen, jos sitäkään.
Bardemissa yhdistyi iän tuoma kokemus, tietty ylimielisyys, luontainen tietoisuus omasta asemastaan jonkinlaiseen vaanivaan jännitykseen, kiukkuun ja ahdistukseen, joita kasvatuksen tuoma kuori peitti.
Rouva Carta taas, hän oli eittämättä kaunotar, nainen jonka muisti, mutta siinä naisessa oli jotakin kevyttä karismaa. Toki hän näytti käytävällä istuessaan väsyneeltä ja kyllästyneeltä odottamaan, mutta syttyi heti pystyyn päästyään.
“Päivästä tuli hieman erilainen, kuin olin ajatellut, luulin että ehtisin äidilleni lounaalle,” rouva Bardem sanoi saattajalleen.
“No, nämä tapaukset ovat tällaisia, ja ne vievät oman aikansa,” Nieddu sanoi, ja silloin he olivatkin jo ovella.
Rouva Carta tunnisti heti poliisin kun ovi avautui ja käveli sisään muitta mutkitta.
“Päivää ylikomisario,” Rouva Carta sanoi, ja istui suoraan pöydän ääreen pyytämättä tai jättämättä aikaa enempää kohteliaisuuksille.
Ylikomisario otti toisella kädellä kansion komisario Nieddulta “Päivää,” ja vikaisi kansion sisään, “tunnemmeko me, rouva Carta?”
“Olemme tavanneet, mutta en voi sanoa varmasti teidän nimeänne,” rouva Carta sanoi varoen, mutta silti hieman kuin kiusoitellen.
“Minä olen Capratorrente, Otto Capratorrente, saattaisitteko auttaa hieman?” Poliisi sanoi kurottaen kaulaansa, kuin esitelläkseen kasvojaan.
“Laura Pellegrino on äitini!” Julistus sai vastaansa ylikomisarion silmissä pienen pilkahduksen, joka kertoi että nimi on tuttu.
“Aaah! Te olette hänen vanhin tyttärensä.” Ja tilanteen vakavuudesta huolimatta, Capratorrente suli leveään ja lämpimään hymyyn, “Äitinne kertoi kerran häistänne. Äitinne on hyvin vaikuttava henkilö, rouva Carta!”
“Minusta tuskin koskaan tulee yhtä vaikuttavaa” ja rouva Carta vilkaisi miehustaansa, “henkilöä, mutta te ylikomisario tunnutte aivan vanhalta tuttavalta, voitte hyvin sanoa Carmillina!”
“Selvä, Carmillina. Mennään asiaan. Näittekö puukotuksen!”
“Näin,” sanoi Carmillina Carta nyt vakavoituneena.
“ Mitä sinä näit, Carmillina?”
“Kuulin kuinka joku huusi takanani – irti, huoranpenikka – ja kun käännyin katsomaan, parrakas mies iski veitsellä kaasupullon alta toista miestä, jolla oli vihreä huivi kaulassa!”
“Ja te näitte tämän, kuinka kaukaa?”
“Matkaa oli suunnilleen saman verran, kuin puolesta välistä tupakkakaupan ovelta Rovinon kirjakauppaan.” Carmillina näytti käsillään noin omaa hartialeveyttään ja Capratorrente arvioi päässään; noin kahdeksan metriä.
“Mihin olitte matkalla?”
“Kotoani – asun Contin ja Montebrazzinin nurkassa – äitini luokse,” ja käsi viittasi edestä vasemmalta oikealle
“Tunnistaisitteko te tämän miehen?
“No en voisi olla varma, mutta kuinka monella tässä kaupungissa on parta!” Carmillina Corte sanoi, käden sipaistessa leuasta rinnan päälle “Ja varsinkaan nuorta miestä, jolla on parta?”
“Siis näitte että hän on nuori?”
“No sanotaan, ettei hän varmaan ollut teitä vanhempi. Hiukset mustat ja liikkui niin kuin nuori mies liikkuu,” ja nyrkit pyörähtivät Carmillinan rinnan edessä, imitoiden nopeasti liikkuvan miehen pakaroita.
“Ymmärrän. Entä nainen tämän uhrin seurassa? “ Capratorrente kysyi
“Elene Boi, nojasi seinää vasten, niin kuin olisi liukastunut hetkeä aikaisemmin, ja tavoittelisi tasapainoa!”
“Tunnette heidät?”
