Kategoria: Tarinat

Lihin: Tohtori Savio kutsutaan päivälliselle

Kutsu päivälliselle tuli kotiosoitteeseen, enkä todellakaan tiennyt mitä olisin siitä ajatellut. Olin kuullut Lihinin nimen silloin tällöin töissä, mutta vain ohimennen, ikään kuin kyseessä olisi jonkinlainen työpaikan sisäinen “Kilroy was here!” tyyppinen juttu, tai olisi viitattu temppeliherroihin tai siionin viisaisiin.
Suhtauduin kutsuun ensin kuin käytännön pilaan, enkä sanonut siitä mitään, ennen kuin mainitsin siitä Tannerille, joka esittää laitoksemme esimiestä.

”Olette saanut päivälliskutsun Herra Lihiniltä?” Tanner katsoi minuun ilahtuneen näköisenä lasiensa yli, näyttäen Sir Derek Jacobilta.”Onneksi olkoon, kaiketi ja toivottavasti! Saitte perinteisen kutsukirjeen, jossa oli toivottiin vahvistettavan kutsu puhelimitse rouva Dahlille, yrititte soittaa, mutta ette tavoittaneet ketään, mutta kohta teille soitettiin ja rouva Dahl vahvisti kutsun ja pyysi tietää ruokarajoituksenne?”

 

Täytyy myöntää, että takeltelin hieman, “siis, tuota… onko Lihin oikeasti joku, joka pitäisi tietää?”
Tanner naurahti ääneen, “Saatatte tietää Alexander-säätiön” hän sanoi äänessä karrikoitua vaatimattomuutta ja totta kai minä sen tiesin. Tanner oli saanut kaksi vuotta sitten Alexander-palkinnon, 25 000 vuodessa loppuiäksi ja se kyllä tarkoitti, että ihan jokainen, joka työskenteli alalla, tiesi Alexander-palkinnon. Tanner ei antaisi unohtaa sitä.
“Lihin on Alexander-säätiö, “ Tanner piti tauon, jota saisin niellä tietämättömyyteni sapen, “jokainen, joka on saanut Alexander-palkinnon, on käynyt ensin päivällisellä Lihinillä.” 
Mietin hetken, mitä olin juuri kuullut.
Alexander-palkinto annettiin vain joka neljäs vuosi, enkä olisi valmis siihen vielä kahden vuoden päästä, mutta Alexander-apuraha auttaisi kyllä työhön keskittymisessä, vaikka se kestäisi vain vuoden.
“Luulen, että tarvitsen uusia vaatteita,” ja Green hymyili leveästi.
“Ja soittakaa rouva Dahlille.”

Tanner antoi koko joukon vinkkejä, mutta silti jännitimme molemmat, minä ja Anne, päivällisille menoa. Meillä oli ehkä hieman liian samanlaiset puvut, Anne järjesti ne puvustajatuttavansa kautta, mutta värit olivat erilaiset, niin,  ettei liki identtinen malli ollut silmiinpistävä. Tanner oli varoittanut, että puhelimet piti jättää eteisessä lokerikkoon, mutta se tuntui silti oudolta, että kaksi turvamiestä ystävällisesti, mutta vastaansanomattomasti pyysi jättämään kamerat, kännykät ja muun elektroniikan eteisessä olevaan kaappiin, ennen kuin meidät ohjattiin pidemmälle.

Meidät otti vastaan mattamustaan smokkiin pukeutunut mies, jonka täysin karvattomasta päästä valot heijastuivat “Arvaan; Tohtori Savio? Olen Lihin.” Hän ei kätellyt, mutta kumarsi sulavasti. “Minun pyydettävä anteeksi näitä järjestelyjä, mutta haluan säilyttää yksityisyyden, “ja hän kääntyi sitten Annea kohden, kuin jääden odottamaan esittelyä.
“Tässä on puolisoni, Anne Beck”

“Tervetuloa rouva Beck, ette arvaa mikä ilo oli saada teidät molemmat tänne tänään, “ ja jälleen pieni, luonteva, kumarrus.

