Kategoria: taide

Ruusun maku

Silloin, lopun aikojen alussa, kun vanha maailma oli käymässä jo vanhaksi ja sen unet kävivät ohuemmiksi, kaksi nuorta rakastui, niin kuin nuorilla on ollut tapana rakastua kaikkina aikoina ja vielä niitä ennenkin, ja varmasti siihen asti, kuin viimeinenkin tähti oli jäätynyt suuriin meriin pohjoisessa.

Tyttö, Margumada, oli omalla tavallaan kaunis, mutta omiensa parissa häntä ei suurena kaunottarena pidetty, sillä hänen leukansa oli liian kapea, silmät kovin etäällä toisistaan ja sitäpaitsi ja ennen kaikkea; tyttöhän oli aivan liian pitkä, oikea jätti, pidempi kuin kukaan kotiseutujensa miehistä; ja täsmälleen kuusi jalkaa. Lue lisää ”Ruusun maku”

Tauko

Anna Capratorrente ei voinut olla miettimättä sitä, miten elämä muuttuisi, kun veli vaimoineen muuttaisi pois, samalla kun nosti jalkansa sinisen buklee-sohvan puiselle käsinojalle. Tulevassa omassa rauhassa oli epäilemättä paljon hyvää, ja Anna ei voinut olla hymyilemättä ajatellessaan sitä, mutta toki siinä oli huonojakin puolia.
Vaikka lapsia oli vasta yksi, oli Anna kiitollinen siitä, että käly otti välillä pojan kanssaan ulos, ja silloin hänellä saattoi olla aikaa nostaa jalat käsinojalle, asettaa tyyny pään alle, ja ottaa toiseen käteen kirja, toisen silittäessä pinkeää sinisen kirjavaa puuvillaa valtavan vatsakupolin päällä.
Kirja ei ollut huono,  jonkun ruotsalaisen Waltarin Egyptiin sijoittuva historiallinen romaani, mutta nyt Anna vain tuijotti aukeamaa, mielen vaeltaessa kotoisemmissa asioissa.
Lue lisää ”Tauko”

Bragalonen maailma

Bragalonen tarinoita olen kaikkiaan kirjoittanut nyt rapiat 20 vuotta, kai vuodesta 1999. Ensimmäisestä tarinasta “Bragalonen kreivi” on yli kaksikymmentä vuotta. Se on kertomus miehestä, joka viettää elämäänsä viikko toisensa jälkeen mahdollisimman samanlaisena, niin että silloin, kun hänen on poistuttava kaupungista, hän palkkaa itselleen sijaisen, varakreivin, joka viettää hänen poissa ollessaan aivan samanlaista elämää kuin kreivikin.

Bragaloneen sijoittuvat novellit päätyvät tavalla tai toisella siihen, miten elämä jatkuu kaupungissa, täysin tavallisena, kuten Bragalonessa tapaa jatkua. Toinen puoli asiasta tietysti on se, että asiat, jotka ovat tavallisia Bragalonessa, eivät ole tavallisia muualla.

Pitkään kirjoitin vain yksittäisiä lyhyitä tarinoita, joista jotkut olivat kuusi- ja toiset kaksikymmentäkuusi sivuisia.
Olisiko jo yli kymmenen vuotta siitä, kun kirjoitin tarinan tyystin tavallisesta palkkamurhaajasta, joka palaa synnyinkaupunkiinsa keikalle? Mies on täysin tavallinen, niin tavallinen, että ihmiset eivät muista hänestä mitään muuta, kuin että hän on tavallinen mies, jonka kasvot ovat sellaiset tavallisen pyöreät. Samalla kun murhamies tekee työtään, tavallisella tarkkuudellaan, hän muistelee täysin tavallista lapsuuttaan, miettii täysin tavallisia perheasioita ja suunnittelee eläkevuosiaan täysin tavallisena kaupunkilaisena. 

