Kategoria: etsiminen

Pelkoa ja kauhua posliinikaupassa

Kenen etu on pelko ja kauhu?

Salvador Dali sanoi “Minun ja hullun ero on siinä, etten minä ole hullu!”

ProfiiliHyvin suuri osa nykyistä tiedonvälitystä perustuu pelon ja kauhun lietsontaan. Joka ainut viikko joku toimittaja hylkää analyyttisyytensä ja kirjoittaa jutun siitä hirvittävästä ja kamalasta vaarasta joka uhkaa ihmisiä. Ja seuraavalla viikolla toisen jutun siitä, miten kauhuissaan ihmiset ovat.

Pelko ja kauhu ovat hiipimässä osaksi kulttuuriamme, niin että jos et ole kauhuissasi, olet jotankin huono ihminen.

Eräs mielenkiintoinen ilmiö on suhtautuminen rappioalkoholisteihin, miten se on muuttunut.

Minä muistan miten minun lapsuudessani suhtauduttiin jollakin tavoin näihin juoppoihin jotka notkuivat Turun torin laidalla, jotenkin etäisen myötätuntoisesti ja eikä ollut mahdoton ajatus laisinkaan, että kotoa lähtiessä joku otti paketin mukaan, jossa oli jotakin evästä, annettavaksi niille joilla vähiten oli.

Nyt ei sellaista tapahdu.

Erään kerran istuin erään dokun kanssa, jolla oli parempina aikoina ollut alan liike, tunnin tai kahden verran juttelemassa Suomen taiteesta, ja perästä päin eräs hienosteleva myyntireiska, julkisesti aina niin empaattinen, kauhisteli, että miksi minä olin tehnyt niin. Kamalaa.

Aika on toinen. Ja toinen toistaan kummempi.

Nyt naapuri saattaa kahdeksen vanhan, keskellä kiinteää asutusta, koululle 600 metriä, kun matkalla joutuu ohittamaan paikan, missä paikalliset juopot, omien kulmien kundit, kokoontuvat sään salliessa piiriin juomaan olutta. Sairasta.

Mutta mitä ihmiset pelkäävät, kun näkevät miehen likaisissa takissa kaivavan roskiksesta leveämpää elämää?

Minä joitakin kavereita, joilla on jonkinlainen synnynnäinen vamma. Aika useat minun tuntemistani kavereista ovat hyvin jyrkkiä ja suvaitsemattomia asenteiltaan, myös toisia vammaisia kohtaan, ellei peräti juuri heitä kohtaan.

Meillä on historia. Se ulottuu kauas, jopa usean kvartaalin päähän.

Suuri lama järjesteli uudella tavalla suomalaiset omistukset. Siinä yhteydessä järjestettiin hyvin syvällisellä tavalla suomalainen yhteiskunta uusiksi. Paljon syvemmältä kuin moni edes niihin järjestelyihin osallistunut ymmärtää. Kysymys ei ole vain rahasta, vaikka raha siinä oli kyllä keskeisellä sijalla. Me astuimme jälki… jälkipetolliseen maailmaan.

Jälkipetollisessa maailmassa mikään ei ole varmaa. Kaikki mitä meillä on, voidaan viedä meiltä.

Elämän heikot muistuttavat meitä siitä, että me olemme onnekkaita. Vaikka kuinka tekisimme parhaamme, saatamma huomenna olla työttömiä, kurjia, onnettomia, epäonnisteita. Me pelkäämme sitä, että me olemme niin lähellä kuilua. Jos oikeasti ja avoimin silmin katsomme elämän epäonnistuneita, saatamme muistaa, “Minun ja onnettoman ihmisen ero on siinä, että minulla oli parempi onni.”