Lihinin Ruokasali


Tanner sanoi, että meitä luultavasti olisi pöydässä kaikkineen yksitoista henkeä ja että todennäköisesti me istuisimme lähimpänä isäntää ja juuri näin oli. Sain vierustoverikseni  tulevaisuuden tutkijan, kuivakkaan laihan miehen, herra Linturin, joka harrasti valokuvausta ja vertasi tulevaisuudentutkimusta antropologiaan. Löysimme jotenkin yhteisen sävelen, kun hän kuvaili, miten pitää ymmärtää toisenlaista kokonaisuutta olipa kyse tulevaisuudesta tai menneisyydestä. Se on yhteinen pinta ja ulkopuolisille yleensä vaikea käsittää, joten syntyy yhteys – jaetun ymmärryksen kautta, kun molemmat tuntevat jotakin sellaista, joka ulkopuolisille on hankala hänen työstään käsittää.  Mutta silti, menneisyys on kouriintuntuvaa. Toisaalta molemmissa voi sotkea kätensä. Lue lisää ”Lihin: Tohtori Savio kutsutaan päivälliselle”

Lihin: Neiti Manner saa pestin

Ensimmäisellä tapaamisella en viitsinyt kysellä enempää, mutta huomasin, että vaikka oikean kyljen arvet olivat silmiinpistävimmät, hänellä oli arpia muuallakin. Kun hieroin hänen hartiansa, huomasin hyvin kapean ja vaalean arven vasemmasta olkapäästä niskaan ja korvan takana oli koko korvan mittainen pystysuora valkea viiru, hädin tuskin huomattava mutta olemassa.  Hänellä oli myös jonkinlainen kuuloke tai kuulokoje, pieni, liki huomaamaton, mutta hieroessa joutuu ihmistä todella lähelle ja näin sen.
Kun lopetin, Lihin kysyi, haluaisinko uida.
Allas näytti houkuttelevalta, mutta minulla ei ollut uimapukua mukana.
Ehkä toisella kerralla. 

Sovimme että tulisin seuraavana kerran viikon päästä tiistaina, mutta myöhempänä aikana, vasta kello 17:40 ja sen jälkeen tapaisimme ainakin pari kuukautta kahdesti viikossa.
Lihin lähti näyttämään, mitä kautta minun seuraavalla kerralla pitäisi tulla. Alakerrassa oli pitkä käytävä, toisella puolen oli se kylpyhuone, jossa olin vaihtanut t-paidan päälleni ja toisella puolen muutama vähäeleisyydestä huolimatta ylelliseltä näyttävä puuovi.
Mutkan takana oli vielä muutama sivuovi, mutta käytävän päässä oli pukuhuoneen kaltainen tila, “kun tulette seuraavan kerran, voitte vaihtaa vaatteet täällä, jos haluatte. Voitte myös jättää tänne ne tavarat, mitä ette tarvitse työssänne”, sitten Lihin avasi oven huoneen päässä, “tuolla on suihku, jos haluatte joskus peseytyä.”
“No, ehkä joskus, liikun pyörällä.”
“Täällä. “ Lihin jatkoi ja avasi toisen oven,” on takaoven halli”.
Menin ovesta, mutta Lihin ei tullut perässä, vaan seisoi pukuhuoneen puolella. Täällä toisella ovella oli samanlaiset lokerot kuin ylhäällä sisääntulossa, mutta muutama lokeroista oli hyvinkin suuria, kuin komeroita.
“Kun tulette luokseni, voitte tulla tätä kautta,” Lihin opasti, “sen vastapäisen oven takana on autotalli, ja voitte jättää polkupyöränne sinne, pysyy suojassa säältä ja varkailta.”
“Kuulostaa mukavalta, “sanoin, vaikka jokin vielä sai minut epäröimään. “Onko täällä ovikello?”
“On, mutta saatte henkilökohtaisen koodin. Kerron myöhemmin miten se toimii.”
Nyökkäsin, “autotalli on tuolla?” Sanoin jotain sanoakseni, “…kurkistan,” ja raotin ovea. Autotalli oli siisti, tilava, johon olisi mahtunut useampikin auto. Siellä oli vain yksi, suuri ja vanhahko auto, jonkinlaisten telineiden päällä ja konepellin alle ja pakoputkeen meni jotain putkia. Aivan kuin Lihin olisi sanonut takanani jotakin, numeroita tai jotakin.
“Anteeksi, en kuullut?”
“Ei mitään, ajattelin ääneen.”
“Harrastatteko autoja?”
“En oikeastaan.”
“Onko se työnne?”

