Kategoria: taide

Sinä aamuna toisaalla

Sinä aamuna, kello 7.00 Walter Audisio ja Alto Lampredi lähtivät 14 muun miehen kanssa Milanosta kohden Dongoa, pientä kylää, jota hyvän tahdon vuoksi joku sanoo kaupungiksi.  

Eikä sinä huhtikuisena lauantaina, 1945 ei Maria Falconieri  uhrannut ainuttakaan ajatusta Lombardialle, vaan heräsi kello seitsemän ja hänen miehensä nousi säpsähtäen istumaan sängyn laidalle, sytytti kärpäsen likaamaan lampun sängyn päällä ja katsoi kysyvästi vaimoonsa, jonka katse kertoi kaiken tarvittavan. Mies nyökkäsi, veti nopeasti vaatteet päälleen, kysyi vain, “pärjäätkö sinä?” Ja nyökkäävän vastauksen saatuaan, lähti ulos hakeakseen auton.
Maria puki itsensä, kuluneisiin ja yksinkertaisiin vaatteisiin, ilman että yksikään hänen ajatuksensa edes hipaisi Comoa. Huohottaen hän puki jalkaansa vanhat, äidiltä saadut matalakorkoiset kengät, yksikään hänen ajatuksensa ei edes etäisesti koskenut Giuliano di Mazzagran seutua ja kun Alfrudo Falconieri tuli hakemaan vaimoaan, ei heistä kumpikaan olisi tiennyt mitään Villa Mariasta kylästä ja kysymys Villa Belmontesta, josta avautui näköala yli Como-järven, olisi varmasti saanut vain kärsimättömän mulkaisun.  Lue lisää ”Sinä aamuna toisaalla”

Kasetti E2-B-2/7-G

Et varmaan muista yksittäisiä kasetteja, mutta tänään mun piti hakea E2-B-2/7-G ja hoitaa se Ykköseen.
Sä tiedät mitä se on. Neljä kerrosta, kuusi salia jokaisessa, ja jokaisessa salissa kasetteja kahdessa rivissä, lattiasta kattoon, A-F 1-12. 244 kasettia salissa, 1728 kerroksessa ja 6912 rakennuksessa. Ei niitä kukaan voi muistaa.
Mutta tänään mun piti hoitaa E2-B-2/7-G Ykköseen. Kiireellisenä. Mä ajattelin, että ei jumalauta, koska näillä on kiire ollut, mutta jos sanotaan, mä siirrän, jos on kiire niin sitten on. Multa jäi ruokintamasiina kuutoseen, kun lähdin viemään kasettia hissiin. Oletko sä koskaan ollut Ykkösessä perehdytyksen jälkeen? Mä en, aikaisemmin, mutta kun olin saanut kasetin hissiin, niin sieltä tuli kutsu, että tarvittaisiin lisäkädet tätä kasettia varten.
Mä sanoin, että mulla oli safkarundi kesken, mutta se kuulemma ei haittaisi. Jos nyt jokunen jäisi väliin, niin ajaisin huomenna rundin toisin päin, niin ei kukaan valita. Se on kyllä totta, mä en ole ikinä kuullut kenenkään valittavan. Joskus jotain pientä narinaa, kuin landella paskahuussin saranasta, ja huokauksia, mutta kukaan ei ole valittanut.
Lue lisää ”Kasetti E2-B-2/7-G”

Lihin: Tohtori Savio kutsutaan päivälliselle

Kutsu päivälliselle tuli kotiosoitteeseen, enkä todellakaan tiennyt mitä olisin siitä ajatellut. Olin kuullut Lihinin nimen silloin tällöin töissä, mutta vain ohimennen, ikään kuin kyseessä olisi jonkinlainen työpaikan sisäinen “Kilroy was here!” tyyppinen juttu, tai olisi viitattu temppeliherroihin tai siionin viisaisiin.
Suhtauduin kutsuun ensin kuin käytännön pilaan, enkä sanonut siitä mitään, ennen kuin mainitsin siitä Tannerille, joka esittää laitoksemme esimiestä.

”Olette saanut päivälliskutsun Herra Lihiniltä?” Tanner katsoi minuun ilahtuneen näköisenä lasiensa yli, näyttäen Sir Derek Jacobilta.”Onneksi olkoon, kaiketi ja toivottavasti! Saitte perinteisen kutsukirjeen, jossa oli toivottiin vahvistettavan kutsu puhelimitse rouva Dahlille, yrititte soittaa, mutta ette tavoittaneet ketään, mutta kohta teille soitettiin ja rouva Dahl vahvisti kutsun ja pyysi tietää ruokarajoituksenne?”

