Kategoria: Tarinat

The most horrible one has no name

The most horrible one has no name

How many words do we have

Sirius, Canopus, Rigil Centaurus

Stars we can see

Arcturus, Vega, Capella

As far as we can see

Rigel, Procyon, Achemar

To every star there is a word

Antares, Aldebaran, Altair

And for those we don’t know

we give a name,

according as we meet them. Lue lisää ”The most horrible one has no name”

Macbeth monoloque: Is this a dagger which I see before me…

Is this a dagger which I see before me

Is this a dagger which I see before me,
The handle toward my hand? Come, let me clutch thee.
I have thee not, and yet I see thee still.
Art thou not, fatal vision, sensible
To feeling as to sight? or art thou but
A dagger of the mind, a false creation, Lue lisää ”Macbeth monoloque: Is this a dagger which I see before me…”

Minun piti näyttää lääkärille sitä varvastakin…

Olen useamman kerran katsonut miten lääkäri kirjoittaa muistiinpanoja, reseptiä ja/tai lähetettä niin kauan, että minä olisin sinä aikana kirjoittanut siitä…

miten rouva Bartoli, niin tehän tiedätte rouva Bartolin, ei sitä jonka äiti oli kreivi Brandinin tytär, vaan se rouva Bartoli, joka tuli ennen sotaa Luccasta, nai sitten rakennusmestari Bartolin veljen ja jäi leskeksi heti sodan jälkeen. 

Pitääkö minun nyt sitten sanoa se suoraan; se rouva Bartoli, jolla on hätkähdyttävän komea perse! 

No niin, nyt kun tiedätte, kenestä puhun voin mennä asiaa.  Lue lisää ”Minun piti näyttää lääkärille sitä varvastakin…”

The Bragalone’s bluest eyes. Part 2

When they had arrived here at Arbo’s house, Giuanna had only been a year old, and it was 10 years ago this spring. She had never left the mountain, meeting only her parents, her seven brothers and her uncle Lenardu, who had visited a few times, her cousin Libòriu and his mother, Adelac, who visited twice, and each time they left her father looked worried. Apart from these few relatives, there were only two servants, Altea and Zemu, and that was every person Giuanna remembered.
But now Giuanna’s blue eyes began to bother her.
It was hard for her to even imagine any other women, except her mother, Altea and Adelac. Mum was Mum, and Altea was old, but Adelacia, she was beautiful in Giuanna’s eyes.
The next day Giuanna asked her father ”Did you see the princess when you went downstairs?”
The father smiled, ”Onorau told you then? No, I didn’t, I did see the carrying chair,” but the daughter now interrupted
”What is a baby carrier?” Lue lisää ”The Bragalone’s bluest eyes. Part 2”

Bragalonen Kirjeenvaihtajan päiväkirjasta: Sinä keväänä sinä et tullut

Sinä keväänä sinä et tullut. 

Minä kävelin jokivartta ja yritin olla sinut sen kanssa. 

Muuttolinnut toivat sinut mieleeni.

Vastarannalla hanhet laskeutuivat tulvaniitylle, 

Niiden matka oli ollut raskas ja näyttivät kurjilta. 

Joen takanahan sinä pysyisit,

kyllä minä sen tiesin

hyvinä ja huonoina aikoina.

 

Sinä varmasti muistat, 

viikonlopun sisämaassa 

Kun nousimme Altopiano delle Streghelle.

Minkä tähden hotellilla sinä epäröit? 

Vaikka ilta oli alavireinen

Huoneen puhelin mykkä, 

Soitimme hyvin yhteen

Ja uudelleen, alusta

Naristen, kahteen

Yhteen.

 

Me emme tietäisi

Mitä tapahtuisi jos tie tää kuljettaisiin loppuun

Ja sitten lähtisimme yhdessä, 

länttä kohden, mitä sitten tapahtuisi

Kun Joen takana ei olisi kukaan.

 

Joen jälkeen, jos olisimme yhdessä

Missä virta loppuu ja alkaa meri. 

 

Sitä emme saa koskaan tietää.

 

Sinä et sanonut sitä

Etkä kuullut sitä minulta.

Et sanonut sitä mitä odotin 

Mietin, kuulisitko sen 

Joen suusta

Kuiskaisiko hän sen sinulle.

Vai laskisiko laiturilta, kuin purren. 

Enkö perään huutaisi? 

 

Yö tuli kynttilään ikkunalla.

 

Päivän kirkkaudessa näky haalistui

Nimet kalpenivat hotellikortissa

Pitäkööt hyvänsä, kenen lie, valheet.

 

Sitten kun lähdimme alas, rantoja kohden

kerroit että ajan hammasta purren. 

Viimeinen lasku

Joen yli metsän siimeksestä

Kaupunkiin, keltaisten seinien loisteeseen. 

Jätin sinut, autosta aukiolle

Pitelen ovea kun nouset

Katsot minua, vierasta

Ja minä katsoin jonnekin aikaan

jos näkisin enteen, edes vinkin

Joen, meren tai purren.

