Kategoria: Roiskeita

Pelkoa ja kauhua posliinikaupassa

Kenen etu on pelko ja kauhu?

Salvador Dali sanoi “Minun ja hullun ero on siinä, etten minä ole hullu!”

ProfiiliHyvin suuri osa nykyistä tiedonvälitystä perustuu pelon ja kauhun lietsontaan. Joka ainut viikko joku toimittaja hylkää analyyttisyytensä ja kirjoittaa jutun siitä hirvittävästä ja kamalasta vaarasta joka uhkaa ihmisiä. Ja seuraavalla viikolla toisen jutun siitä, miten kauhuissaan ihmiset ovat.

Pelko ja kauhu ovat hiipimässä osaksi kulttuuriamme, niin että jos et ole kauhuissasi, olet jotankin huono ihminen.

Eräs mielenkiintoinen ilmiö on suhtautuminen rappioalkoholisteihin, miten se on muuttunut.

Minä muistan miten minun lapsuudessani suhtauduttiin jollakin tavoin näihin juoppoihin jotka notkuivat Turun torin laidalla, jotenkin etäisen myötätuntoisesti ja eikä ollut mahdoton ajatus laisinkaan, että kotoa lähtiessä joku otti paketin mukaan, jossa oli jotakin evästä, annettavaksi niille joilla vähiten oli.

Nyt ei sellaista tapahdu.

Erään kerran istuin erään dokun kanssa, jolla oli parempina aikoina ollut alan liike, tunnin tai kahden verran juttelemassa Suomen taiteesta, ja perästä päin eräs hienosteleva myyntireiska, julkisesti aina niin empaattinen, kauhisteli, että miksi minä olin tehnyt niin. Kamalaa.

Aika on toinen. Ja toinen toistaan kummempi.

Nyt naapuri saattaa kahdeksen vanhan, keskellä kiinteää asutusta, koululle 600 metriä, kun matkalla joutuu ohittamaan paikan, missä paikalliset juopot, omien kulmien kundit, kokoontuvat sään salliessa piiriin juomaan olutta. Sairasta.

Mutta mitä ihmiset pelkäävät, kun näkevät miehen likaisissa takissa kaivavan roskiksesta leveämpää elämää?

Minä joitakin kavereita, joilla on jonkinlainen synnynnäinen vamma. Aika useat minun tuntemistani kavereista ovat hyvin jyrkkiä ja suvaitsemattomia asenteiltaan, myös toisia vammaisia kohtaan, ellei peräti juuri heitä kohtaan.

Meillä on historia. Se ulottuu kauas, jopa usean kvartaalin päähän.

Suuri lama järjesteli uudella tavalla suomalaiset omistukset. Siinä yhteydessä järjestettiin hyvin syvällisellä tavalla suomalainen yhteiskunta uusiksi. Paljon syvemmältä kuin moni edes niihin järjestelyihin osallistunut ymmärtää. Kysymys ei ole vain rahasta, vaikka raha siinä oli kyllä keskeisellä sijalla. Me astuimme jälki… jälkipetolliseen maailmaan.

Jälkipetollisessa maailmassa mikään ei ole varmaa. Kaikki mitä meillä on, voidaan viedä meiltä.

Elämän heikot muistuttavat meitä siitä, että me olemme onnekkaita. Vaikka kuinka tekisimme parhaamme, saatamma huomenna olla työttömiä, kurjia, onnettomia, epäonnisteita. Me pelkäämme sitä, että me olemme niin lähellä kuilua. Jos oikeasti ja avoimin silmin katsomme elämän epäonnistuneita, saatamme muistaa, “Minun ja onnettoman ihmisen ero on siinä, että minulla oli parempi onni.”

Vaaksa viereen, ja se olisit sinä.
Julkaistu ensimmäisen kerran 3.6.2015

Seitsemäntoista vuotta, Petite Ville

 

Seitsemäntoista vuotta, seitsemäntoista vuotta
Seitsemäntoista vuotta, tällä kylällä

Petite Ville, sehän riittää

Täällä missä näyttämön reunalla on taskulamppu

Päällä osuuskaupan haaltunut hintalappu

Sisällä väsynyt paristo

 

Kun nousee varpailleen, 

Näkee että tuolla se on Lue lisää ”Seitsemäntoista vuotta, Petite Ville”

Näköaloja

Nuorena mulla oli erinomainen näkö.