“No Elenen, näöltä,“ sanoi Carmillina, samalla kun teki rintaansa kohden eleen, joka muistutti hänen äitinsä kädenliikkeitä tupakkakaupassa, mutta kertoi, ettei Elene Boi muistuttanut äitiä, ”ja tiedän että hän meni naimisiin muutama viikko ennen minua. Hänen nuorin siskonsa oli samalla luokalla siskoni Mariachiaran kanssa.”
“Mitä te tiedätte tästä Elenestä?”
“En juuri mitään. Mies on rakennusmies, isä vaatturi Santini, se pidempi veljeksestä, en muista heidän etunimiään,” käsi teki eleen, joka kulki rinnan edestä kuin saksia käyttäen, ja sitten, ikään kuin oivaltaen Carmillina lisäsi, “Mariachiara taisi sanoa, että Elene on hyvä laulaja, mutta sillä ei kai ole väliä.”’
“Eipä taida, “sanoi Capratorrente, ”eipä taida. Mutta te siis voitte sanoa, että parrakas mies, joka juoksi pois kaasupullon kanssa, puukotti Elena Boin aviomiestä?” “Kyllä!”
”Eikö teitä järkytä tämä yhtään?” Capratorrenten oli pakko kysyä.
Carmillina katsoi hetken jonnekin lapsuuteen, ensimmäisiin muistoihinsa kaupungista, jossa oli elänyt koko ikänsä. Se sai hänet voimaan pahoin, mutta hän sanoi ”minä olen bragalonese. Olen nähnyt kaupungin palavan, joten ei minua yksi puukotus paljoa säikäytä!” Sitten nainen katsoi vetoavasti Capratorrentea, “Miten hänen muutoin kävi?
Vaikka keskustelu on vakava, Capratorrente hymyili Carmillinalle, “Se mies, jota puukotettiin, hän selviää, mutta ei se partainen nuori mies, hänen suhteensa ei enää tarvitse olla huolissaan.”
Carmillina nyökkäsi Capratorrentelle, osoittaakseen ymmärtäneensä, ja tämä vastasi samalla eleellä, “no sitten tämä on teidän osaltanne selvä!” Capratorrente nousi kättelemään Carmillina Cartaa, “komisario Nieddu saattaa teidät alas. Ja sanokaa äidillenne terveisiä.” “Sanon. Hän pitää teistä!”
Capratorrente hymyili kätellessään, eikä Nieddu malttanut olla pistämättä sivusta “Se on sellainen, tämä meidän ylikomisario!” ja kun Nieddu meni Carmillinan perässä käytävään, hän näki esimiehensä tekevän käsimerkin, jonka hän tulkitsi ystävyyden merkiksi, vaikka se ei ollut vaihtoehdoista ainoa.
“Mukava mies, tämä Capratorrente “ rouva Carta avasi keskustelun heti käytävän puolella, ja sai Nieddun hymyilemään, ja vilkaisemaan että ovelle tuli matkaa, ennen kuin vastasi.
“On se mukava, poliisiksi,“ ja Nieddu virnisti niin, että sai rouva Cartan hymyilemään, “ja erittäin hyvävainuinen poliisi.”
“Mistä puheenollen, se edellinen nainen, hän taisi polttaa ulkomaista tupakkaa,” rouva Carta sanoi.
“Huomasin saman, kun hän laittoi sen imukkeeseen. Hänen miehensä, tohtori Bardem varmasti matkustelee työssään.” ylikomisario Nieddu vastasi, “ja tarkka vainu teilläkin.”
“Minähän olen kasvanut tabaccheriassa, äiti ja isoäiti ovat molemmat pitäneet tupakkakauppaa. Mummoni aloitti vuonna -22, “ja rouva hymyili sitten ylikomisario Nieddulle valloittavasti, “ja saatte tekin sanoa Carmillinaksi.”
“Minä olen Tiedoru,” ja ylikomisario Tiedoru Nieddu tarttui Carmillinan ojennettuun käteen.
“Tekin olette bragalonese. Meidän lähellä on asunut suutari Nieddu. He muuttivat pois kun olin lapsi.”
“Isän serkku. Hänen pojillaan on nyt oma suutarinliike Pontesievessä.”
“Suutarin rouva oli jotakin sukua minun isälleni, mutta kun isä ja Emiliano-setäkin ovat kuolleet, olen unohtanut mitä.”
“Ehkä me olemme jonkinlaisia pikkuserkkuja,” Tiedoru sanoi ja avasi oven portaikkoon.
