Drachendell 30

Palasimme kartanolle. Kun katsoin kokonaisuutta täältä päin, tuli mieleeni Merenmerenin linna pelissä. Rakennukset eivät olleet yhtä suuria, mutta tästä katsoen niiden rytmi näytti samanlaiselta. Pieni rakennus lammen rannalla toi mieleeni tornin, jonne sisäänpääsy oli ollut ensimmäinen tilanne, jossa pelihahmoni oli joutua pulaan, kun pelasin Cardloota ensimmäisen kerran. Rakennus vasemmalla oli kuin ritarisali, jossa kokoontuivat Merenmerenin metsästäjät ensimmäisen kerran. 
Kun ylitimme joen, kuvakulma muuttui ja rakennusten taika, en sano särkyi, vaan hupeni.
“Täällä oli geologinen tutkimusasema räjähdykseen asti, mutta mitä muuta täällä on ollut sodan jälkeen?”
“Täällä oli jonkin aikaa armeijan veteraanien kesäkoti, “Longner vilkaisi merkitsevästi,” ja sen jälkeen Leningradin sotilaspiirin harjoitusalue ja varikko, mutta Breznevin ajan lopulla tänne tuli koulu, jossa opettiin maatalouskoneasentajia.”
Minulle tuli hyvin kummallinen aavistus, ja Longnerin katse tuntui jotenkin painostavalta ja pidättelin hieman Lagavulinia, jotta Longner menisi ohitseni. Oli jotakin hyvin tärkeää, jonka olin olin jättänyt huomiotta.
Aika.
Longner oli syntynyt lokakuussa 1956.
Hänen äitinsä kuoli kolmekymmentä vuotta myöhemmin ja hänen ensimmäinen Cardloo-romaani, “Metsästäjät”, julkaistiin seuraavana vuonna.
Neuvostoliitto oli romahtanut 1991 ja lakannut olemasta joulukuussa. 
Longner oli julkaissut ensimmäisen Cardloo-romaanin melkein täydet kaksi vuotta ennen Neuvostoliiton romahtamista. 
He tulivat talleille, laskeutuivat satuloista ja veivät hevoset sisään. 
“Onko Drachendell ollut teillä kauan?”
“Ostin sen ensimmäisen pelin rojalteilla, 1994 lopussa. Pilkkahintaan, jos saan sanoa, liki tuhat hehtaaria maata, kartano ja rakennukset, vähemmän kuin 7 senttiä neliö!”
En osannut sanoa mitään järkevää, kunhan ynähdin ja mietin tätä asiaa. Cardloon ensimmäinen versio oli julkaistu vuotta ennen kuin Longner osti Drachendellin. Kuitenkin Lohikäärmeharju, Murtunut Portti, Valkeat Vedet, Merenmeren ja Viisaiden luolat…
Nuori mies, jolla oli sininen työtakki, otti hevosemme, ja minua kiusasi sekin, se muistutti niin kovin tetrarkin hovin virkapukua, mutta se oli selitettävissä.
Longner selitti miten kaikki korjaustyöt olivat kestäneet 20 vuotta, ja nyt jo piti tehdä remontteja, jotta korjattu kestäisi, mutta minä en juurikaan kuunnellut.
“Haluatte varmaan soittaa kotiin, “ oli lause joka havahdutti minut.
“No, tyttärelleni, hän on isänsä luona!”
“Niin tietysti,” Longner sanoi, “kello on sen verran, että ehditte vaikka ottaa lisäksi nokoset,” hän sanoi, ja jatkoi pikkuisen painottavan tauon jälkeen, “tai kirjoittaa jotakin?”
“Kuulostaa hyvältä, mutta ensin haluan soittaa tyttärelleni.” 

Puhuin tyttäreni kanssa melkein 40 minuuttia, hänellä oli todella paljon asiaa, ja minun ei tarvinnut juuri kommentoida, mutta kun mainitsin olleeni ratsastamassa, hän innostui ja sanoi että minun piti kysyä Liz-mummolta ponista.