Lue lisää ”Lihin: Neiti Manner saa pestin”

Lihin. Neiti Manner etsii töitä

Olin valmistunut pari vuotta aikaisemmin, ja liittynyt alan töitä tekevään osuuskuntaan, mutta töitä ei ollut ihan siihen tahtiin, kuin olin toivonut. Sitten sain puhelun, joka tuntui silloin minusta jotenkin hämmentävältä, mutta lahjahevonen ja miten se pappa aina sanoikaan.
Soittaja oli Rosa Dahl ja hän kertoi toimeksiantajansa etsivän fysioterapeutti-hierojaa ja kuulleensa joltakin ystävältään, että minä saattaisin olla juuri sopiva henkilö tehtävään. Jotenkin tunsin itseni epävarmaksi, kun oli asiakas, jota pitäisi hoitaa kotonaan, eikä minulla ollut ollut sellaista ennen, mutta lähdin kuitenkin käymään.
Ensimmäinen tapaaminen uuden asiakkaan kanssa oli toukokuisena tiistaiaamuna ja lähdin liikkeelle pyörällä. Jotenkin olin mielessäni odottanut jonkinlaista kerrostaloasuntoa, mutta kyseessä oli valkoisen aidan takana oleva suuri 50- tai 60-luvulla rakennettu omakotitalo, josta näkyi vain pitkä räystään alla oleva nauhaikkuna, jonka pituus kertoi asunnon valtavuudesta.
Kadulla oli ovikello ja kun soitin sitä, kaunis ja soinnikas, sellainen uutistenlukijan ääni sanoi “Neiti Manner?” Puhuttelussa oli jotakin viehättävän vanhanaikaista, kuin kesäteatterissa.
“Minä olen. Pitäisi tavata Lihin,” ja lisäsin epäröiden, “Herra Lihin?”
“Tulkaa sisään, mutta jättäkää ulompaan eteiseen kellonne, puhelin, tietokone tai kaikki muutkin sähköiset laitteet.”
Ajattelin ensimmäisenä, että ok. Tämä oli nyt tämän lajin hullu, sähköallergikko, mutta tajusin samalla, että ovikellohan oli sähköinen laite ja menin sisään. 
Eteisessä oli lokerikko, joka oikeastaan näytti metallilokerikkojen rollsroyceltä. Sen ovien takana oli tilaa vaikka rinkalle ja ovet olivat varmasti sentin paksuista, kerman sävyiseksi emaloitua terästä. Kaivelin repustani kaiken, mikä toimi sähköllä, pistin lokerosta löytyvään laatikkoon, laatikon lokeroon ja oven avaimen pistin reppuuni.
Olin jo aikeissa jatkaa seuraavasta ovesta, kun kuulin kohteliaan äänen sanovan “kuulokkeet, neiti Manner,” ja silloin tajusin, että iPhonen korvanapit olivat vielä korvissani. Vilkaisin katonrajaan, jossa oletin kameran olevan, ja laitoin vielä napitkin kaappiin, ennen kuin jatkoin sisälle.
Asiakkaani odotti minua oven takana ja oli täysin erilainen kuin odotin.
En tarkkaan pysty sanomaan minkä ikäinen mies oli, yli 30 mutta ei 50, tai ei ainakaan paljoa yli.  Mies oli täysin kalju, parraton ja äkkikatsomalla hän näytti samaan aikaan jotenkin luonnottomalta, mutta ei kuitenkaan epämiellyttävältä. Vähän vain oudolta, kuin keinotekoiselta. 
“Päivää neiti Manner, minä olen Lihin. Meidän varmaan pitää tutustua, menisimmekö alakertaan?” Mies esittäytyi kättelemättä, mutta pienellä ylävartalon kumarruksella ja viittasi syvemmälle taloon.
Hallista näki, että sen takana on suuri olohuone ja ruokasali ja sen takana vielä jokin huone, jonka näki avoimesta ovesta, mutta me jatkoimme portaat alas, kerrokseen, missä nähtävästi olivat yksityiset tilat. Ala-aulassa oli ulkomaalaiselta näyttävä nainen, “rouva Hodžić, tässä on neiti Manner. Neiti Manner, rouva Hodžić auttaa minua pitämään tämän talon siistinä.”
“Tulen hoitamaan herra Lihinin niskalihaksia,”  sanoin jotain sanoakseni
“Päivää neiti Manner. Tervetuloa. Lihin herra on hyvä pomo!”
En osannut sanoa kuin “varmasti on”, mikä vaikutti heti jotenkin tyhmältä, mutta se oli sanottu.
Lihin kulki edellä. Hän oli pukeutunut vihreäruutuiseen ryppyiseen liivipukuun ja valkoiseen paitaan. Kalvosinnapit olivat hänen ainut korunsa, mutta oranssin kirjava taskuliina toi väriä asuun. 

