Kategoria: Luokittelematon

Petjan Aikakirjat 2.19- Tekikö seinähulluus seinät mahdolliseksi

Olen koko sarjan aikana puhunut evoluutiosta. Ihmisen evoluutiossa on ristikkäinen, sekaisin ja vaikka mitä sekä biologinen evoluutio, että kulttuurillinen evoluutio.
Kun ihminen muuttui biologisen evoluution myötä tarpeeksi, luodakseen kulttuurin, kultuurillinen evoluutio alkoi ennen pitkää vaikuttaa myös biologiseen evoluutioon; kulttuurilliset tekijät vaikuttivat siihen, miten ihminen lajina kehittyi, ja vaikuttaa siihen,  mihin suuntaan ihminen kehittyi.

Tämä heimo- ja perheyhteisöissä esi-isänne maailmankuva oli, jos sanon, kaoottinen, niin kuvittelen että ilmaisuni on omaan tyylini sopiva kohtuullisen vähättelevä ja sävyni asiallisen ylimielinen.

Kuten olen yrittänyt teille selittää, kun lajin biologinen evoluutio teki siitä älykkään, se alkoi keksiä kysymyksiä, kysymyksiä joihin ei ollut vastuksia, eikä vielä mitään edellytyksiä niihin vastuksiin.
Ja jumalauta että niitä kysymyksiä oli!
Ei siinä riittänyt vain se, että ihmeteltiin, mitä tähdet ovat, miten kaukana ne on, ja mistä ne tietää niiden nimetkin, vaan paljon muuta.
Miksi puu kasvaa?
Mistä tuuli tulee?
Miksi linnut lähtevät osaksi vuotta pois, ja mihin ne menevät?
Ja koska he olivat ihmisiä, heidän piti saada selitys.
Ja koska sitä ei ollut, keksittiin jokin.
Eikö se ole kamalaa, jokaisella puulla oli oma henkensä, jokaisella kivellä, simpukalla, peuralla, ketulla, tuulella, kaikella.
Eikä niin mistään voinut olla varma, ettei se perkele olisi ollut pahantahtoinen, ettei perkele vielä naapuriheimon liittolainen.
Koko maailma oli hullu ja vaarallinen.
Ja jokainen ihminen vainoharhainen.

Se ei ole hyvä asiantila.

Edelliset 300 000 vuotta loivat lajista älykkään, mutta viimeisen 15 000 vuoden aikana sinne nuppiin syntyi asetukset uskonnolle, ja uskokaan huviksenne, uskonnon kehittyminen oli se juttu, joka mahdollisti ihmisen ja yhteiskunnan kehityksen yleisestä kaaoksesta likemmäksi järjestäytynyttä yhteiskuntaa, se että eräänlainen käsitys jumalista loi ulkoisen, kuvitellun, mutta silti konkreettisen paineen uudenlaiselle yhteistoiminnalle.
Uudelle ajalle tarvittiin uudet jumalat.

Eikä tässä vielä kaikki!

Petja Aikakirjat 2.5 – Voi vainolaisen hurmehella!

Siellä, poikain puhuessa, yhteiskunnan perusta on ollut perhe. Kun isoäidit, jotka eivät enää lisääntyneet, osallistuivat jälkeläisten hoitoon, ja ennen muuta siirsivät kultuurillista perimää, opettivat nuorempiaan pitkällä kokemukselle, syntyi se hyöty, miksi miksi vanhoja naisia tarvittiin. Vanhoilla miehillä ei nyt niin väliä. 

Mutta yhteiskunnan perusta oli se, että oli joukko naisia, muutaman, heidän äitinsä ja lapsensa, miehet olivat siinä mukana, mutta kuitenkin, naisten kautta tapahtuvat sitoutuminen, äidin ja lasten liitto, oli se perusta, mitä sitten laajennettiin.

Se kuinka suurelta alueelta voitiin ruokaa kerätä, oli sitten yksi raja-arvo, kuinka pitkän matkan voi ryhmä, jossa on eri-ikäisiä jäseniä, liikkua päivän mittaan, ja niin, että ruokaa riitti. 

Suunnilleen 12 henkeä oli kerralla tuollaisessa perheryhmässä.

Mutta perheryhmä tarvitsi heimoa, koska oman perheryhmän resurssit eivät riitä kaikkeen. 

Siinä on sitten sosiaaliset rajat. 

Kuinka monta ihmistä saattoi olla heimossa.

Tutkija Dunbar määrittelee heimon kooksi noin 160-180 yksilöä, koska joissakin apinalaumoissa sen kokoisessa yhteisöissä sosiaalista asemaa tukeva sukiminen ja muut vastaavat palvelut eivät vie liikaa aikaa ravinnonhankinnalta. 

Mutta sitten siellä on takana se perheyhteisö. 

Jos mielelle pohjalla on malli, jossa 12 henkeä, se perhelauma, toimii mallina, silloin voisi ajatella, että isoäitien verkosto saattaa olla samankokoinen. 

Ja jos jokaisella on se noin 12 jäsenen perhelauma, ollaan siinä 150 nurkilla. 