Vaaksa viereen, ja se olisit sinä.
Julkaistu ensimmäisen kerran 3.6.2015

Mohyol – Fëhÿrin tarina

En muista aikaa, jolloin en olisi tiennyt olevani erityinen, mutta ensimmäisen kerran aloin ymmärtää erityisyyteni taakkaa, kun Podaser-täti pesi minut sinä aamuna, kevätpäiväntasauksena,  jolloin täytin kuusi, kuivasi hiuksiani ja sanoi “Poika, minun tulee sinua vielä kovin ikävä,” surumielisesti ja lempeästi.
“Minne sinä menet Podaser?” 

“Ei kun sinä lähdet, sitten joskus,” tätini sanoi, märkiä hiuksiani sukien.
“Minne minä lähden? Koska?”
“Sinä lähdet seuraavalla veneellä, kun olet täyttänyt 12 vuotta, suureen maailmaan.”
“Miksi minä menen sinne?”
“Koska se on tapana. Sinä lähdet täältä, ennen kuin sinusta tulee mies, sillä täällä ei asu yksikään mies.”

“Mutta Pohru-setä, Ponne ja Nery ja Geh-Peyher ja… “
“Sedät eivät asu täällä. He tulevat, ovat ehkä viikon, tai kymmenen päivää  ja lähtevät taas.”
“Mutta Geh-Peyher oli monta kuukautta!”
“Hän oli sairas, muistatko, hänellä oli paha haava vatsassa?”

Sinä päivänä aloin ajatella suurta maailmaa, aloin katsella uusin silmin kotiani, Roug fro Leyvoria ja tajusin sen, että minä olin talon asukkaista ainut, josta jonakin päivänä tulisi mies, mitä se sitten tarkoittikaan.
Asuimme melkein saarella. Niemellä, jonka tyvenä oli kivinen kannas, jonka yli myrskyllä aallot kävivät, minä, kaksikymmentäkuusi serkkuani ja kuusi tätiäni.  Lue lisää ”Mohyol – Fëhÿrin tarina”

Perinne.

Pari kymmentä vuotta, siitä asti, kun poika muutti kotoa, olemme jossakin vaiheessa loppukesästä, syöneet parvekkeella vaimoni kanssa, sitten katsoneet elokuvan ja tulleet parvekkeelle, iltaan joka vielä on lämmin, mutta hieman kylmän alta, kuin muistuttaakseen talven olevan tulossa.
Hämärässä illassa syöneet yksinkertaiset, kardemummaiset pullat ja juoneet suuret kupit kaakaota, jossa on seassa kohtuullisesti brandyä ja sokeria ja muistaneet sen, että syksyn perällä vaanii talvi.

Tämä vuosi on ollut aika raskas.
Tuttuja ja omaisia on sairastunut ja kuollut, hääpäivän vietto meni niin kuin meni, kun Italia oli suljettu.

Mutta kuka tietää, miten vuoden päästä.

Petjan Aikakirjat 2.19- Tekikö seinähulluus seinät mahdolliseksi

Olen koko sarjan aikana puhunut evoluutiosta. Ihmisen evoluutiossa on ristikkäinen, sekaisin ja vaikka mitä sekä biologinen evoluutio, että kulttuurillinen evoluutio.
Kun ihminen muuttui biologisen evoluution myötä tarpeeksi, luodakseen kulttuurin, kultuurillinen evoluutio alkoi ennen pitkää vaikuttaa myös biologiseen evoluutioon; kulttuurilliset tekijät vaikuttivat siihen, miten ihminen lajina kehittyi, ja vaikuttaa siihen,  mihin suuntaan ihminen kehittyi.

Tämä heimo- ja perheyhteisöissä esi-isänne maailmankuva oli, jos sanon, kaoottinen, niin kuvittelen että ilmaisuni on omaan tyylini sopiva kohtuullisen vähättelevä ja sävyni asiallisen ylimielinen.