Aulasta lähti käytävä, jonka kahta puolen oli suljettuja ovia, mutta me jatkoimme sen päähän, toiseen aulaan. Sieltä olisi päässyt portaita taas ylös, mutta Lihin avasi oven, jonka takana oli kuntosali.

 Se oli oikeastaan hyvinkin suuri yksityiseksi. Peräseinällä oli tikapuut ja taljat, keskellä muutama muu laite ja hydraulinen hierontapöytä ja meidän päähämme jäi vielä tilaa paksulle matolle, johon mahtui hyvin joogaamaan vaikka parin kanssa. Vastapäisestä ovesta näkyi sängyn pääty, joten se oli ilmeisesti makuuhuone ja sen läpi näkyi raollaan oleva ovi, kaakelista päätellen kylpyhuoneeseen.
Huoneen kummassakin päässä oli luonnonvaloa. Puolapuiden ja taljojen takana katonrajassa oli matala, mutta huoneen levyinen ikkuna, mutta meidän päässämme huonetta oli koko seinän kokoinen ikkuna, josta näkyi suuri uima-allas.
“Ette tunnu olevan fysioterapian tarpeessa,” sanoin Lihinille kun katsoimme huoneen varusteita.
“Haluan pysyä kunnossa ja tarvitsen ohjausta ja neuvoja voidakseni pitää itseni jatkossakin siinä kunnossa missä nyt olen.”
“Mitä vaivaa teillä nyt on?”
“Tällä hetkellä minusta tuntuu, että niska ja hartialihakset ovat rasittuneet.”
“Otatteko paidan pois, niin voin tutkia?”
“Jos käyn vaihtamassa toiset vaatteet?” 

