Polku taittui ensin metsän reunaan, ja sitten jonkin matkan päästä sen sisään, ensin ohi harventuneiden orapihlajien, pähkinäpensaiden ja jalavien, painuakseen sitten alas, kohden jokea, ja samalla tunnelma muuttui.
Pienet hevoset laskeutuivat peräkanaa jyrkkää polkua yllättävän varmoin askelin, suuremmalle hevoselle se olisi voinut olla vaikeampaa ja Longner vilkaisi minuun hymyillen.
Rinteessä ja rantapolulla oli kuolleita lehtiä, ja näytti kuin virtaavan veden pinnalla, suurten saniaisten takana, olisi ollut pieniä usvakiharoita, mutta en voinut olla varma.
Joitakin satoja metrejä myöhemmin rantakaistale hiljalleen leveni meidän puolellamme jokea ja polku leveni pieneksi aukioksi, jonka vastarannalta laskeutui jyrkkäreunaista kurua ehkä metriä leveä kuohuinen vuo.
Nyt en enää hätkähtänyt ja Longnerkin, vilkaistessaan minua, nyökkäsi, hieman hymyillen, “Niinpä. Taidamme syödä eväämme tässä.” Laskeuduin Lagavulinen selästä ja olin aikeissa auttaa vanhan miehen oman ratsunsa selästä, mutta hän ehti ennen, vaikka näyttikin aristavan lonkkaansa. Longner irroitti laukkunsa satulasta ja jätti hevosen sijoilleen.
“Etkö sido hevostasi?”
“Ei tarvitse, ei meidän hevoset mihinkään mene,” Longner sanoi rennosti, niin kuin itsestään selvyydet sanotaan. Kun pudotin, kuin koetellakseni, suitset kädestäni, ratsuni katsoi minua, kuin kysyäkseen, “oletko nyt tosissasi?” Sitten Lagavulin käveli Laphroaigin rinnalle, kuin vartioidakseen veljensä selustaa. Minä kohautin harteitani, “selvä, jos tämä on täällä tapana, ja menin istumaan Longnerin vierelle.
“Sinähän, Ramsay, juot olutta? Otin sinulle mukaan yhden pullon olutta ja pari juustovoileipää.”
“Se käy,” ja kun ojensin käteni, sain siihen etiketittömän pullon. Longner näki ilmeeni.
“Talon omaa, “Longner sanoi ja ojensi minulle voileivät. Voipaperiin käärityissä leivissä oli jotakin joka kosketti sieluani, muistutti jostakin ja tunsin silloin jonkinlaista läheisyyttä Longneriin.