Muutama vuosi sitten aloin kirjoittaa “Bragalonen murhamiehelle” jatkoa, “Bragalonen Poliisia”.
Bragalonen poliisi, ylikomisario Otto Capratorrente, on mies, joka on kipeän tietoinen erilaisuudestaan ja samaan aikaan yrittää elää tavallisen virkamiehen, ylikomisarion ja isän elämää. Koko hänen sisäistä maailmaansa määrittelee se, että hän ei tiedä mikä on, mutta tietää, että hänen äitinsä suvussa on ihmisiä, joilla on kykyjä, taitoja tai ominaisuuksia, joita muilla ei ole, eikä kukaan osaa selittää hänelle, miksi tai miten ne syntyvät.
Tarinana Bragalonen poliisi selvittää murhaa, josta kerrotaan Bragalonen murhamiehessä, mutta ei sitten enää “Poliisissa”, vaan tarina alkaa suoraan murhan selvittämisestä, ja niistä ihmisistä, joita Capratorrente tapaa selvittäessään rikosta. Ylikomisario Capratorrente ratkaisee jutun, saa selville motiivin ja tilaajan, mutta mutta oikeus ei silti ole hajulla siitä, mikä on mahdollista. Lue lisää ”Bragalonen maailma”

Capratorrente lähtee kotiin 17.2.1956

Lumi lankesi kaupungin ylle, kuin miljoonat pienet enkelit olisivat leijailleet tuulessa. Jäisin siivin ne liitivät yli kaupungin kattojen, lankesivat vanhojen kujien kanjoneihin ja hyisin kynsin tarttuivat kaupungin kaiken kirjaviin seiniin, joiden tiilet ja rappaukset oli huurre ja pakkanen tasoittanut monen sävyiseksi harmaakseen.
Ylikomisario Capratorrente meni niska kyyryssä ylös, kotia kohden, ja kääntyi sitten yhdelle niistä pienistä kujista, jotka olivat hieman paremmin suojassa lumelta ja tuulelta. Kujan laidalla olevien luukkujen takaa tulivat ihmisten tuoksut, polttoöljy, hiili, hiki, tupakka, kiima, sipuli, tomaatti, muna ja kala, ne tuoksut joista kaupungin maku syntyi, mutta kaikki oli kääritty tämän kummallisen talven kylmään ja lumeen. Lue lisää ”Capratorrente lähtee kotiin 17.2.1956”

Sinä aamuna toisaalla

Sinä aamuna, kello 7.00 Walter Audisio ja Alto Lampredi lähtivät 14 muun miehen kanssa Milanosta kohden Dongoa, pientä kylää, jota hyvän tahdon vuoksi joku sanoo kaupungiksi.  

Eikä sinä huhtikuisena lauantaina, 1945 ei Maria Falconieri  uhrannut ainuttakaan ajatusta Lombardialle, vaan heräsi kello seitsemän ja hänen miehensä nousi säpsähtäen istumaan sängyn laidalle, sytytti kärpäsen likaamaan lampun sängyn päällä ja katsoi kysyvästi vaimoonsa, jonka katse kertoi kaiken tarvittavan. Mies nyökkäsi, veti nopeasti vaatteet päälleen, kysyi vain, “pärjäätkö sinä?” Ja nyökkäävän vastauksen saatuaan, lähti ulos hakeakseen auton.
Maria puki itsensä, kuluneisiin ja yksinkertaisiin vaatteisiin, ilman että yksikään hänen ajatuksensa edes hipaisi Comoa. Huohottaen hän puki jalkaansa vanhat, äidiltä saadut matalakorkoiset kengät, yksikään hänen ajatuksensa ei edes etäisesti koskenut Giuliano di Mazzagran seutua ja kun Alfrudo Falconieri tuli hakemaan vaimoaan, ei heistä kumpikaan olisi tiennyt mitään Villa Mariasta kylästä ja kysymys Villa Belmontesta, josta avautui näköala yli Como-järven, olisi varmasti saanut vain kärsimättömän mulkaisun.  Lue lisää ”Sinä aamuna toisaalla”

Kasetti E2-B-2/7-G

Et varmaan muista yksittäisiä kasetteja, mutta tänään mun piti hakea E2-B-2/7-G ja hoitaa se Ykköseen.
Sä tiedät mitä se on. Neljä kerrosta, kuusi salia jokaisessa, ja jokaisessa salissa kasetteja kahdessa rivissä, lattiasta kattoon, A-F 1-12. 244 kasettia salissa, 1728 kerroksessa ja 6912 rakennuksessa. Ei niitä kukaan voi muistaa.
Mutta tänään mun piti hoitaa E2-B-2/7-G Ykköseen. Kiireellisenä. Mä ajattelin, että ei jumalauta, koska näillä on kiire ollut, mutta jos sanotaan, mä siirrän, jos on kiire niin sitten on. Multa jäi ruokintamasiina kuutoseen, kun lähdin viemään kasettia hissiin. Oletko sä koskaan ollut Ykkösessä perehdytyksen jälkeen? Mä en, aikaisemmin, mutta kun olin saanut kasetin hissiin, niin sieltä tuli kutsu, että tarvittaisiin lisäkädet tätä kasettia varten.
Mä sanoin, että mulla oli safkarundi kesken, mutta se kuulemma ei haittaisi. Jos nyt jokunen jäisi väliin, niin ajaisin huomenna rundin toisin päin, niin ei kukaan valita. Se on kyllä totta, mä en ole ikinä kuullut kenenkään valittavan. Joskus jotain pientä narinaa, kuin landella paskahuussin saranasta, ja huokauksia, mutta kukaan ei ole valittanut.
Lue lisää ”Kasetti E2-B-2/7-G”