 

Jäin katsomaan ikkunasta, kun Lihin meni makuuhuoneen puolelle. Maisema oli melkein kuin jostakin matkailumainoksesta. Edessä sinisen kimmeltävä uima-allas, sen takana vihreä nurmi, jossa muutama hyvin pidetty pensas ja niiden takana mäntyjen alitse näköala merelle.
Vasemmalla puolella näkyi rakennuksen kadunpuoleinen siipi, jossa näin suuren olohuoneen olevan, mutta sen alakerrassa oli ilmeisesti lisää yksityisiä tiloja, ehkä makuuhuoneita.
Huomasin Lihinin palaavan, juuri kun kumarruin eteen päin, nähdäkseni lisää pihamaata ja kun käännyin katsomaan häntä, hämmästyin näkemästäni.
Lihinillä oli päällään vain jonkinlaiset punaiset kotihousut jotka päättyivät polviin, punaista, heikon kiiltävää materiaalia ja mustat nahkaiset kotitossut, joissa näytti olevan jonkinlainen samettiruusuke päällä.
En oikein ole varma mitä odotin.
No eihän Lihin näyttänyt puvussaankaan miltään kynäniskalta, mutta nyt hänen vartalonsa näytti samaan aikaan hyväkuntoiselta, lihaksikkaalta, mutta ei liian treenatulta ja samalla tavalla kuin hänen kasvonsakin, jotenkin epätodelliselta, kuin toisesta maailmasta. Ja iho oli yllättävän kalpea, liki sinervä  jasiniset suonet näkyivät sen läpi.
Vatsassa vasemmalla puolella näkyi muutama leveä arpi, samansuuntaisina ja kaartuvina, mutta muutoin hän näytti ensikatsomalla melkein täydelliseltä.
“Mistä nuo tuli?” Kysyin arpiin viitaten.
“Purjehdusonnettomuus, kauan sitten” Lihin vastasi ja yritin miettiä millaisesta onnettomuudesta ne olivat tulleet. Minä en purjehtinut.
“Voinko minä vaihtaa jossakin työvaatteet?” Kysyin.
“Voit käyttää minun kylpyhuonettani, tai toista tuolla, käytävällä, sen ovi on toinen vasemmalla,” vastaisi Lihin ja minä päätin, sekunnin epäröinnin jälkeen, valita käytävällä olevan.
Kun palasin takaisin ala-aulaan, minun oli pakko vetää henkeä. Tajusin nyt vasta, miten paljon jännitin tätä, eikä Lihinin olemus millään tavoin rauhoittanut minua. Hän toi mieleeni jonkin tietokoneanimaatiohahmon, jonkinlaisen haltijan tai ehkä jonkin pienen jumalan.
Menin reppuni kanssa käytävälle ja avasin vahingossa ensimmäisen oven. Sen takana näytti olevan vaatehuoneen tapainen, yksinään suurempi kuin olohuoneeni. Toisen oven takana oli kylpyhuone, melkein samanlainen kuin minun omani, paitsi isompi, makuuhuoneeni kokoinen.     

Vaihdoin pyöräilypuseroni puhtaaseen t-paitaan ja sitten vilkaisin… olisin vilkaissut peiliin, mutta sellaista ei täällä ollut. Piste neiti Mannerille. minulla oli jotakin, mitä tällä miljonäärillä ei ollut.
Tarkastin poninhäntäni käsivaralta, pistin puseroni laukkuun ja palasin Lihinin luokse. 

Palatessani sanoin Lihinille, joka seisoi ikkunan äärellä, “jos katsotaan sitä hartiaa nyt ensin ja jutellaan.”

 

Lihin antoi minun puhua ja aivan huomaamattani tulin kertoneeksi hänelle pitkät pätkät perheestäni. Lihinistä ei irronnut oikein muuta, kuin että hän asui yksin ja teki työtä kotoa käsin. 

Oikeastaan tajusin vasta kolme vuotta myöhemmin, miten salaperäinen Lihin oikein oli. Tietysti hän oli outo, ja sillä tavoin salaperäinen, mutta se oli muuta. Hän ei kertonut itsestään mitään, mitä ei kysytty, enkä jälkeenpäin voi olla varma, oliko hänen kertomansa totta.
Lihinillä ei ollut ainuttakaan karvaa niissä paikoissa jotka olivat näkyvillä. Ripset olivat siistit ja säännölliset, samoin kulmakarvat, liki kuin ne olisivat tarkkaan lasketuilla paikoilla, mutta niiden lisäksi ei ollut ainuttakaan karvaa. Kiiltävässä päässä ei ollut edes sänkeä.