Kuten olen yrittänyt teille selittää, kun lajin biologinen evoluutio teki siitä älykkään, se alkoi keksiä kysymyksiä, kysymyksiä joihin ei ollut vastuksia, eikä vielä mitään edellytyksiä niihin vastuksiin.
Ja jumalauta että niitä kysymyksiä oli!
Ei siinä riittänyt vain se, että ihmeteltiin, mitä tähdet ovat, miten kaukana ne on, ja mistä ne tietää niiden nimetkin, vaan paljon muuta.
Miksi puu kasvaa?
Mistä tuuli tulee?
Miksi linnut lähtevät osaksi vuotta pois, ja mihin ne menevät?
Ja koska he olivat ihmisiä, heidän piti saada selitys. Lue lisää ”Petjan Aikakirjat 2.19- Tekikö seinähulluus seinät mahdolliseksi”

Cardloo… 5

“Teillä kuuluu olevan muitakin häiriöitä?”
“Mitä tarkoitatte?”
“Teidän, “ ja pidin tauon, osoittaakseni mitä ajattelin heidän hoitolastaan, “hoitolaitoksenne on peruuttanut koko syksyn hoidot.”
“Niin. Hoitolamme. Meillä on ollut epäonnea.” Longner vastasi sujuvasti, kuin olisi odottanut minun ottavan tämän heti puheeksi.
“Millaista epäonnea?”
“No… loppukesällä tätini, hän oli yksi hoidoista vastaava, kuoli yllättäen.” Lue lisää ”Cardloo… 5”

Pelkuruus

Pelkuruus on niin halveksittua, että vain rohkeimmilla on siihen varaa.
Tänään olen vähän murheellinen.

Muutama vuosi sitten soitti ihminen vuosien takaa.
Oli nähnyt paljon vaivaa löytääkseen minut.
Minut voi olla yllättävän vaikea löytää, jos ei ole pariinkymmeneen vuoteen tavannut.

Hän kertoi minun olleen hänen lapsuutensa ainut turvallinen asia.
Minä olin kymmenen ikäinen naapurinpoika ja hän viiden vanha ruikkuinen pikkutyttö…
Hirvittävää.

Ja kaikki se on kadonnut.

Elämä on muistuttanut kuolemasta.
Väliaikaisuudestaan.2016-08-28 13.16.38

Viime vuosi oli raskas.
Yllättävällä tavalla.

Oikeastaan, minun on kai se tunnustettava, se tapaus, auton jarrutus kaatoi minut, loukkasi jalkaani, mutta tärveli vuoteni.

Elämä on niin hauras ja koko ajan, meidän siihen kiinnittämättä huomiota, sortumaisillaan.
Jätämme huomaamatta jotakin, emmekä enää huomaa mitään.

Elämä on niin hauras.

Minä luin erään idiootin vuodatuksen verkosta.
Tunnen sen idiootin.
Hänen vihan karvaan vuodatuksensa spurguja kohtaan.
Se mies vihaa itseään, koska aavistaa sen, miten hauras elämä on.
Ja tietää sen, tietämättään, että tuuma oikealle, se olisi sattunut hänelle.
Muutama asia toisin, niin hän seisoisi kusi housussa Kaisaniemen metroasemalla, pyytäen lupaa olla ihminen.

Minä halveksin häntä, enemmän kuin näitä sortuneita.
Mutta tiedän senkin, että halveksin häntä, koska minun on helpompi halveksia häntä, kuin itseäni.

Halveksin hänen pelkuruuttaan mieluummin kuin omaani.

Oma pelkuruuteni suhteessa tuskin on suurempi, mutta koska minä olen niin paljon suurempi, niin vaikka oma pelkuruuteni ulottuu minua hätänäpolveen, niin hänen pelkuruutensa, joka ulottuu häntä harteisiin, ulottuu kuitenkin minun pelkuruuttani vain hätänä harteisiin.
Ymmärtänette tämän.

Oman pelkuruutensa kohtaaminen on kamalaa.
Siksi mieluummin halveksimme toisten pelkuruutta ja sivuutamme omamme, hädin tuskin muistaen sitä.

