Niin, minun lapsuuteni. Mitä kerrottavaa siitä olisi. Ei kai sekään niin tavallinen ollut, ja silti melkoisen porvarillinen.
“No sinä tiedät, että minut on adoptoitu. Synnyin 16 päivä joulukuuta 1986. Äitini oli Saksan italialainen, kotoisin pienestä Bragalonen kaupungista. Hän oli juuri 20 vuotta täyttänyt katolinen tyttö, mutta isästäni ei ole tietoa, “vilkaisin Longneria, joka nyökkäsi, “mutta tämänkin sinä varmasti tiesit.” En ollut itsekään tiennyt tätä kuin kymmenen vuotta.
Mitä minä voisin sanoa mitä Longner ei tiennyt, mutta jonka haluaisin jakaa, mutta jolla olisi jotakin merkitystä?
“Biologinen äitini, hän kuoli tapaturmaisesti seuraavana vuonna, luultavasti olisin päätynyt adoptoitavaksi joka tapauksessa.”
“Tai olisi kuollut samassa onnettomuudessa,” Longner sanoi tavalla, kuin hän olisi aivan varma siitä.
Minä en koskaan ole tullut ajatelleeksi sitä niin. Oliko äitini oikeastaan pelastanut henkeni antaessaan minut adoptoitavaksi?
“Niin, ei voi tietää”, sanoin Longnerille, ajatus jäi päähäni. Se tuntui mukavalta, haikealta ja mukavalta. “Minut adoptoi sitten opettajaperhe, “tiesin että Longner tiesi tämänkin, ja sitten tiesin, että oli jotakin, mitä hän ei tiennyt.
“Minulla oli onnellinen lapsuus.” Longner katsoi minuun vakavasti, ja tiesin mitä minun oli lisättävä, “siihen asti että äitini kuoli”.
MInä en muistanut äidistäni, Margaretista, mitään ikävää, pelkästään onnellisia muistoja, kunnes eräänä päivänä hän ei vain tullut kotiin. Hän oli väistänyt moottoritielle eksynyttä koiraa ja ajanut rekan eteen.
Mutta oliko lapsuuteni oikeasti onnellinen, vai muistinko sen onnellisena äitini kuoleman vuoksi? Minusta tuntui, että minun oli sanottava jotakin, “syksyllä täytin yhdeksän.”