 

Täytyy myöntää, että takeltelin hieman, “siis, tuota… onko Lihin oikeasti joku, joka pitäisi tietää?”
Tanner naurahti ääneen, “Saatatte tietää Alexander-säätiön” hän sanoi äänessä karrikoitua vaatimattomuutta ja totta kai minä sen tiesin. Tanner oli saanut kaksi vuotta sitten Alexander-palkinnon, 25 000 vuodessa loppuiäksi ja se kyllä tarkoitti, että ihan jokainen, joka työskenteli alalla, tiesi Alexander-palkinnon. Tanner ei antaisi unohtaa sitä.
“Lihin on Alexander-säätiö, “ Tanner piti tauon, jota saisin niellä tietämättömyyteni sapen, “jokainen, joka on saanut Alexander-palkinnon, on käynyt ensin päivällisellä Lihinillä.” 
Mietin hetken, mitä olin juuri kuullut.
Alexander-palkinto annettiin vain joka neljäs vuosi, enkä olisi valmis siihen vielä kahden vuoden päästä, mutta Alexander-apuraha auttaisi kyllä työhön keskittymisessä, vaikka se kestäisi vain vuoden.
“Luulen, että tarvitsen uusia vaatteita,” ja Green hymyili leveästi.
“Ja soittakaa rouva Dahlille.”

Tanner antoi koko joukon vinkkejä, mutta silti jännitimme molemmat, minä ja Anne, päivällisille menoa. Meillä oli ehkä hieman liian samanlaiset puvut, Anne järjesti ne puvustajatuttavansa kautta, mutta värit olivat erilaiset, niin,  ettei liki identtinen malli ollut silmiinpistävä. Tanner oli varoittanut, että puhelimet piti jättää eteisessä lokerikkoon, mutta se tuntui silti oudolta, että kaksi turvamiestä ystävällisesti, mutta vastaansanomattomasti pyysi jättämään kamerat, kännykät ja muun elektroniikan eteisessä olevaan kaappiin, ennen kuin meidät ohjattiin pidemmälle.

Meidät otti vastaan mattamustaan smokkiin pukeutunut mies, jonka täysin karvattomasta päästä valot heijastuivat “Arvaan; Tohtori Savio? Olen Lihin.” Hän ei kätellyt, mutta kumarsi sulavasti. “Minun pyydettävä anteeksi näitä järjestelyjä, mutta haluan säilyttää yksityisyyden, “ja hän kääntyi sitten Annea kohden, kuin jääden odottamaan esittelyä.
“Tässä on puolisoni, Anne Beck”

“Tervetuloa rouva Beck, ette arvaa mikä ilo oli saada teidät molemmat tänne tänään, “ ja jälleen pieni, luonteva, kumarrus.

Lihinin Ruokasali


Tanner sanoi, että meitä luultavasti olisi pöydässä kaikkineen yksitoista henkeä ja että todennäköisesti me istuisimme lähimpänä isäntää ja juuri näin oli. Sain vierustoverikseni  tulevaisuuden tutkijan, kuivakkaan laihan miehen, herra Linturin, joka harrasti valokuvausta ja vertasi tulevaisuudentutkimusta antropologiaan. Löysimme jotenkin yhteisen sävelen, kun hän kuvaili, miten pitää ymmärtää toisenlaista kokonaisuutta olipa kyse tulevaisuudesta tai menneisyydestä. Se on yhteinen pinta ja ulkopuolisille yleensä vaikea käsittää, joten syntyy yhteys – jaetun ymmärryksen kautta, kun molemmat tuntevat jotakin sellaista, joka ulkopuolisille on hankala hänen työstään käsittää.  Mutta silti, menneisyys on kouriintuntuvaa. Toisaalta molemmissa voi sotkea kätensä. Lue lisää ”Lihin: Tohtori Savio kutsutaan päivälliselle”

Lihin: Neiti Manner saa pestin

Ensimmäisellä tapaamisella en viitsinyt kysellä enempää, mutta huomasin, että vaikka oikean kyljen arvet olivat silmiinpistävimmät, hänellä oli arpia muuallakin. Kun hieroin hänen hartiansa, huomasin hyvin kapean ja vaalean arven vasemmasta olkapäästä niskaan ja korvan takana oli koko korvan mittainen pystysuora valkea viiru, hädin tuskin huomattava mutta olemassa.  Hänellä oli myös jonkinlainen kuuloke tai kuulokoje, pieni, liki huomaamaton, mutta hieroessa joutuu ihmistä todella lähelle ja näin sen.
Kun lopetin, Lihin kysyi, haluaisinko uida.
Allas näytti houkuttelevalta, mutta minulla ei ollut uimapukua mukana.
Ehkä toisella kerralla. 

