Don Francisco Torreneron viimeinen matka

 Don Francisco oli vanha mies. Hän puki päälleen valkoisimman paitansa, joka tarkalleen ottaen ei ollut valkoinen, vaan ajan kellastama, ja parhaan pukunsa, jota toki saattoi sanoa mustaksi, mutta jonka Välimeren suolainen paahde oli polttanut hiilen harmaaksi. Jos puvun harmaa olisi ollut yhtä tasaista kuin hiuksissa, vaikutelma olisi ollut hillityn tyylikäs. Nyt se oli lähinnä nukkavieru.

Don Francisco pisti kaulaansa solmion, samaa auringon raiskaamaa sävyä kuin pukukin ja vielä pikkusormeensa kultaisen sormuksen, jonka kuluneessa kilvessä oliivinlehvät ympäröivät tornia, mutta tämän näki vain, jos tiesi mitä piti nähdä. Lopuksi Don Francisco sipaisi kerran sormillaan sileiksi kammattuja hiuksiaan, joihin ilmestyí hipunen uhmaa.

Hallissa Don Francisco puki ylleen tumman ulsterinsa ja katseli peilistä miestä joka oli samassa puvussa haudannut vaimonsa ja viisi poikaansa. Lopuksi hän otti eteisen sivupöydältä kaksi kiillotettua teräsputken pätkää, joiden välissä kimmelsi ohut teräslanka, ja kietoi ne valkoiseen nenäliinaan, hellästi kuin kyyhkysen munat, ja pisti taskuunsa. 

Tuuli kolautti jossakin portaiden päässä ikkunaluukkua ja Don Fracisco oli lähteä sulkemaan sitä, mutta aie kuoli ensimmäiselle portaalle; mitäpä väliä tuolla.

Don Francisco Torrenero katseli Porto Floresin uusia taloja niska kenossa. Hän tiesi tarkkaan minne piti mennä, mutta nämä uudet talot olivat aina niin vieraita. Hän oli käynyt siellä kerran,kun Antonio oli ollut lähdössä opiskelemaan ja kerran viemässä sanaa Dino Degortasille.

Don Francisco Torrenero vierasti hissiä. Missään muualla hän ei ollut sellaista käyttänyt, vain täällä ja sairaalassa. Nyt se oli paitsi välttämätöntä, myös väistämätöntä.

Kahdeksas kerros. Mikä sai ihmisen haluamaan asumaan niin luonnottoman korkealle. Hän tiesi, että vieläkin korkeampia taloja oli, mutta onneksi hänen ei tarvinnut niistä välittää.

Kiittäessään Dino Degortasia osallistumisesta hautajaisiin, Don Franscisco tiesi ehdottoman varmasti, että mies oli aiheuttanut Antonion kuoleman, yhtä varmasti kuin saksalaiset olivat tappaneet Francon, englantilaiset Giulion tai kurkkumätä Umberton.

Kätellessä hänen taskustaan tipahti nenäliina ja sen sisältä kolahti uudelle lattialle kaksi putken pätkää ja niiden välissä kiiltävä teräslanka.

”Kas tämmöinen, teillä” sanoi Dino Degortas ja poimi garotten lattialta ja jännitti teräslangan käsiensä väliin.

“Meillä kaikilla on historiamme…” vanha mies sanoi ja ojensi kätensä. 

“Olisi mielenkiintoista kuulla siitä historiasta,“ isäntä ojensi murha-aseen vieraan käteen.

“Saattaa olla, mutta jotkut tarinat on päättyneet ja toiset loppuun kerrottu.”

“Se saattaa olla viisautta.”

“Se on” Don Francisco kuittasi, ja pisti garotten taas nenäliinan sisään. 

Dino saattoi vieraan ovelle, joka painoi oven takanaan kiinni.

Don Francisco Torrenero katseli porrastasanteelta yli kaupungin, jonka hänen esi-isänsä olivat joskus perustaneet, ja joka oli hänen lapsuudessaan tunnettu hänen nimellään. Vanha mies katseli aikaa pitkin kaupunkia, joka oli kovin muuttunut 70 vuoden aikana ja sitten hän tuijotti hissin ovea, pieni nenäliinakäärö kädessään.

Hissin ovi oli epämääräisen kellanvaalea, metallia, toi mieleen sairaalan ja siinä on pieni pyöreä ikkuna, hieman miehen nyrkkiä suurempi, josta pimeä tuijotti Don Franciscoa kykloopin silmällään. Garotte oli Don Franciscon hansikoidulla kädellä, valkoisen nenäliinan päällä ja toisen käden etusormi painoi mustaa nappia, joka sai hissikuilun kolahtamaan ja hurisemaan matalalta, kuin hengityskone uudessa sairaalassa, jossa Clara-Antonia kuoli. 

Hissi kolahti saapuessaan kahdeksanteen kerrokseen, jysähti pysähtyessä  kuin Antonion arkun kansi.

Antonio oli lahjakas, lahjakkain Torreneron pojista, ja liian nuori sotaan, siihen, joka vei kaksi hänen veljistään. Vanhan miehen oli mahdoton ymmärtää, mikä sai hänen poikansa ottamaan heroiinia, mutta hän tiesi, että Dino Degortas sitä myi, ja että Antonio oli kuljettanut sitä.

Don Francisco Torrenero avasi hissin oven ja astui sen pieneen koriin, hätinä ruumiskirstua kummempaan, kääntyi ovea kohden ja asetti varoen garotten teräksiset kahvat porrastasanteen puolelle ja antoi oven sulkeutua. Toivottavasti sormenjäljet olisivat selkeät.

Pienellä nykäyksellä terässilmukka asettuu oikealle korkeudelle ja Don Francisco Torrenero asettaa päänsä silmukkaan ja kääntyy katsomaan hissin perällä olevaa peiliä, ennen kuin painaa hissin alimpaan kerrokseen.

Don Francisco Torreneron viimeinen matka alkaa.

Vastaa