Pelkäänkö kuolemaa.
Vähemmän kuin jotakin muuta.

Olen yrittänyt kertoa ihmisille korkeanpaikankammosta.
Ihmiset sotkevat korkeanpaikan- ja putoamisenpelon.

Korkeanpaikankammon hirvittävyys on siinä, ettei pelkää putoamista tai kuolemaa niin paljoa kuin korkeutta.
Sitä voi tappaa itsensä päästäkseen alas.

Ei sitä voi selittää, jos ei sitä tiedä.
Jos sen tietää, sitä ei tarvitse selittää.

Kun Veljeni Jan sairastui, minä tajusin sen, miten se maailma johon minä synnyin on katoamaisillaan.
Kun ne ihmiset jotka elivät sen kanssa, ovat kuolleet, se maailma kuolee.
Se säilyy kuvissa ja kertomuksissa, mutta se maailma katoaa.

Sanotaan että timantit ovat ikuisia.
Teollisuustimantit maksavat 2€ gramma.

Timanttien arvo ei ole niitten ikuisuudessa, vaan niitten kimalluksessa.  Kimallus tarvitsee valonsa, mutta se näyttää parhaalta heijastamatonta mustaa vasten.

Päivien kimalluksen arvo ei ole niitten ikuisuudessa, sen vuoksi ei kristittyjen lupauksella ikuisesta elämästä ole minulle mitään arvoa.
Näitten päivien arvo on niitten harvinaisuudessa,
kukaan muu ei voi kulkea tietäsi,
kukaan muu ei voi kokea totuuttasi eikä kukaan muu voi elää elämääsi, sen vuoksi
minä on tie, totuus ja elämä, ja sen vuoksi kannattaa istua välistä, katsella ympärilleen ja katsella päivien kimallusta, haltioitua siitä, itsestään, siitä että on, ja loistaa ja säteillä, nyt.

Tässä sitä on, kohta 55 vuotiaana, takana pelkurin elämä.

Ei pidä kuunnella kuoleman haastetta, vaan hyväksyä se, että se, miten kaikki kerran päättyy, antaa näille päivillemme niitten todellisen, ainutlaatuisen arvon.

Avain avainkokemukseen…

Oudot sillat rakentavat kuvaa todellisuudesta.
Tein työsuunnitelmaa lokakuun 11.päivä 2016…

Kostoksen rantabaarin tarjoilijan jalat silloin tällöin hipaisivat maata
Kostoksen rantabaarin tarjoilijan jalat silloin tällöin hipaisivat maata

Mun työsuunnitelmat ovat aina varsin yksityiskohtaisia, vaikka tiedän että niistä toteutuu korkeintaan kolmannes, mutta toisaalta se kolmannes on sitten yleensä yhtä tehokas, kuin joillakin koko duunipäivä.


Se johdatti minut ajattelemaan lapsuutta, kuinka Hannun ja Martin kanssa pääsin viemään siitosminkkiä Vaasan junaan.
Ja siitä seuraava polku sai miettimään avainkokemuksia, kuten sitä, miten luulin jonkin aikaa Hannun ja Martin jääneen junaan, ja mietin sitten miten pääsen kävellen Turusta kotiin öiseen aikaan, mikä reitti on lyhin ja turvallisin, ensin asemalta torille, sitten Tuomiokirkkosillalle, siitä sitten hautausmaalle, ja edelleen Piispanristille, mistä sitten edelleen Auvaisbergin suuntaan ja sitten metsien poikki Metsätielle, missä asuimme.


Tiesin että matka oli pitkä, ja olin asiasta täysin raivoissani.
Hannu ja Martti tulivat kuitenkin kohta, heidän oli pitänyt junan lähdön jälkeen vielä käydä allekirjoittamassa joku eläinrahtiasiakirja, mutta muistan sitten senkin, yhtäältä helpotuksena, toisaalta riesana, kun en päässytkään toteuttamaan suurta suunnitelmaa.