Lihin: Neiti Orellin lakanat

Minä luulen, että joskus mainoksessa kuulemani fraasi “meillä jokaisella on omat aamurutiinimme” on paskapuhetta.
Suurimmalla osalla ihmisiä aamurutiinit ovat luultavasti aivan samanlaisia, kuselle, aamiaiselle, meikit naamaan, paskalle, vaatteet päälle ja maailmalle. Tietysti ihmisillä on variaatioita, mutta tuossa se suunnilleen on.  Minulla on ihan erityinen aamurutiini, jota varmasti hyvin harvalla ihmisellä on.
Ennen aamiaista kerään lakanat vuoteesta ja pakkaan ne tiukasti kahteen päällekkäiseen muovipussiin ja sitten pahvikuoreen ja lähetän tekstarin kuoressa olevaan numeroon.
Yleensä ennen kuin ehdin saada kenkiä jalkaan, oven takana on lähetti, joka ottaa lakanat ja tyynyliinat ja kiidättää ne jonnekin, en tarkalleen tiedä mihin, mutta johonkin firmaan nimeltä “Nihil Sacrum.” Lue lisää ”Lihin: Neiti Orellin lakanat”

Lihin. Rouva Hodžić.

Ei ole helppoa saada töitä, kun on vanha. No, en minä ole vielä vanha, mutta ei mene kauan siihen, kun minä olen vanha. Se on totta, jokaisesta joka elää, tulee vanha. Paitsi jos kuolee. Kuolleet ovat muistoja, ja ne eivät vanhene, ne vain unohtuvat.
Mutta minulla on työ.
Kun tulimme maahan, minä en vielä ollut 30-vuotta, kaksi lapsista oli vielä pieniä, yksi oli vatsassa ja nuorimmista emme tienneet mitään. Aika kuluu ja nyt minä olen isoäiti ja minun nuorinkin, joka syntyi täällä, hän jo opiskelee, hänestä tulee sellainen, kun on töissä lääkärissä ja tutkii veret ja pissat. Mikä se sana on? Laborantti? 

Täällä kaikki tekee töitä ja minä halusin myös tehdä töitä, mutta täällä ei ollut töitä kanalan hoitajalle. Amir sai töitä ja hän ajaa bussia. Sitten hän ajaa bussia ja taksia, ja sanoo minulle, että minäkin voisin ajaa bussia. Minä mietin sitä. 

Ensin oli lapset kyllä. Minä hoidin niitä ja sitten olin jo täyttänyt kolmekymmentä, ja sitten olin täyttänyt kolmekymmentäviisi. Aika tuntui menevän niin nopeasti. Jasminkakin oli seitsemän ja koulussa.
Sitten me olimme olleet täällä jo kauan ja Merjemkin menee kouluun,  ja minä menin kurssille, ja minusta tuli siivooja. Joku ajattelee ettei siivoojan työ ole hyvä työpaikka.
Siivoojan palkka ei ole kovin hyvä. Mutta se työ, sen on niin hyvä kuin sen tekee.
Minä siivosin taloja, rappukäytäviä, saunoja ja kellareita. Joskus siivosin jonkun kodissa. Minä yritin tehdä minun työni hyvin.
Sitten minulle soitti nainen, joka sanoi, että hän oli kuullut että minä siivosin hyvin ja kysyi, paljonko minä halusin palkkaa, jos siivoaisin muutama kodin ja jotkin toimistot.
Minä sanoin, että minun pitää miettiä asiaa ja kysyä mieheltäni. Lue lisää ”Lihin. Rouva Hodžić.”