Mutta sitten, näyttää myös siltä, että niissä oloissa, missä esi-isät opettelivat ihmiseksi, lauma kykeni keräämään ja saalistamaan sen alueella, joka elätti sen 160 muutaman kymmenen tarkkuudella. 

Jos heimon koko alkoi kasvaa ylitse sen, alkoi vituttaa ja apinaprosessori piipata, että nyt saattaa eväät loppua. 

Stressi ja agressio kasvoivat. Oman aikansa saattoivat ryhmät jakaantua, mutta jossakin vaiheessa alkoivat myös nämä heimot riidellä nautinta-alueista. 

Paviaanit ja simpanssit saattavat käydä rajakahakoita laumojen nautinta-alueiden rajoilla. 

Miksi kärsisimme korskan pilkkaa, jos me kykenemme hyökkäämään valtavan alkuhärkälaumaan, ja tappamaan tuollaisen elikon, jonka lapakorkeus on kaksimetriä. 

… miksi jäisimme aloillemme, jos me osaamme virittää ansan? 

… miks emme kostaisi, jos osaamme jännittää jousen ja nuolen tutkaimelle suoran tehdä elämästä? 

Ja niin me taistelimme resursseista. Siitä kahlaamosta, jonne härät saapuvat kahdesti vuodessa, vuodatimme vertamme, ja heidän, jotka olivat siellä ennen meitä, ja heidän, jotka tulivat sinne jälkeemme. 

Siinä oli paine.

Me tai he. 

Ja me tiesimme sen, niin kuin me olimme vuodattaneet verta, voitiin vertamme vuodattaa. Siihen oli syytä varautua, sillä jos joku poistuu paikalta kädet vainolaisen hurmeessa, eikö olisi mukavampi, että se oli veljeni, serkkuni, lankoni, tai olkoon, minä, kuin joku vieras, jota emme tunne, joka hädin tuskin lie edes ihminen, mikä lie, arojen apina, vuorien villi, joka tuskin osaa kreikan sanaa.

Elokuun kaulakoru 3

Tämä tuntemattoman tekijän kultaa, opaaleja ja vihreitä granaatteja oleva käärmeaiheinen kaulakoru saa ensimmäisenä edustaa jugend koruja tässä sarjassa.
Käärme, syystä jonka saatan vain arvata, oli hyvin yleinen aihe tämän aikakauden koruissa, sitä näkee hius- ja kaulakoruissa, sormuksissa, rintakoruissa ja jopa vöissä.

Elokuun kaulakoru 1

Julkaisin kesäkuussa Facebookissa päivittäin mielenkiintoisesta sormuksesta ja heinäkuussa minulla oli täällä sarja inspiroivia vaatteita.
Tämän elokuun aikana jaan täällä kuvia kaulakoruista.
Kaulakorut ovat sikäli mielenkiintoisia, että ne ovat niin tylsiä.
Siinä, missä taitavat ja ammattitaitoiset kultasepät ovat uudistaneet sormuksen niin, että se on minusta korutaiteen mielenkiintoisin särmä, hyvin harvoin näkee kaulakoruja, jotka oikeasti uudistaisivat korutaidetta ja aiheuttaisivat taiteellisessa mielessä sellaisia ”WAU!-hetkiä” joita sormusten parissa voi kokea usein.

Sitten on tietysti se, että on olemassa hirvittävät määrät kaulakoruja, jotka ovat hienoja, loistavaa työtä ja joissa jalokivet ja käsityötaito loistavat kilvan.
Ja silti. Ne toistavat 200 vuotta vanhoja malleja uudelleen ja uudelleen ja uudelleen.

Yksi harvoja, jotka oikeasti tekevät uutta ja mielenkiintoista kaulakorujen puolella on Kristin Holeman Schwartz.
Ja siksi valitsin tähän alkuun hänen työnsä,
Ei tästä ole kuin viisi tai seitsemän vuotta, hänen tämän tyyppiset työnsä arvioitiin noin 500-750 dollarin väliin.
Sitä hintaa on silloin arvioita tällekin korulle.
Nyt oikeastaan mitään hänen tekemäänsä ei saa alle tonnilla, ja luultavasti tämän tyyppisen työn hinta on jossakin 3000-4000 dollarin paikkeilla.
Mukava hinta, mutta se ei kuitenkaan ole se juttu.
Juttu on siinä, että yhtäältä tämä on helvetin pitkän perinteen jatkaja.

Kaulakoru ei ole vain riipus.
Se on kokonaistaideteos.
Tässä taiteilija on valinnut koruun kivet, näyttää olevan turkooseja, ametisteja ja…  jotekin. Sitten yksinkertainen, utta näyttävä lukkoelementti, jonka neula tuo mieleen härän, ja kaksi puoliskoa, jossa cloisenne-tekniikalla tehty alaston nainen, emalia, kehys hopeaa, pieniä helmiä ja vihreät turkoosihelmet.
Materiaalit eivät ole arvokkaat.

Arvokasta on näkemys, se miten Kristin Holeman Schwartz on toteuttanut työn, luonut uutta, mutta kuitenkin vanhalta pohjalta luonut jotakin, jotakin mitä ei aikaisemmin ollut olemassa.