Tämä sitten johdatti toiseen ajatukseen, avainkokemukseen.

Kuoleman puuhamaassa

Minä kuolen.
Sinä kuolet.
Kaikki me kuolemme.
Kuolema lopettaa elämän mutta, kuoleman pelko pilaa sen.

Minun tuttuni, en mene sanomaan häntä ystäväkseni, sillä siihen olisi enemmän matkaa, tekee kuolemaa.

Minä saattaisin sanoa surevani kuolemaansa, mutta en sano, sillä olen surrut hänen elämäänsä kyllin surrakseni hänen kuolemaansa.

Voisin tuntea myötätuntoa, ellei se olisi tungetttelevaa.

 

Minä kunnioitan häntä liikaa surrakseni hänen kuolemaansa, ja tunnen häntä liian vähän, sääliäkseni itseni, mutta niin kuin sanoin kunnioitan häntä ja suren surkeaa elämäänsä, jota hän ei loistossaan ole ansainnut.

Kuolema ei ole rangaistus, vaan laki; kaikki me kuolemme.

Useinkaan meillä ei ole tilaisuutta tai tahtoa valita kuolemaamme, mutta usein meillä on mahdollisuus kuitenkin valita se. Kuolema on väistämättömyys, mutta pakon siitä tekee suhtautumisemme siihen.

Silloinkin kun kuolema on väistämätön, voimme valita sen ja kohdata sen, jos ei tasa-arvoisena, niin ikään kuin olisimme tasa-arvoisia, arvokkaina ja tietoisina siitä että kohtaamme loppumme.

Toisten ihmisten, mieluummin mukavan etäisten, mutta sopivan läheisten ihmisten, jotta uskottavuus säilyisi, kuolema antaa ihmisille mahdollisuuden tunteiden elämysmatkailuun.

Seneca taisi sanoa että meillä on useammin aihetta surun näyttämiseen kuin suruun.

Toisen kuolema muistuttaa omasta kuolevaisuudesta ja ihmisellä on surun edessä mahdollisuus peittää oma itsesäälinsä, hyväksyttävästi itkeä mutta peitää käärinliinalla motiivinsa, kun itkee itsesäälistä.

Hyvä syy piehtaroida kuolemassa, on myöskin näyttää yleisölle, kuinka hyvä ja myötätuntoinen ihminen on, liputtaa käärinliinalla omaa olemassa oloaan, “katsokaa minun myötätuntoni ja suruni loistavuutta, miten hyvä ihminen olenkaan!”

Ja mukavan etäisen ihmisen kuolema antaa meille mahdollisuuden leikkiä tunteiden puuhamaassa, tyydyttää tunteiden addiktiota. On ihmisiä, jotka tarvitsevat kuolemaa voidakseen näytellä tuntevansa jotakin aitoa.

Sen sijaan että toivottaisiin ihmiselle arvokasta kuolemaa, Hyvät Ihmiset huutavat katsomosta: “Kärsi, innistele, anna meille hyvä show, missä voimme näyttää kuinka hyviä ihmisiä me olemme!”

Joinakin päivinä minä en halveksi mitään niin paljon kuin Hyviä Ihmisiä.

Kun ihminen kuolee, väistämättä ja kauhealla tavalla, kun ihminen, joka tulisi kuolla räjähtämällä pirulliseen nauruun, kuolee hiljaa nääntymällä, kuristumalla solu solulta, niin minusta kuolemaa olisi tervehdittävä vapauttajana, ystävänä joka tekee palveluksen.

Vaikka minulla on ollut omat kyyneleeni, ja tulen vielä niitä osani antamaan, en vaihda kunnioitustani falskiin suruun tai itsesääliin.

Cicero sanoi “Mors laborum ac miseriarum quies est”

Kuolema tuo rauhan vaivoilta ja vastoinkäymisiltä.