Järkyttävää tekstiä

Joka taistelee hirviöitä vastaan, katsokoon, ettei hän itse muutu siinä hirviöksi. Ja kun katsot kauan pimeyteen, katselee myös pimeys sinuun.”
Oikeastaan tässä kohtaa voi myös huomauttaa, että Friedrich Nietzsche oli tolvana, poikkeuksellisen lahjakas tolvanaksi, mutta siltikin, tolvana.

 

Minä kirjoitan.

 

Paljolti sitä varten, etten vain voi olla kirjoittamatta.

Olen tarinankertoja, ja minun on kerrottava tarina.

Näkemykseni mukaan, kaunokirjallisuus on ihmisyyden käsikirja.

Siinä, missä äitini ainut kirjasarja, ”Autotekniikan käsikirja” kertoi autotekniikasta, kaunokirjallisuus, kaikkineen, kertoo ihmisyydestä. 

Silti, en pyri tietoisesti kirjoittamaan mitään moraalista, eettistä tai muutakaan sanomaa, vaan kerron vain tarinoita ihmisistä, tai niistä joita pidämme ihmisinä, tai kenties olivat joskus ihmisiksi tai joiden edes pitäisi olla ihmisiksi, vaikka se onkin vaikeaa…. Mutta minä kirjoitan. 

Lukija tulkitsee sen miten haluaa, oman persoonallisuutensa ja kokemustensa pohjalta.

 

Omista teksteistä yksi suosikkini kertoo aivan tavallisesta miehestä, joka pilkkoo elävältä toisen miehen, pala palalta, loppuun asti.

 

Teksteistäni se, josta on pidetty eniten, käsittelee lapsen pahoinpitelyä. Päähenkilö murretaan niin fyysisesti, kuin henkisestikin.

Kolmas, mielestäni tärkeä tekstini, käsittelee sotaa paennutta tyttöä, josta tulee huora.

Ja yksi parhaistani käsittelee pedofiilin perhesuhteita, vaikka se ei siitä heti näy. Tai oikeastaan olen kirjoittanut siitä kaksikin tarinaa. Sama tarina kahdesti.

 

Miksi minä kirjoitan näitä? Lue lisää ”Järkyttävää tekstiä”

Mohyol – Neryn tarina

Voiko noidan naida? Olen usein tätä miettinyt lankojeni kanssa ja olemme näin sen ajatelleet, että vaikkei ole ollut mitään seremoniaa, me kaikki kuusi olimme Suuren Äidin vävyjä, ja vaikka elämässämme oli muita naisia, aina meidän piti palata Sumujenniemelle. 

Se tunne, että oli aika palata niemelle, tuli aina uudelleen ja silloin oli lähdettävä.

Minä tulin ensimmäisen kerran Niemelle kun olin hädin tuskin 17 vuotias. Isoisäni Daseyluha dan Mofpehy katsoi, että minun oli aika tutustua kauppahuoneemme kumppaneihin ja lähetti minut vuoden kestävälle matkalle.

Paluumatkan viimeiset kuusi viikkoa tein kapteeni Pohrun Fëhÿr-purrella ja ensimmäisen viikon jälkeen hän kertoi, että meidän pitäisi pysähtyä matkalla ja tavata ystäviä. En tiedä, mitä olisin sanonut, jos olisin tiennyt, millaisia ystäviä kohtaisimme. 

Tulimme sinne kevätpäiväntasauksena ja vasta kun olimme tulossa rantaan, kapteeni Pohru kertoi, että olimme tulleet Sumujen niemelle, Sisartentaloon.

Kukapa ei olisi kuullut talosta, josta tulivat kaikki noidat ja parantajanaiset koko sisemmän meren alueella. Vastassa laiturilla oli pitkähkö nainen, jonka Pohru esitteli nopeasti, “Sisar Norqo,“ nyökäten naiselle ja minuun viitaten ”Nery Mofpehyn korkeasta huoneesta”.  Nainen tervehti, kuten sittemmin opin, sisarten tapaan, osoittaen kolmella sormella alas eteensä, “Mennään talolle, tänään on hieman kiireitä!”
Olin kuvitellut mielessäni jonkinlaisen loisteliaamman version Taraniksen kiltatalosta tai Timardin temppelistä, mutta todellisuus yllätti.

