Kategoria: etsiminen

Mohyol – Fëhÿrin tarina

En muista aikaa, jolloin en olisi tiennyt olevani erityinen, mutta ensimmäisen kerran aloin ymmärtää erityisyyteni taakkaa, kun Podaser-täti pesi minut sinä aamuna, kevätpäiväntasauksena,  jolloin täytin kuusi, kuivasi hiuksiani ja sanoi “Poika, minun tulee sinua vielä kovin ikävä,” surumielisesti ja lempeästi.
“Minne sinä menet Podaser?” 

“Ei kun sinä lähdet, sitten joskus,” tätini sanoi, märkiä hiuksiani sukien.
“Minne minä lähden? Koska?”
“Sinä lähdet seuraavalla veneellä, kun olet täyttänyt 12 vuotta, suureen maailmaan.”
“Miksi minä menen sinne?”
“Koska se on tapana. Sinä lähdet täältä, ennen kuin sinusta tulee mies, sillä täällä ei asu yksikään mies.”

“Mutta Pohru-setä, Ponne ja Nery ja Geh-Peyher ja… “
“Sedät eivät asu täällä. He tulevat, ovat ehkä viikon, tai kymmenen päivää  ja lähtevät taas.”
“Mutta Geh-Peyher oli monta kuukautta!”
“Hän oli sairas, muistatko, hänellä oli paha haava vatsassa?”

Sinä päivänä aloin ajatella suurta maailmaa, aloin katsella uusin silmin kotiani, Roug fro Leyvoria ja tajusin sen, että minä olin talon asukkaista ainut, josta jonakin päivänä tulisi mies, mitä se sitten tarkoittikaan.
Asuimme melkein saarella. Niemellä, jonka tyvenä oli kivinen kannas, jonka yli myrskyllä aallot kävivät, minä, kaksikymmentäkuusi serkkuani ja kuusi tätiäni.  Lue lisää ”Mohyol – Fëhÿrin tarina”

Cardloo… 5

“Teillä kuuluu olevan muitakin häiriöitä?”
“Mitä tarkoitatte?”
“Teidän, “ ja pidin tauon, osoittaakseni mitä ajattelin heidän hoitolastaan, “hoitolaitoksenne on peruuttanut koko syksyn hoidot.”
“Niin. Hoitolamme. Meillä on ollut epäonnea.” Longner vastasi sujuvasti, kuin olisi odottanut minun ottavan tämän heti puheeksi.
“Millaista epäonnea?”
“No… loppukesällä tätini, hän oli yksi hoidoista vastaava, kuoli yllättäen.”
Mietin minkä ikäinen tädin täytyi olla. En tiennyt minkäikäinen Longner oli, ja julkisuudessa oli mainittu useita syntymäaikoja, ja nyt kun tapasin hänet kasvokkain, tuntui että ne saattoivat olla kaikki oikein. Hän oli ainakin 62, mutta näytti vanhemmalta, mutta tuskin 88 niin kuin joidenkin mukaan.
“Tätinne? työskenteli täällä? minkä ikäinen hän oli?”
“Margaretha täytti keväällä 85.”
“Ja työskenteli yhä?”
“No me teemme töitä niin kauan kuin on tarpeen,” Longner sanoi olkiaan kohauttaen, “kerron teille myöhemmin tarkemmin!” Longner tämän jotenkin niin lopullisesti, etten missään tapauksessa halunnut lopettaa asiasta keskustelua, mutta kartanon herra pyristeli jo määrätietoisesti toiseen suuntaan.
“Kertokaapa, Ramsay, mikä sai teidät palaamaan Eurooppaan?”
Ensin hän oli sanoa “Kesät Amegliassa”, ja Ramsayn mielessä välähti kuva lapsuuden kesistä Italiassa, mutta se ei ollut totta. Hän heitti pienen hymyn Longnerille, kuin pyytäen vielä aikaa ajatella. Ramsayn käsi vaelsi kirjahyllyn reunalla.

Pelkuruus

Pelkuruus on niin halveksittua, että vain rohkeimmilla on siihen varaa.
Tänään olen vähän murheellinen.

Muutama vuosi sitten soitti ihminen vuosien takaa.
Oli nähnyt paljon vaivaa löytääkseen minut.
Minut voi olla yllättävän vaikea löytää, jos ei ole pariinkymmeneen vuoteen tavannut.

Hän kertoi minun olleen hänen lapsuutensa ainut turvallinen asia.
Minä olin kymmenen ikäinen naapurinpoika ja hän viiden vanha ruikkuinen pikkutyttö…
Hirvittävää.

Ja kaikki se on kadonnut.

Elämä on muistuttanut kuolemasta.
Väliaikaisuudestaan.2016-08-28 13.16.38

Viime vuosi oli raskas.
Yllättävällä tavalla.

Oikeastaan, minun on kai se tunnustettava, se tapaus, auton jarrutus kaatoi minut, loukkasi jalkaani, mutta tärveli vuoteni.

Elämä on niin hauras ja koko ajan, meidän siihen kiinnittämättä huomiota, sortumaisillaan.
Jätämme huomaamatta jotakin, emmekä enää huomaa mitään.

Elämä on niin hauras.