 

Sinä palasit pois 

Joelle, purteen ja merten taa. 

Ja tuli myrskylyhtyihin valkea.

Minä nukuin talven

Kalvoin lakanan reunaa. 

Ja unesta uneen kulkiessa

Katsoin merelle

Joen suuhun

 

Sitten tulivat hanhet tulvaniitylle.

Mutta sinä keväänä sinä et tullut.

Bragalonen Amerikkalainen Parturiliike

Bragalonen prefektinviraston talousosaston apulaisjohtaja, herra Buzzo tuli parturiin, kaksi kertaa viikossa, maanantaisin kello kahdeksan ja perjantaisin, ennen päivällistä, kello kahdeksantoista, kuten säännöllistä elämää viettävälle virkamiehelle sopi. Muutoin, kahdesti päivässä, herra Buzzo ajoi partansa itse, mutta kahdesti viikossa parta ajettiin Amerikkalaisessa Parturiliikkeessä ja samalla katsottiin, että hiukset olivat juuri niin kuin piti.  Toki joskus sattui, että hän töistä palatessaan käveli ohi ja näki jonkun tutun istuvan ajeltavana ja jos tilaa oli,  saattoi poiketa rutiinistaan, mutta koskaan hän ei jättänyt käyntiä väliin, ei maanantaina eikä perjantaina. 

Herra Buzzon vaatteet eivät olleet kalliit, mutta ne oli valittu hyvällä maulla ja hänen luontainen ryhtinsä ei ollut sitten armeijavuosien laisinkaan ravistunut Vaikka neljäkymmentä ikävuotta alkoi jo häämöttää, olisi matkan päästä olettanut hänen vielä odottavan kolmenkymmenen syntymäpäivän olevan nurkan takana, joskin aikuisen miehen vantterat hartiat estivät sotkemasta häntä kuitenkaan aivan poikasiin, edes matkan päästä. Joskus häntä kiusoiteltiin, kutsumalla häntä ”Mister Grant”, ja se sai herra Buzzon hymyilemään niin, että hän muistutti vielä enemmän kuuluisaa filmitähteä ja vastaamaan ”Signor Grant on kuitenkin suurmies”, ikään kuin viittaisi omaan pituuteensa, joka ei ollut aivan täyttä 170 senttiä.

Aina, joka kerran, herra Buzzo valitsi saman parturin, jonka liikkeet olivat pehmeät, sulavat ja jonka jokaisessa, pienessäkin, eleessä tuntui jotenkin huolenpito ja välittäminen. Sellaisten hellien käsien Domenico Buzzo salli kuljettaa englantilaista, kullalla koristeltua terää kurkullaan, huoletta. Kaulaansa pitkin liikkuvalle veitselle ajatustakaan uhraamatta saattoi hän täysin paneutua keskusteluun toisen asiakkaan kanssa ja toisinaan suoda muutaman sanan parturillekin, mikäli toisten asiakkaiden parissa ei syntynyt mielenkiintoista keskustelua.  Lue lisää ”Bragalonen Amerikkalainen Parturiliike”

Auringonlasku radanvarressa

 Se oli vain hetkeä ennen murrosikää, no, ehkä vartti, mutta korkeintaan puolitoista tuntia, kun katselin kalliolta naapuruston poikien kotimatkaa auringon käänteässä selkänsä radan itäpuolella asuville.

    Kallion korkein kohta oli idässä, pienen solan toisella puolella, lännessä joutomaa, jonka takana radan takana työ ja teollisuus ja edessäni loiva graniittirinne, askelten niin kaluama, ettei sammal ollut siihen tarttunut, mutta vaatimattomat jäkälät olivat purreet itsensä siihen kiinni, kuin tupakan haju Blindin ämmän vanhaan villatakkiin.

Lue lisää ”Auringonlasku radanvarressa”

Nainen joka nauroi

Nainen nauroi minulle.
Se on vaarallista.
Hän oli minua alle olkapään, sinisestä villakangastakissa ja vaaleassa turkishatussa, vetävän matkalaukkua ylös aseman portaita.
”Saanko auttaa?” kysäisen ja tartun kahvaan, ja hän vastustelee, ”ei tarvitse, ei tarvitse”, mutta minä olen jo tarttunut kahvaan ja nostanut laukun ne neljä tai viisi askelmaa, mitä oli jäljellä.
Hän katsoo minua, keppiäni, harmaata partaani, korkealla hänen yläpuolellaan, ja minä katson naista kuin kuva venäläisestä sadusta, prinsessa väärässä tarinassa, päälaki hartiani korkeudella.

Lue lisää ”Nainen joka nauroi”

Jos veljeni olisi elänyt

Joulunalusyönä tapasin miehen, jossa oli paljon samaa kuin Hannu-serkussa, joka tunnetusti on poikkeuksellisen komea mies, eniten minun näköinen serkuistani.
Mies  kertoi, että jos veljeni ei olisi saanut influenssaa sairaalassa odottaessaan sydänleikkaukseen pääsyä  ja kuollut äitienpäivän aamuna 1964, hän olisi selvinnyt sydänleikkauksesta ja valmistunut lakimieheksi.
Tosin kuollut 47 vuotta myöhemmin syöpään, yksinäisenä, mutta rakastettuna. 