Sovimme että tulisin seuraavana kerran viikon päästä tiistaina, mutta myöhempänä aikana, vasta kello 17:40 ja sen jälkeen tapaisimme ainakin pari kuukautta kahdesti viikossa.
Lihin lähti näyttämään, mitä kautta minun seuraavalla kerralla pitäisi tulla. Alakerrassa oli pitkä käytävä, toisella puolen oli se kylpyhuone, jossa olin vaihtanut t-paidan päälleni ja toisella puolen muutama vähäeleisyydestä huolimatta ylelliseltä näyttävä puuovi.
Mutkan takana oli vielä muutama sivuovi, mutta käytävän päässä oli pukuhuoneen kaltainen tila, “kun tulette seuraavan kerran, voitte vaihtaa vaatteet täällä, jos haluatte. Voitte myös jättää tänne ne tavarat, mitä ette tarvitse työssänne”, sitten Lihin avasi oven huoneen päässä, “tuolla on suihku, jos haluatte joskus peseytyä.”
“No, ehkä joskus, liikun pyörällä.”
“Täällä. “ Lihin jatkoi ja avasi toisen oven,” on takaoven halli”.
Menin ovesta, mutta Lihin ei tullut perässä, vaan seisoi pukuhuoneen puolella. Täällä toisella ovella oli samanlaiset lokerot kuin ylhäällä sisääntulossa, mutta muutama lokeroista oli hyvinkin suuria, kuin komeroita.
“Kun tulette luokseni, voitte tulla tätä kautta,” Lihin opasti, “sen vastapäisen oven takana on autotalli, ja voitte jättää polkupyöränne sinne, pysyy suojassa säältä ja varkailta.”
“Kuulostaa mukavalta, “sanoin, vaikka jokin vielä sai minut epäröimään. “Onko täällä ovikello?”
“On, mutta saatte henkilökohtaisen koodin. Kerron myöhemmin miten se toimii.”
Nyökkäsin, “autotalli on tuolla?” Sanoin jotain sanoakseni, “…kurkistan,” ja raotin ovea. Autotalli oli siisti, tilava, johon olisi mahtunut useampikin auto. Siellä oli vain yksi, suuri ja vanhahko auto, jonkinlaisten telineiden päällä ja konepellin alle ja pakoputkeen meni jotain putkia. Aivan kuin Lihin olisi sanonut takanani jotakin, numeroita tai jotakin.
“Anteeksi, en kuullut?”
“Ei mitään, ajattelin ääneen.”
“Harrastatteko autoja?”
“En oikeastaan.”
“Onko se työnne?”

Lue lisää ”Lihin: Neiti Manner saa pestin”

Lihin: Neiti Orellin lakanat

Minä luulen, että joskus mainoksessa kuulemani fraasi “meillä jokaisella on omat aamurutiinimme” on paskapuhetta.
Suurimmalla osalla ihmisiä aamurutiinit ovat luultavasti aivan samanlaisia, kuselle, aamiaiselle, meikit naamaan, paskalle, vaatteet päälle ja maailmalle. Tietysti ihmisillä on variaatioita, mutta tuossa se suunnilleen on.  Minulla on ihan erityinen aamurutiini, jota varmasti hyvin harvalla ihmisellä on.
Ennen aamiaista kerään lakanat vuoteesta ja pakkaan ne tiukasti kahteen päällekkäiseen muovipussiin ja sitten pahvikuoreen ja lähetän tekstarin kuoressa olevaan numeroon.
Yleensä ennen kuin ehdin saada kenkiä jalkaan, oven takana on lähetti, joka ottaa lakanat ja tyynyliinat ja kiidättää ne jonnekin, en tarkalleen tiedä mihin, mutta johonkin firmaan nimeltä “Nihil Sacrum.” Lue lisää ”Lihin: Neiti Orellin lakanat”

Lihin. Rouva Hodžić.