Lihin: Tohtori Savio kutsutaan päivälliselle

Kutsu päivälliselle tuli kotiosoitteeseen, enkä todellakaan tiennyt mitä olisin siitä ajatellut. Olin kuullut Lihinin nimen silloin tällöin töissä, mutta vain ohimennen, ikään kuin kyseessä olisi jonkinlainen työpaikan sisäinen “Kilroy was here!” tyyppinen juttu, tai olisi viitattu temppeliherroihin tai siionin viisaisiin.
Suhtauduin kutsuun ensin kuin käytännön pilaan, enkä sanonut siitä mitään, ennen kuin mainitsin siitä Tannerille, joka esittää laitoksemme esimiestä.

”Olette saanut päivälliskutsun Herra Lihiniltä?” Tanner katsoi minuun ilahtuneen näköisenä lasiensa yli, näyttäen Sir Derek Jacobilta.”Onneksi olkoon, kaiketi ja toivottavasti! Saitte perinteisen kutsukirjeen, jossa oli toivottiin vahvistettavan kutsu puhelimitse rouva Dahlille, yrititte soittaa, mutta ette tavoittaneet ketään, mutta kohta teille soitettiin ja rouva Dahl vahvisti kutsun ja pyysi tietää ruokarajoituksenne?”

 

Täytyy myöntää, että takeltelin hieman, “siis, tuota… onko Lihin oikeasti joku, joka pitäisi tietää?”
Tanner naurahti ääneen, “Saatatte tietää Alexander-säätiön” hän sanoi äänessä karrikoitua vaatimattomuutta ja totta kai minä sen tiesin. Tanner oli saanut kaksi vuotta sitten Alexander-palkinnon, 25 000 vuodessa loppuiäksi ja se kyllä tarkoitti, että ihan jokainen, joka työskenteli alalla, tiesi Alexander-palkinnon. Tanner ei antaisi unohtaa sitä.
“Lihin on Alexander-säätiö, “ Tanner piti tauon, jota saisin niellä tietämättömyyteni sapen, “jokainen, joka on saanut Alexander-palkinnon, on käynyt ensin päivällisellä Lihinillä.” 
Mietin hetken, mitä olin juuri kuullut.
Alexander-palkinto annettiin vain joka neljäs vuosi, enkä olisi valmis siihen vielä kahden vuoden päästä, mutta Alexander-apuraha auttaisi kyllä työhön keskittymisessä, vaikka se kestäisi vain vuoden.
“Luulen, että tarvitsen uusia vaatteita,” ja Green hymyili leveästi.
“Ja soittakaa rouva Dahlille.”

Tanner antoi koko joukon vinkkejä, mutta silti jännitimme molemmat, minä ja Anne, päivällisille menoa. Meillä oli ehkä hieman liian samanlaiset puvut, Anne järjesti ne puvustajatuttavansa kautta, mutta värit olivat erilaiset, niin,  ettei liki identtinen malli ollut silmiinpistävä. Tanner oli varoittanut, että puhelimet piti jättää eteisessä lokerikkoon, mutta se tuntui silti oudolta, että kaksi turvamiestä ystävällisesti, mutta vastaansanomattomasti pyysi jättämään kamerat, kännykät ja muun elektroniikan eteisessä olevaan kaappiin, ennen kuin meidät ohjattiin pidemmälle.

Meidät otti vastaan mattamustaan smokkiin pukeutunut mies, jonka täysin karvattomasta päästä valot heijastuivat “Arvaan; Tohtori Savio? Olen Lihin.” Hän ei kätellyt, mutta kumarsi sulavasti. “Minun pyydettävä anteeksi näitä järjestelyjä, mutta haluan säilyttää yksityisyyden, “ja hän kääntyi sitten Annea kohden, kuin jääden odottamaan esittelyä.
“Tässä on puolisoni, Anne Beck”

“Tervetuloa rouva Beck, ette arvaa mikä ilo oli saada teidät molemmat tänne tänään, “ ja jälleen pieni, luonteva, kumarrus.