Ja jos veljeni olisi elänyt, äitini olisi tehnyt lyhyen uran iskelmälaulajana, ja sen jälkeen pyörittänyt 50-luvun henkistä baaria ja museokauppaa jossakin meren tuntumassa, mutta dementoitunut ja kuollut koko maailma vihollisenaan. kuten nytkin. 

Ja jos veljeni olisi elänyt, Leila-tädin viimeiset sanat eivät olisi olleet sairaalan poislähtötarkastuksessa ”ei mul mikkään kiire ennää oll”, vaan sohvallani, ”emmää mitt kahvi nyt ota, mää ota torkut.”  Lue lisää ”Jos veljeni olisi elänyt”

Lihin: Neiti Mannerin kuuma kesä


Ensimmäinen kesäni Lihinin fysioterapeuttina oli kuuma. 

Vaikka pääkaupungin tuntumassa lämpöennätyksiä ei lyöty ja tuuli mereltä vilvoitti, päivät olivat pitkiä ja hikisiä. Lämpö sai sinilevät kukkimaan ja uimarannat suljettiin, joten maauimalat olivat koko ajan täynnä.

Yhdeksän viikkoa olin pyöräillyt kahdesti viikossa hoitamaan Lihiniä ja vaikka minusta tuntui, ettei hänessä mitään vikaa ollut, hän maksoi kunnolla, joten mikäs siinä. 

Joka viikko oli hikisempi edellistä ja vaikka viima viilensi pyöräillessä, suihku oli tarpeen aina kun tulin töihin.

Lihin seisoo kylpyhuoneen ikkunassa

Lihin sanoi silloin kun aloitimme että voisin käyttää hänen uima-allastaan, minusta se ei tuntunut hyvältä ajatukselta, mutta kesän edetessä ja tottuessani Lihiniin, se ajatus ei enää ollut yhtä outo. 

Olin kuljettanut uimapukua muutamana päivänä, mutta en ollut ottanut asiaa puheeksi, mutta sinä päivänä mittari kapusi likelle kolmeakymmentä jo ennen kuin ehdin Lihinin luokse, katsoin että nyt oli aika kysyä saisinko käyttää allasta. 

Hieroin Lihinin vaaleita pohkeita, kun kysyin ”sopiiko, että käyn altaassa kun olen lopettanut?”

”Tänään, se sopii”, Lihin vastasi kuin olisi vain odottanut minun kysymystäni.

”Uitko itse?” 

”En, en nyt. En mielelläni käy ulkona päivällä.” 

”Ihosi on kai hyvin herkkä auringolle?” Ajattelin ikkunoita, joiden lasi ei vaikuttanut tavalliselle, 

”Kyllä, se palaa herkästi ja saan suorasta UV-säteilystä päänsärkyä” 

.Kun olin lopettanut työni kävin vaihtamassa uimapuvun päälleni. Olisi ollut outoa tulla siihen, Lihinin eteen, uimapuku päällä, joten kiedoin riittävän suuren pyyhkeen ympärilleni, ennen kuin palasin hänen luokseen. 

”Vesi on suolaista ja viileää ilmaan verrattuna,” Lihin sanoi, kun tulin takaisin. 

”Kuinka viileää?” Kysyin uteliaana. 

”Se on 22 asteista,” Lihin sanoi varmana.

”Ja suolaista?” 

”Kyllä. Vähän alle 4%,” Lihin vastasi, ”Se on sama, mikä oli minun lapsuuteni meressä.” 

Mieleeni tuli Kuollutmeri, ja mietin oliko Lihin juutalainen, nimi olisi voinut olla, se kuulosti Venäjän juutalaiselta, mutta hän ei vastannut minun mielikuvaani venäläisestä sen paremmin kuin juutalaisesta, mutta se nyt ei tarkoittanut mitään.

Allas täytti liki koko terassin, näytti olympiakokoiselta ja veden viileys, ainakin suhteellinen viileys, tuntui jo sen reunalle tullessa virkistävälle. Tiputin pyyhkeen korokkeelle altaan sivusta ja laskeuduin veteen. Se tuntui täydellisen viileältä hehkuvan päivän alla ja uin nautiskellen, pelkästään keskittyen siihen, miten vesi kosketti minua. 

Kolmannen altaanmitan aikana kiinnitin huomioni taloon altaan vierellä. Ikkunat näyttivät hennon sinertäviltä yläkerrassa, mutta muutama alakerran ikkuna näytti suorastaa mustalta 

Sitten näin Lihinin kylpyhuoneensa ikkunan takana. Hän näytti lasin takana vieläkin kalpeammalta, kuin kalpeus olis luonut omaa valoaan. Se sama yksinkertainen hymy, mikä hänellä oli aina, näytti nyt, ulkoa katsottuna surumieliseltä ja yksinäiseltä.