Somessa on ollut keskustelua eräästä korkeantason asiantuntijasta ja hänen sosiaalisista ongelmistaan.
Joku sanoisi että hän on käyttäytynyt mulkusti,enkä kovin hanakasti väittäisi vastaan.
Eräs ihminen sitten sanoi että tämä asiantuntija on tyhmä ja ällöttää häntä.
Ihan ensin, on ihmisiä, joilta puuttuu empatia.
Tuttavissani on pari ihmistä, joiden on hyvin vaikea ymmärtää toisten ihmisten tunteita, eivätkä he myöskään yleisesti ottaen välitä niistä, mutta jotka ovat oppineet jonkinlaisen prosessin, jolla voivat rajoittaa sen aiheuttamia kriisitilanteita.
Kyseessä voi olla yhden tyyppinen persoonallisuuden häiriö, yleensä synnynnäinen, mutta joka voi olla myös defansiivinen, eli syntynyt ulkoisesta paineesta, tai syntynyt jonkin henkisen tai fyysisen vamman seurauksena.
Tätä voi itseasiassa vielä pahentaa se, jos ihminen on hyvin älykäs, sillä silloin siihen vaikuttaa ns. älykkyyskuilu, jos ÄO-ero on yli 20 pistettä, voi kommunikaatio vaikeutua kumpaankin suuntaan ja ei ymmärrä toisen ajattelua.Tämä on älykkyyskuilu on syy siihen, miksi menestyneet poliitikot ovat yleensä ÄO-pisteiltään noin tasoa 115. He kykenevät kommunikoimaan sekä gaussin käyrän korkeimmalla kohdalla olevien kanssa, ja vielä ymmärtävät valtaosaa itseään älykkäämistä, ja kykenevät sitten välittämään tietoa sinne suureen massaan.
Emotionaalinen älykkyys ei ole empatiaa, vaan kykyä käyttää tunteita ongelmaratkaisuun. Esimerkiksi tuossa keskustelussa sosiaalisessa mediassa tästä käydyssä keskustelussa ollut ongelman välttely, jos vaikka pelkää toisen mielipiteen horjuttavan omaa identiteettiä ja uskoa omaan älyyn, ei ole emotionaalista älykkyyttä, vaan itseasiassa emotionaalisen älyn puutetta.
Empatia ei ole emotionaalista älyä.
Empaattisuus ei ratkaise ongelmia, jos sitä ei ole yhdistetty älyyn, vaan luo niitä, sillä vaikka kuinka asettuisi toisen asemaan ja myötäeläisi niin perkeleesti, se ei ratkaise ongelmaa sinänsä, vaan päin vastoin, pahentaa ongelmaa, jos empatia johtaa siihen, että tilanteessa on kaksi ahdistunutta pillittämässä, ensin kärsijä, ja sitten se empaattinen myötäeläjä siinä siivellä.
Tämä aiheuttaa sitten sille ensimmäiselle kärsijälle lisäongelman, jos hänen pitää vielä ottaa kantaakseen tämän empaattisen idiootin kärsimys.
Tästä syystä sääli on sairautta. Se ei auta ketään.
Pitää olla ratkaisuja, ja toimiakseen ratkaisu, joka koskee toisen elämää, pitää lähteä siitä, että asettuu toisen asemaan, nähdäkseen sen, sopiiko se ongelman ratkaisu hänen tilanteeseen tai persoonaansa.
Jos sitten on toisen tukena ja apuna, niin empatia auttaa myös ratkaisun saamisessa toimintaan. Vaikka ratkaisu olisi kuinka hyvä loogisesti, avun kohde pitää saada sitoutumaan siihen, josta syystä se, mikä vaikuttaisi parhaalta meistä itsestämme, ei ole sitä ole. Tästä syystä ratkaisu vaatii empatiaa.
Se on tunneälyä.
Hyvä esimerkki tunneälystä on mielestäni tilanne, jossa hyvä kaverini, jonka tänään tapasin viimeksi, sairastui vakavasti, periaatteessa tappavaan sairauteen, mutta joka on helppo hoitaa leikkauksella. Kun hän lähti sairaalaan, ja sairaalasta kotiin, hän pyysi minut tuekseen. Ei puolisoaan tai lapsiaan, vaan minut, joka en ole samalla tunnetasolla sitoutunut häneen, minä en istunut hänen rinnallaan itkien, kauhuissani, koska vaikka pidän hänestä ja hän on minulle tärkeä, hän ei kuitenkaan ole minulle niin tärkeä, että hänen menettämisensä olisi minulle mikään katastrofi.
Vakavassa tilaneessa hänellä oli tunneälyä ottaa etäisyyttä, arvioida se, kuinka paljon emotioaalista painetta hänelle lisää perheenjäsenen mukana olo ja kuinka paljon he joutuisivat sitä kestämään. Oli emotionaalisesti älykästä sivuuttaa omaiset ja ottaa etäisempi ihminen tuoksi.
Ja tätä asiantuntijaa sanottiin ällöttäväksi.
Jos toteamme, että ”ällöttävää”, emme tarjoa mitään ratkaisua, vaan ainostaan tunneperäisen reaktion, joka ei auta ketään osapuolta, päin vastoin, toteamalla oksettavaksi, asetumme uhaksi hänelle.
Se on tunneälyttömyyttä.
Oikeasti, meidän on asetuttava kaikkein osapuolten asemaan, voidaksemme ratkaista tilanteen ja siis käyttää tunneälyä tilanteeseen.
Usein ihmiset julistavat ”minä en voi ymmärtää” ikään kuin se olisi jotenkin ylevää ja tavoitetila. Meidän on aina ymmärrettävä, tai ainakin pyrittävä siihen.
Tämän asiantuntijan kohdalla meidän olisi pyrittävä ymmärtämään häntä. Meidän ei tarvitse hyväksyä hänen, vaan asettua myös hänen asemaansa, yrittää nähdä, miksi hän käyttäytyy niin kuin käyttäytyy, samalla tavalla kuin meidän on asetuttava toisen osapuolen asemaan, ymmärtääksemme mitä käytöksensä aiheuttaa.
Vasta jos voimme asettua molempien asemaan, elää myötä, mutta ei kuitenkaan ottaa sitä henkilökohtaisesti, lähteä vollottamaan tai tuomitsemaan, voimme arvioida, kuinka pahoja vaurioita tilanne aiheuttaa, ja miten niitä voitaisiin ehkäistä, ja kuinka todennäköistä on, että ihminen voi muuttaa käytöstään.
Ja sitten, per se, tämähän ei ole meidän asiamme. Minulla on yhteisiä tuttuja tämän asiantuntijan kanssa ja olen tavannut hänen omaisiaan, mutta tämä asia ei ole minun asian.
Mutta silti, etäältä, ihmisenä, voi miettiä, entä jos tämä olisi minun asiani, millaista sitä on olla tämän ihmisen työtoveri, ja millaista on olla tämä ihminen, miten minä selviäisin siitä.
Vai selviäisinkö?