Ei ole helppoa saada töitä, kun on vanha. No, en minä ole vielä vanha, mutta ei mene kauan siihen, kun minä olen vanha. Se on totta, jokaisesta joka elää, tulee vanha. Paitsi jos kuolee. Kuolleet ovat muistoja, ja ne eivät vanhene, ne vain unohtuvat.
Mutta minulla on työ.
Kun tulimme maahan, minä en vielä ollut 30-vuotta, kaksi lapsista oli vielä pieniä, yksi oli vatsassa ja nuorimmista emme tienneet mitään. Aika kuluu ja nyt minä olen isoäiti ja minun nuorinkin, joka syntyi täällä, hän jo opiskelee, hänestä tulee sellainen, kun on töissä lääkärissä ja tutkii veret ja pissat. Mikä se sana on? Laborantti? 

Täällä kaikki tekee töitä ja minä halusin myös tehdä töitä, mutta täällä ei ollut töitä kanalan hoitajalle. Amir sai töitä ja hän ajaa bussia. Sitten hän ajaa bussia ja taksia, ja sanoo minulle, että minäkin voisin ajaa bussia. Minä mietin sitä. 

Ensin oli lapset kyllä. Minä hoidin niitä ja sitten olin jo täyttänyt kolmekymmentä, ja sitten olin täyttänyt kolmekymmentäviisi. Aika tuntui menevän niin nopeasti. Jasminkakin oli seitsemän ja koulussa.
Sitten me olimme olleet täällä jo kauan ja Merjemkin menee kouluun,  ja minä menin kurssille, ja minusta tuli siivooja. Joku ajattelee ettei siivoojan työ ole hyvä työpaikka.
Siivoojan palkka ei ole kovin hyvä. Mutta se työ, sen on niin hyvä kuin sen tekee.
Minä siivosin taloja, rappukäytäviä, saunoja ja kellareita. Joskus siivosin jonkun kodissa. Minä yritin tehdä minun työni hyvin.
Sitten minulle soitti nainen, joka sanoi, että hän oli kuullut että minä siivosin hyvin ja kysyi, paljonko minä halusin palkkaa, jos siivoaisin muutama kodin ja jotkin toimistot.
Minä sanoin, että minun pitää miettiä asiaa ja kysyä mieheltäni. Lue lisää ”Lihin. Rouva Hodžić.”

Järkyttävää tekstiä

Joka taistelee hirviöitä vastaan, katsokoon, ettei hän itse muutu siinä hirviöksi. Ja kun katsot kauan pimeyteen, katselee myös pimeys sinuun.”
Oikeastaan tässä kohtaa voi myös huomauttaa, että Friedrich Nietzsche oli tolvana, poikkeuksellisen lahjakas tolvanaksi, mutta siltikin, tolvana.

 

Minä kirjoitan.

 

Paljolti sitä varten, etten vain voi olla kirjoittamatta.

Olen tarinankertoja, ja minun on kerrottava tarina.

Näkemykseni mukaan, kaunokirjallisuus on ihmisyyden käsikirja.

Siinä, missä äitini ainut kirjasarja, ”Autotekniikan käsikirja” kertoi autotekniikasta, kaunokirjallisuus, kaikkineen, kertoo ihmisyydestä. 

Silti, en pyri tietoisesti kirjoittamaan mitään moraalista, eettistä tai muutakaan sanomaa, vaan kerron vain tarinoita ihmisistä, tai niistä joita pidämme ihmisinä, tai kenties olivat joskus ihmisiksi tai joiden edes pitäisi olla ihmisiksi, vaikka se onkin vaikeaa…. Mutta minä kirjoitan. 

Lukija tulkitsee sen miten haluaa, oman persoonallisuutensa ja kokemustensa pohjalta.

 

Omista teksteistä yksi suosikkini kertoo aivan tavallisesta miehestä, joka pilkkoo elävältä toisen miehen, pala palalta, loppuun asti.

 

Teksteistäni se, josta on pidetty eniten, käsittelee lapsen pahoinpitelyä. Päähenkilö murretaan niin fyysisesti, kuin henkisestikin.

Kolmas, mielestäni tärkeä tekstini, käsittelee sotaa paennutta tyttöä, josta tulee huora.

Ja yksi parhaistani käsittelee pedofiilin perhesuhteita, vaikka se ei siitä heti näy. Tai oikeastaan olen kirjoittanut siitä kaksikin tarinaa. Sama tarina kahdesti.