Lihinin Ruokasali


Tanner sanoi, että meitä luultavasti olisi pöydässä kaikkineen yksitoista henkeä ja että todennäköisesti me istuisimme lähimpänä isäntää ja juuri näin oli. Sain vierustoverikseni  tulevaisuuden tutkijan, kuivakkaan laihan miehen, herra Linturin, joka harrasti valokuvausta ja vertasi tulevaisuudentutkimusta antropologiaan. Löysimme jotenkin yhteisen sävelen, kun hän kuvaili, miten pitää ymmärtää toisenlaista kokonaisuutta olipa kyse tulevaisuudesta tai menneisyydestä. Se on yhteinen pinta ja ulkopuolisille yleensä vaikea käsittää, joten syntyy yhteys – jaetun ymmärryksen kautta, kun molemmat tuntevat jotakin sellaista, joka ulkopuolisille on hankala hänen työstään käsittää.  Mutta silti, menneisyys on kouriintuntuvaa. Toisaalta molemmissa voi sotkea kätensä.

Annen viereen osui vanheneva tanssija, joka viljeli auliisti sarkastista huumoria. Lisäksi pöydässä oli harmaantunut kielitieteilijä mustassa leningissä, jotka kummatkin olin nähnyt aikaisemmin jossakin yliopiston tilaisuudessa. Oli myös kirjailija, jota oli haastateltu televisiossa samassa tilkkutyötä muistuttavassa puvussa, joka sai hänet näyttämään räsynukelta.

Loppujen lopuksi minulle jäi hieman epäselväksi, meidät kyllä esiteltiin, mutta minun nimi muistini on mitä on, ketkä istuivat toisessa pöydän päässä. Joku taisi olla laulaja ja joku toinen lääkäri, ja heidän sananvaihdostaan en kuullut mitään. Me pöydän yläpäässä keskustelimme pitkään historiantutkimuksesta ja siitä, miten fyysisten todisteiden vahvistamat ja kumoamat myytit vaikuttavat maailmaan, tai eivät vaikuta. 
Lihin puuttui keskusteluun melko vähän. Annen kanssa hän vaihtoi muutaman sanan teatterista, mutta yleensä hän avasi suunsa vain, jos keskustelu uhkasi jäädä akanvirtaan, työntäen sen keskemmälle, vapaaseen ja virtaavaan uomaan.   Lue lisää ”Lihin: Tohtori Savio kutsutaan päivälliselle”

Lihin: Neiti Manner saa pestin

Ensimmäisellä tapaamisella en viitsinyt kysellä enempää, mutta huomasin, että vaikka oikean kyljen arvet olivat silmiinpistävimmät, hänellä oli arpia muuallakin. Kun hieroin hänen hartiansa, huomasin hyvin kapean ja vaalean arven vasemmasta olkapäästä niskaan ja korvan takana oli koko korvan mittainen pystysuora valkea viiru, hädin tuskin huomattava mutta olemassa.  Hänellä oli myös jonkinlainen kuuloke tai kuulokoje, pieni, liki huomaamaton, mutta hieroessa joutuu ihmistä todella lähelle ja näin sen.
Kun lopetin, Lihin kysyi, haluaisinko uida.
Allas näytti houkuttelevalta, mutta minulla ei ollut uimapukua mukana.
Ehkä toisella kerralla. 