“Eikö sitä sanota: bragaloneseksi serkku on braglalonese!” ja nauroivat mennessään rappuun.
He kulkivat portaikossa, joka muistutti siitä, että poliisilaitos oli alunperin tarkoitettu porttilinnoitukseksi kaupunginmuuriin, vaikka muuria ei ollutkaan. Kapeista ikkunoista näkyi vain vähän ulos, nyt kun lumi oli liki tukkinut ne, ja paljas lamppu katossa raiskasi kolkon käytävän keltaiseksi.
Carmillina haistoi rappukäytävän ummehtuneessa ilmassa hikeä höyrynneet poliisit, jostakin tulevan vienon kusen hajun, pakkasen esiin pureman kosteuden ja amerikkalaisen tupakan hajun, ja hän tunsi pahoinvointinsa yltyvän. Ja miten hän tarvitsisikaan kahvia.
Huonovointisuus sai Carmillinan kiirehtimään askeliaan, mutta poliisiaseman alakerrassa tilanne ei parantunut laisinkaan.
“Tiodoru, mistähän minä saisin kupin kahvia?”
“Tässä on lähellä parikin paikkaa. Oikealle ja vielä kerran oikealle, ja seuraava kortteli asemalle, on La vedova dei carabinieri, sen näkee kauas, oven päällä on kiväärit ristissä, poliisit käyvät siellä paljon,“ selitti Tiedoru kädet heiluen, “mutta paremmin reittinne varrella on, jos olette kotiin menossa,, suoraan ovelta joelle päin, toisessa risteyksessä Cagna Nera. Tunnette sen mustasta kissasta oven päällä.” Sitten hän sanoi, “Poliisin oman kahvi on sellaista, että tarjoamme sitä vain pahimmille murhaajille,” ja Nieddu virnisti päälle.
Kun he kulkivat ohi päivystäjän tiskin, päivystäjä Batistini hymyili ohi suureen äänen valittavan vanhemman naisen, niin leveästi, että nainen keskeytti hetkeksi ja katsoi taakseen.
Kun he olivat ovella, satoi taas lunta, pieniä kiteitä, kuin kristallia, eikä paljon.
“Kaunista, mutta olen saanut siitä tarpeekseni, “Tiodoru sanoi.
“Niin, minulle riittäisi yksi päivä,” Carmillina myönsi.
“Kiitos teille, Carmillina. Otamme yhteyttä, jos on aihetta.”
“Niin. Kiitos, kai. Ja niin kuin äitini sanoisi” Carmillina vastasi, levittäen kätensä rinnan korkeudelle, “koska vain!”
Kättelyn jälkeen Carmillina Carta lähti kulkemaan kohden jokea. Kun poliisilaitos oli takana, kaikkine hajuineen, hän haistoi toisenlaisia tuoksuja. Poliisilaitosta lämmitettiin kai hiilillä, sen tuoksu oli erilainen, mutta suuri osa kaupungista haisi palavalle puulle, polttoöljylle ja pakokaasulle. Kaikki oli käärittynä talven ja lumen latistavaan kääreeseen, joka samalla korosti mutta pehmensi tuoksut joksikin vieraaksi.
Carmillinan olo ei kohentunut, mutta hänen mielialansa muuttui. Kun poliisiaseman rappu ja alakerran käytävä olivat tuntuneet vetävän häntä alas, niin nyt ollessaan ulkona, koteja lämmittävien savujen piirtäessä kattojen ylle siniharmaata huntua, hän tunsi itsensä voimakkaaksi ja toiveikkaaksi.
Ristiriitaisissa tunnelmissa Carmillina Carta tuli risteykseen ja näki kyltin, jonka päälle oli kuvattu selkäänsä köyristävä musta kissa, häntä pystyssä. Hän katsoi taakseen, näki lumisateeseen kietoutuvan rujon poliisiaseman ja sitten katua alas, joen suuntaan, jossa joen takana valkeassa hämyssä oli Dietro Fabbrica, vielä köyhempien ihmisten alue. Silloinhän tiesi, mitä on tehtävä; hän oksensi sen kaiken vähäisen mitä oksennettavissa oli.
Kun tuntui, ettei hänellä ollut enää mitään annettavaa tälle lumiselle kadulle, hän käveli sen yli, varmana ja tietäen mitä tulisi tekemään.
Hän menisi ensin Cagna Neraan, joisi doppion, ja jos siellä olisi, söisi ainakin kaksi cornoa Nutellan kanssa, ja menisi sitten äidin luokse kertomaan uutiset.