Talo ei vain ollut talo, vaan tummia rakennuksia kivikehässä, joista lähemmäs tullessa iso osa paljastui varastoiksi ja karjasuojiksi. Varsinaisia asuinrakennuksia oli vain kymmenkunta. Niistä suurin oli pienempi kuin isoisäni kartano, yksinkertainen, nelikerroksinen, nurkassa pari kerrosta korkeampi torni, jonka päällä oli sisarten tunnus, Lintusilmä.

Pihalla Norqo kertoi että sisarensa Mohyol synnytti. 

Minä hämmennyin ja kysyin kapteenilta, eikö meidän olisi syytä lykätä vierailua, mutta hän vastasi, ”Niin, yleensä aina, kun tulen tänne, joku on synnyttämässä, synnyttänyt tai synnyttämäisillään. Se tuntuu olevan täällä tapana.”
Menimme sisään taloista suurempaan, missä näin ensimmäisen kerran Kaseydyn. Lue lisää ”Mohyol – Neryn tarina”

Mohyol – Peipon tarina

Lapsena en juuri kiinnittänyt huomiota Mohyol-tätiin, mutta mutta seuraavana vuonna, kun olin saanut naisen vyöni, minä ymmärsin, miten hän oli erilainen, kuin kukaan muu Siskoksista.
Oikeastaan Mohyol oli kauniiksi naiseksi melko tavallisen näköinen. Hän ei ollut samalla tavalla arvokkaan oloinen kuin Podaser-täti, eikä niin eteerinen, kuin äitini, mutta hänellä oli Podaser-tädin tavoin isoisän vihreät silmät ja samoin kuin äidilläni, hänellä oli Suuren Äidin punaiset hiukset. Hän oli tädeistäni pisin, vaikka äitini ruumiinrakenne saikin hänet vaikuttamaan pidemmältä. Kun näki hänet ja Mohyolin rinnatusten, huomasi, että Mohyol oli varmasti kolme sormen leveyttä pidempi äitiäni. Mohyolin kauneus oli jotenkin arkipäiväisempää, tyystin tavallista, ja juuri siksi erikoista,  vaikka en sitä silloin tajunnut.



Lue lisää ”Mohyol – Peipon tarina”

Näköaloja

Nuorena mulla oli erinomainen näkö.

Kuva Free-Photos Pixabaystä

Kaiversin kerran nuppineulan nuppiin nimikirjaimeni, ilman luuppiia, koska pystyin, ja kaveria kiusasi, kun näin saapuvan bussin numeron ennen kuin hän oli varma siitä, onko se bussi vai kuorma-auto.
Mutta kerran tein sitten kaverille källin. Menin häntä vastaan asemalle ja katsoin mennessäni, että meidän portille oli joku tiputtanut tupakan, puoliksi poltetun Camelin.
Kun jäätiin bussista, sanoin kaverille ”Jaaha, Koivusen Hannu on käynyt sillä aikaa kun olin sua vastassa!”
”Mistä sä tiedät?”
”No Hannu polttaa Camelia, kaikki muut mun tupakoivat kaverit polttaa Marlboroa.”
”Ai? Mitä sitten?”
”Niin, ajattelin kun tuolla on Camelin natsa meidän portin kohdalla.”
”Mikä siellä on?”
”Camelin natsa, tuolla,” ja näytin portille noin 70 metrin päästä.
”Vittu siellä mitään on!”
”On siellä, katso nyt..”
Kohdalle tullessa kaveri ottaa sen natsan ihan käteen, tarkistaakseen sen, ”Vittu, Cameli se on!”

Kaveri otti tuon aina puheeksi niin kauan, kuin pidimme yhteyttä, ettei kenelläkään ole niin saatanan tarkkoja silmiä kuin minulla.