Sovimme että tulisin seuraavana kerran viikon päästä tiistaina, mutta myöhempänä aikana, vasta kello 17:40 ja sen jälkeen tapaisimme ainakin pari kuukautta kahdesti viikossa.
Lihin lähti näyttämään, mitä kautta minun seuraavalla kerralla pitäisi tulla. Alakerrassa oli pitkä käytävä, toisella puolen oli se kylpyhuone, jossa olin vaihtanut t-paidan päälleni ja toisella puolen muutama vähäeleisyydestä huolimatta ylelliseltä näyttävä puuovi.
Mutkan takana oli vielä muutama sivuovi, mutta käytävän päässä oli pukuhuoneen kaltainen tila, “kun tulette seuraavan kerran, voitte vaihtaa vaatteet täällä, jos haluatte. Voitte myös jättää tänne ne tavarat, mitä ette tarvitse työssänne”, sitten Lihin avasi oven huoneen päässä, “tuolla on suihku, jos haluatte joskus peseytyä.”
“No, ehkä joskus, liikun pyörällä.”
“Täällä. “ Lihin jatkoi ja avasi toisen oven,” on takaoven halli”.
Menin ovesta, mutta Lihin ei tullut perässä, vaan seisoi pukuhuoneen puolella. Täällä toisella ovella oli samanlaiset lokerot kuin ylhäällä sisääntulossa, mutta muutama lokeroista oli hyvinkin suuria, kuin komeroita.
“Kun tulette luokseni, voitte tulla tätä kautta,” Lihin opasti, “sen vastapäisen oven takana on autotalli, ja voitte jättää polkupyöränne sinne, pysyy suojassa säältä ja varkailta.”
“Kuulostaa mukavalta, “sanoin, vaikka jokin vielä sai minut epäröimään. “Onko täällä ovikello?”
“On, mutta saatte henkilökohtaisen koodin. Kerron myöhemmin miten se toimii.”
Nyökkäsin, “autotalli on tuolla?” Sanoin jotain sanoakseni, “…kurkistan,” ja raotin ovea. Autotalli oli siisti, tilava, johon olisi mahtunut useampikin auto. Siellä oli vain yksi, suuri ja vanhahko auto, jonkinlaisten telineiden päällä ja konepellin alle ja pakoputkeen meni jotain putkia. Aivan kuin Lihin olisi sanonut takanani jotakin, numeroita tai jotakin.
“Anteeksi, en kuullut?”
“Ei mitään, ajattelin ääneen.”
“Harrastatteko autoja?”
“En oikeastaan.”
“Onko se työnne?”

Lue lisää ”Lihin: Neiti Manner saa pestin”

Lihin: Neiti Orellin lakanat

Minä luulen, että joskus mainoksessa kuulemani fraasi “meillä jokaisella on omat aamurutiinimme” on paskapuhetta.
Suurimmalla osalla ihmisiä aamurutiinit ovat luultavasti aivan samanlaisia, kuselle, aamiaiselle, meikit naamaan, paskalle, vaatteet päälle ja maailmalle. Tietysti ihmisillä on variaatioita, mutta tuossa se suunnilleen on.  Minulla on ihan erityinen aamurutiini, jota varmasti hyvin harvalla ihmisellä on.
Ennen aamiaista kerään lakanat vuoteesta ja pakkaan ne tiukasti kahteen päällekkäiseen muovipussiin ja sitten pahvikuoreen ja lähetän tekstarin kuoressa olevaan numeroon.
Yleensä ennen kuin ehdin saada kenkiä jalkaan, oven takana on lähetti, joka ottaa lakanat ja tyynyliinat ja kiidättää ne jonnekin, en tarkalleen tiedä mihin, mutta johonkin firmaan nimeltä “Nihil Sacrum.”

Kerran viikossa lähetti tuo minulle paketin, jossa on viikon puhtaat lakanat ja tyynyliinat. Eikä mitä tahansa lakanoita, vaan aivan todella hyvän tuntuiset, puhtaat ja sileät. Serkkuni, joka on ompelija, sanoi, että ne lakanat ovat luultavasti ainakin osaksi pellavaa ja mankeloitu kiiltäviksi ennen pakkaamista.
Joka päivälle on oma pakettinsa, sen päällä on pahvikuori, jossa lukee mille päivälle se on, ja lakanoiden lisäksi lappu, johon kirjoitan, mihin aikaan menin nukkumaan ja koska nousin. Jos nukuin jonkun kanssa, ruksasin miehen vai naisen. Viimeiseen kohtaan voisin mielelläni laittaa rastin vähän useammin, oikeastaan ihan kumman vain rastin, tai molemmat.
Lisäksi minulla on puhelimessani appsi, joka muistuttaa minua neljä kertaa päivässä kirjaamaan, mitä olen syönyt ja juonut. Jos ymmärsin oikein, ne tutkivat sitten miten minun ihoni vaikuttaa lakanoihin tai jotain sellaista.
Voin muutoin elää aivan normaalia elämää, mutta en saa käydä suihkussa ennen nukkumaan menoa,  vaan vasta kun lakanat ovat pakattu, ja joudun käyttämään minulle lähetettyjä pesuaineita, kertomaan mitä syön,  ja juon ja onko minulla kuukautiset. No sitten joskus tulee ruokakori, toivomus, voisinko syödä tätä tai tuota. Viimeksi tuli suklaarasia viikon joka päivälle. Lue lisää ”Lihin: Neiti Orellin lakanat”