 

Miksi minä kirjoitan näitä? Lue lisää ”Järkyttävää tekstiä”

Mohyol – Neryn tarina

Voiko noidan naida? Olen usein tätä miettinyt lankojeni kanssa ja olemme näin sen ajatelleet, että vaikkei ole ollut mitään seremoniaa, me kaikki kuusi olimme Suuren Äidin vävyjä, ja vaikka elämässämme oli muita naisia, aina meidän piti palata Sumujenniemelle. 

Se tunne, että oli aika palata niemelle, tuli aina uudelleen ja silloin oli lähdettävä.

Minä tulin ensimmäisen kerran Niemelle kun olin hädin tuskin 17 vuotias. Isoisäni Daseyluha dan Mofpehy katsoi, että minun oli aika tutustua kauppahuoneemme kumppaneihin ja lähetti minut vuoden kestävälle matkalle.

Paluumatkan viimeiset kuusi viikkoa tein kapteeni Pohrun Fëhÿr-purrella ja ensimmäisen viikon jälkeen hän kertoi, että meidän pitäisi pysähtyä matkalla ja tavata ystäviä. En tiedä, mitä olisin sanonut, jos olisin tiennyt, millaisia ystäviä kohtaisimme. 

Tulimme sinne kevätpäiväntasauksena ja vasta kun olimme tulossa rantaan, kapteeni Pohru kertoi, että olimme tulleet Sumujen niemelle, Sisartentaloon.

Kukapa ei olisi kuullut talosta, josta tulivat kaikki noidat ja parantajanaiset koko sisemmän meren alueella. Vastassa laiturilla oli pitkähkö nainen, jonka Pohru esitteli nopeasti, “Sisar Norqo,“ nyökäten naiselle ja minuun viitaten ”Nery Mofpehyn korkeasta huoneesta”.  Nainen tervehti, kuten sittemmin opin, sisarten tapaan, osoittaen kolmella sormella alas eteensä, “Mennään talolle, tänään on hieman kiireitä!”
Olin kuvitellut mielessäni jonkinlaisen loisteliaamman version Taraniksen kiltatalosta tai Timardin temppelistä, mutta todellisuus yllätti.

Talo ei vain ollut talo, vaan tummia rakennuksia kivikehässä, joista lähemmäs tullessa iso osa paljastui varastoiksi ja karjasuojiksi. Varsinaisia asuinrakennuksia oli vain kymmenkunta. Niistä suurin oli pienempi kuin isoisäni kartano, yksinkertainen, nelikerroksinen, nurkassa pari kerrosta korkeampi torni, jonka päällä oli sisarten tunnus, Lintusilmä.

Pihalla Norqo kertoi että sisarensa Mohyol synnytti. 

Minä hämmennyin ja kysyin kapteenilta, eikö meidän olisi syytä lykätä vierailua, mutta hän vastasi, ”Niin, yleensä aina, kun tulen tänne, joku on synnyttämässä, synnyttänyt tai synnyttämäisillään. Se tuntuu olevan täällä tapana.”
Menimme sisään taloista suurempaan, missä näin ensimmäisen kerran Kaseydyn. Lue lisää ”Mohyol – Neryn tarina”

Mohyol – Peipon tarina

Lapsena en juuri kiinnittänyt huomiota Mohyol-tätiin, mutta mutta seuraavana vuonna, kun olin saanut naisen vyöni, minä ymmärsin, miten hän oli erilainen, kuin kukaan muu Siskoksista.
Oikeastaan Mohyol oli kauniiksi naiseksi melko tavallisen näköinen. Hän ei ollut samalla tavalla arvokkaan oloinen kuin Podaser-täti, eikä niin eteerinen, kuin äitini, mutta hänellä oli Podaser-tädin tavoin isoisän vihreät silmät ja samoin kuin äidilläni, hänellä oli Suuren Äidin punaiset hiukset. Hän oli tädeistäni pisin, vaikka äitini ruumiinrakenne saikin hänet vaikuttamaan pidemmältä. Kun näki hänet ja Mohyolin rinnatusten, huomasi, että Mohyol oli varmasti kolme sormen leveyttä pidempi äitiäni. Mohyolin kauneus oli jotenkin arkipäiväisempää, tyystin tavallista, ja juuri siksi erikoista,  vaikka en sitä silloin tajunnut.



Lue lisää ”Mohyol – Peipon tarina”