Kuva Free-Photos Pixabaystä

Kaiversin kerran nuppineulan nuppiin nimikirjaimeni, ilman luuppiia, koska pystyin, ja kaveria kiusasi, kun näin saapuvan bussin numeron ennen kuin hän oli varma siitä, onko se bussi vai kuorma-auto.
Mutta kerran tein sitten kaverille källin. Menin häntä vastaan asemalle ja katsoin mennessäni, että meidän portille oli joku tiputtanut tupakan, puoliksi poltetun Camelin.
Kun jäätiin bussista, sanoin kaverille ”Jaaha, Koivusen Hannu on käynyt sillä aikaa kun olin sua vastassa!”
”Mistä sä tiedät?”
”No Hannu polttaa Camelia, kaikki muut mun tupakoivat kaverit polttaa Marlboroa.”
”Ai? Mitä sitten?”
”Niin, ajattelin kun tuolla on Camelin natsa meidän portin kohdalla.”
”Mikä siellä on?”
”Camelin natsa, tuolla,” ja näytin portille noin 70 metrin päästä.
”Vittu siellä mitään on!”
”On siellä, katso nyt..”
Kohdalle tullessa kaveri ottaa sen natsan ihan käteen, tarkistaakseen sen, ”Vittu, Cameli se on!”

Kaveri otti tuon aina puheeksi niin kauan, kuin pidimme yhteyttä, ettei kenelläkään ole niin saatanan tarkkoja silmiä kuin minulla.

Lankomies pyytää vähän jouluhenkeä.

Voinko pyytää kaikilta suurta palvelusta?
Te jotka suunnittelette joulukoristeiden sijoittamista puutarhoihinne, voisitteko välttää sinistä ja välkkyä?
Joka kerta kun ajan ohi, luulen että se on poliisi ja saan paniikkikohtauksen.
Minun täytyy irrottaa jalka kaasupolkimesta, heittää viinipullo pois käsistä, laittaa turvavyö kiinni, heittää puhelin lattialle, laittaa radio hiljemmälle ja työntää ase penkin alle.
Se on liikaa minulle lyhyellä varoitusajalla..
Kiitos yhteistyöstä ja tunteiden huomioimisesta!

Perinne.

Pari kymmentä vuotta, siitä asti, kun poika muutti kotoa, olemme jossakin vaiheessa loppukesästä, syöneet parvekkeella vaimoni kanssa, sitten katsoneet elokuvan ja tulleet parvekkeelle, iltaan joka vielä on lämmin, mutta hieman kylmän alta, kuin muistuttaakseen talven olevan tulossa.
Hämärässä illassa syöneet yksinkertaiset, kardemummaiset pullat ja juoneet suuret kupit kaakaota, jossa on seassa kohtuullisesti brandyä ja sokeria ja muistaneet sen, että syksyn perällä vaanii talvi.

Tämä vuosi on ollut aika raskas.
Tuttuja ja omaisia on sairastunut ja kuollut, hääpäivän vietto meni niin kuin meni, kun Italia oli suljettu.

Mutta kuka tietää, miten vuoden päästä.

Kangastuksia. Pieni tiedote ompelijoille.

Hiljainen huomio.
Julkaisen täällä siis 31 suunnittelemaani kangasta.
Niitä voi kommentoida Mielleyhtymän FB-sivulla.
Ja niitä kommentoineiden kesken arvon joko palan suunnittelemaani kangasta tai mukin, kankaan kuosilla.
Jos kommentointa on alle 100, arvon mukin, jos yli 100, mutta alle 200, arvon metrin palan kangas, jos yli 200,  kahden metrin palan.

Mutta kerron sen vain täällä.
Vain näissä pienissä välikirjoituksissa.
Arvonta on 10.8.2020

Tiedotteen saa jakaa.