Drachendell 17

Longner katseli minua arvoituksellisen näköisenä, käänsi sitten katseensa hetkeksi, joi siiderinsä loppuun, ja käänsi takaisin katseensa minuun, ja nyt katse oli myötätunteinen, “elämä näyttää keskaria”, hän totesi, ja äänen värittömyys oli puolueetonta, hän kertoi tosiasian, sellaisenaan. Se oli elämän yksi ominaisuus, jonka kanssa nyt vain piti elää.
“Seuraavat pari vuotta, ne olivat ankeita. Isä otti virkavapaata ja asetuimme Alankomaihin, Baambruggeen, lähelle isäni vanhempia,” vilkaisin Longneria, joka näytti tarkkailevan minua syrjäsilmin, ja luulen, etten kertonut hänelle mitään uutta.
“Isäsi meni uudelleen naimisiin?”
“Niin. Se oli jotenkin niin kliseistä, mutta näin kävi,” nyt kaksikymmentä vuotta myöhemmin näin sen jotenkin koomisena. “Liz, kolmas äitini, on isää paljon nuorempi, tai no, nuorempi kuin toinen äitini. Isäni oli melkein 44, Liz 33, samanikäinen kuin Margaret kuollessaan.”
Jotenkin havahduin, yleensä se olin minä joka kyselin ja etsin vastauksia, mutta nyt tilanne oli toisin päin. Longner oli ottanut luontevasti minun tavanomaisen aseman ja minä kerroin hänelle lapsuudestani kuin psykiatrille.
“Mutta hyvin siinä kävi, “totesin Longnerille, nousin, kävelin jokirantaan ja aloin pestä käsiäni, kuin olisin tahrannut käteni kertoessani perheestäni. Vesi oli viileää, mutta lämpimämpää kuin odotin.
Longner haki hevoset ja jatkoimme matkaa.
“Teillä on kuuma lähde täällä,” totesin Longnerille.
“Niin,” hän vastasi, kuin antaakseen kysymyksen olla.
“Se on kaiketi melko harvinainen, ainut tällä puolen Eurooppaa.”
“No ei nyt ainut, onhan Wiesbadenin ja Carlsbadin lähteet,” Longner selitti, mutta keskeytin hänet, “mutta ne ovat kuitenkin kaukana!”
“Niin, mutta kuitenkin, ei tämä ole ainut tällä puolen Eurooppaa.”
“Te löysitte tämän lähteen.”
“Niinkin voi sanoa,” Longnerin tapa puhua alkoi käydä sen verran tutuksi, että minusta tuntui, että tämä lähde oli nyt asia, josta hän ei halunnut juuri nyt keskustella.
“Tämä kuuma lähde on kuitenkin teidän hoitolanne,  Sokkelon, ydin!”
“Asia ei ole niin yksinkertainen,” ja vastatessaan mies nousi hieman pystynpään satulassa, kuin valmistautuakseen, “vaikka sillä on merkitystä, ja vaikka sillä on tärkeä merkitys, niin silti se on vain osa kokonaisuutta.”
“Mutta niin tärkeä että hoitolaa ei olisi ilman sitä!”
“Tuohon minun on vaikea sanoa mitään, “ Longner vaikutti nyt hieman kiihtyneeltä, “sinun on ymmärrettävä kokonaisuus, enkä voi heittää kaikkea ulos järjestytymättömänä massana, sen mukaan, mitä sinä kysyt, vaan sinun on nähtävä kokonaisuus, ja se kokonaisuus koostuu osista, jotka on asetettava paikalleen, kuin kellon rattaat, oikeassa järjestyksessä, jotta se toimisi!”
“Eli haluat paljastaa minulle mistä, “ja nyt imitoin hänen käsielettään, viitaten laajalla kaarella, “tässä kaikessa” ja hän huomasi sen kyllä, “on kysymys, jotta näkisin sen version totuudesta, minkä sinä haluat minulle näyttää”

“Siinä olet oikeassa!” Tunnustuksen suoruus hämäsi minua hetken ja Longner jatkoi, “Katsos, Ramsay, jotkut asiat ovat niin monimutkaisia, että jos niitä alkaa selvittämään väärässä järjestyksessä, ei niitä koskaan näe oikein! Tämä on vähän kuin matematiikkaa, jos et ensin opi kerto- ja jakolaskuja, sinun on vaikea ymmärtää prosenttilaskuja!”
“No mistä minun pitäisi sitten alkaa, jotta näkisin sinun totuutesi?” Kysyin suoraa ja Longner tuijotti minua tovin, ennen kuin vastasi.
“Mieti tätä meidän ratsastusretkeämme, mitä sinä olet tänään nähnyt, ja mitä vielä tulet näkemään, ja yhdistä se siihen, mitä tiedät ja mitä olet kokenut aikaisemmin, niin sinä voit alkaa tehdä oikeita kysymyksi, ja kun teet oikeat kysymykset, alat saada oikeita vastuaksia.”
Longnerin pappa-asenne raivostutti, mutta en voinut kiistää, vain oikeat kysymykset paljastivat maailman sellaisena kuin se oli.