Minä luin erään idiootin vuodatuksen verkosta.
Tunnen sen idiootin.
Hänen vihan karvaan vuodatuksensa spurguja kohtaan.
Se mies vihaa itseään, koska aavistaa sen, miten hauras elämä on.
Ja tietää sen, tietämättään, että tuuma oikealle, se olisi sattunut hänelle.
Muutama asia toisin, niin hän seisoisi kusi housussa Kaisaniemen metroasemalla, pyytäen lupaa olla ihminen.

Minä halveksin häntä, enemmän kuin näitä sortuneita.
Mutta tiedän senkin, että halveksin häntä, koska minun on helpompi halveksia häntä, kuin itseäni.

Halveksin hänen pelkuruuttaan mieluummin kuin omaani.

Oma pelkuruuteni suhteessa tuskin on suurempi, mutta koska minä olen niin paljon suurempi, niin vaikka oma pelkuruuteni ulottuu minua hätänäpolveen, niin hänen pelkuruutensa, joka ulottuu häntä harteisiin, ulottuu kuitenkin minun pelkuruuttani vain hätänä harteisiin.
Ymmärtänette tämän.

Oman pelkuruutensa kohtaaminen on kamalaa.
Siksi mieluummin halveksimme toisten pelkuruutta ja sivuutamme omamme, hädin tuskin muistaen sitä.

Pelkäänkö kuolemaa.
Vähemmän kuin jotakin muuta.

Olen yrittänyt kertoa ihmisille korkeanpaikankammosta.
Ihmiset sotkevat korkeanpaikan- ja putoamisenpelon.

Korkeanpaikankammon hirvittävyys on siinä, ettei pelkää putoamista tai kuolemaa niin paljoa kuin korkeutta.
Sitä voi tappaa itsensä päästäkseen alas.

Ei sitä voi selittää, jos ei sitä tiedä.
Jos sen tietää, sitä ei tarvitse selittää.

Kun Veljeni Jan sairastui, minä tajusin sen, miten se maailma johon minä synnyin on katoamaisillaan.
Kun ne ihmiset jotka elivät sen kanssa, ovat kuolleet, se maailma kuolee.
Se säilyy kuvissa ja kertomuksissa, mutta se maailma katoaa.

Sanotaan että timantit ovat ikuisia.
Teollisuustimantit maksavat 2€ gramma.

Timanttien arvo ei ole niitten ikuisuudessa, vaan niitten kimalluksessa.  Kimallus tarvitsee valonsa, mutta se näyttää parhaalta heijastamatonta mustaa vasten.

Päivien kimalluksen arvo ei ole niitten ikuisuudessa, sen vuoksi ei kristittyjen lupauksella ikuisesta elämästä ole minulle mitään arvoa.
Näitten päivien arvo on niitten harvinaisuudessa,
kukaan muu ei voi kulkea tietäsi,
kukaan muu ei voi kokea totuuttasi eikä kukaan muu voi elää elämääsi, sen vuoksi
minä on tie, totuus ja elämä, ja sen vuoksi kannattaa istua välistä, katsella ympärilleen ja katsella päivien kimallusta, haltioitua siitä, itsestään, siitä että on, ja loistaa ja säteillä, nyt.

Tässä sitä on, kohta 55 vuotiaana, takana pelkurin elämä.

Ei pidä kuunnella kuoleman haastetta, vaan hyväksyä se, että se, miten kaikki kerran päättyy, antaa näille päivillemme niitten todellisen, ainutlaatuisen arvon.

Avain avainkokemukseen…

Oudot sillat rakentavat kuvaa todellisuudesta.
Tein työsuunnitelmaa lokakuun 11.päivä 2016…

Kostoksen rantabaarin tarjoilijan jalat silloin tällöin hipaisivat maata
Kostoksen rantabaarin tarjoilijan jalat silloin tällöin hipaisivat maata

Mun työsuunnitelmat ovat aina varsin yksityiskohtaisia, vaikka tiedän että niistä toteutuu korkeintaan kolmannes, mutta toisaalta se kolmannes on sitten yleensä yhtä tehokas, kuin joillakin koko duunipäivä.


Se johdatti minut ajattelemaan lapsuutta, kuinka Hannun ja Martin kanssa pääsin viemään siitosminkkiä Vaasan junaan.
Ja siitä seuraava polku sai miettimään avainkokemuksia, kuten sitä, miten luulin jonkin aikaa Hannun ja Martin jääneen junaan, ja mietin sitten miten pääsen kävellen Turusta kotiin öiseen aikaan, mikä reitti on lyhin ja turvallisin, ensin asemalta torille, sitten Tuomiokirkkosillalle, siitä sitten hautausmaalle, ja edelleen Piispanristille, mistä sitten edelleen Auvaisbergin suuntaan ja sitten metsien poikki Metsätielle, missä asuimme.


Tiesin että matka oli pitkä, ja olin asiasta täysin raivoissani.
Hannu ja Martti tulivat kuitenkin kohta, heidän oli pitänyt junan lähdön jälkeen vielä käydä allekirjoittamassa joku eläinrahtiasiakirja, mutta muistan sitten senkin, yhtäältä helpotuksena, toisaalta riesana, kun en päässytkään toteuttamaan suurta suunnitelmaa.

Tämä sitten johdatti toiseen ajatukseen, avainkokemukseen.