Olimme kävelyllä tässä kerran, vaimoni kanssa Herttoniemen pientaloalueella, kun muistin sinut, Johanna
Kauanko siitä on aikaa? Ihmisikä, vähän päälle tai alle. Kuka niitä laskee. 1984..86 joskus.
Emme me oikeastaan edes tunteneet, mutta meillä oli paljon yhteisiä tuttuja. Opiskelit silloin opettajaksi samalla vuosikurssilla kun kaverini avovaimo, ja pikkuveljesi oli töissä kaupassa joka oli työpaikkani vieressä ja isäsi vaimokin oli sellainen hyvän päivän tuttu.
Aika usein satuimme samoille kutsuille tai törmäsimme bussissa, asuit jossakin tuolla Kontulan ja Itäkeskuksen välissä, tervehdimme, ja vaihdoimme muutaman kohteliaan sanan.
Suoraan sanottuna, et ollut mikään tavaton kaunotar, vaan enemmänkin oudon näköinen. Olit silloin tavattoman pitkä ja kaita. Oudon mallinen nenä, jonka pää oli neliömäinen ja hieman pysty, valtavan suuret silmät ja harvinaisen alhaalla päässä olevan hieman höröllään oleva korvat. Hiukset olivat suorat, voimakkaan näköiset ja hieman punervaan päin ruskeat. Vaikka olit vasta 23-vuotias, näin sinulla harmaan hiuksen.
Mutta sinussa oli jotakin.
Jotakin joka veti.
Sinä seurustelit sellaisen paljon itseäsi lyhyemmän kaverin kanssa, joka kovasti yritti olla erilainen, mutta niin ettei herättäisi sillä kiusallista huomiota. Suuri tusinapersoonallisuus.
Minä tiesin sinun tietävän, ja minä tiesin että sinä tiesit, että me kumpikin tiesimme, mikä veto meidän välillämme oli.
Se veto tuntui yksi sanaisessa tervehdyksessä bussipysäkillä, ravintolasalin yli heitetyssä hymyssä, ja pienessä vilkaisussa kaupan kassalla.
Erään kerran, Vanhalla, me tulimme molemmat ravintolaan oman seurueemme kanssa. Minä olin liikkeellä naisen kanssa, jota ei ole laisinkaan epäkorrektia sanoa vakipanoksi. Tuskin edes muistat häntä, pitkä opettajatar Espoosta, jota muistan harvemmin kuin sinua.
Me menimme samaan pöytään, kun näin oli tilaa, mutta meidän kummankin seuralaisilla oli paljon tuttuja paikalla, ja he vaelsivat paljon ympäri salia.
Me istuimme kahden. Juttelimme, kerroimme outoja kokemuksia, lapsuuden noloja tilanteita, nauroimme, keksimme tarinoita ja viihdyimme. Me katselimme toisiamme, ja sinä pyöritit kenkäsi kärjellä minun kannnusrissaani.
Kumpikin tiesi. Kumpikin tiesi, että se on päätettävä siinä. Kumpikin tiesi että se ihminen jonka kanssa oli ravintolaan tullut, ei olisi mitään, jos me siitä nousisimme ja kävelisimme yhdessä ovelle. Kumpikin tiesi, että jos sen tekisimme, voisi menneisyyskin muuttua, niin ettei niitä ihmisiä olisi koskaan ollutkaan. Kumpikin tiesi että me olimme maailman valtiaita, koko menneisyys ja tulevaisuus muutaman hetken meidän käsissämme.
Katselimme toisiamme.
Minä laskin irti käsivarrestasi, ja sinä siirsit kenkäsi pois minun kannuksiltani, ja kumpikin tiesi, että veto meidän välillämme johtui siitä, keitä me olimme, ja koska olimme keitä olimme, me emme tulisi ravintolaan ihmisen kanssa, joihin meillä on jonkinlainen, jos kohta kenties pinnallinenkin suhde, ja lähtisi toisen kanssa, jonka kanssa emme koskaan ole edes ole olleet kahden. Kumpikin tiesi mitä muodollinen pätevyys merkitsee.
Me nauroimme yhdessä, naurua jossa oli syvää ymmärrystä, hilpeää ylimielisyyttä, kaunista pettymystä, mutta myös pieni lupaus; kenties, jos maailma joskus on tuuman neljänneksen pohjoisempana, päivänä jolloin tuulee kaarisekunnin enemmän vasemmalta, kenties päivänä jolloin meri on aavistuksen verran sinisempi, kenties…
Ja me tiesimme, että tänään annamme maailman olla, ei sen vuoksi, millainen maailma on, vaan sen vuoksi, millaisia me olemme.
En minä sano, etten olisi katunut, etten taittanut pitkiä sääriäsi selkääni, ja nainut sinua kuin neuroottinen kani, mutta en sano sitäkään että olisin katunut sitä keitä me olimme, sillä… Pienen hetken meillä oli käsissämme menneisyys ja tulevaisuus, ja se on pirun paljon enemmän kuin moni pääsee koskaan kokemaan.
Tiedäthän, Johanna, minä muistan sinua lämmöllä, ja sekin on pirun paljon enemmän kuin useinpien nuoruuteni ihmisten kohdalla.
ps.
joitakin vuosia sitten tapasin nuoren naisen, joka kysyi olenko Jäppinen, ja kertoi olevansa Johannan tytär joka oli kuollut syöpään muutama vuosi sitten.
Ihmiset lähtevät
pilvet karkaavat
sade lankeaa aalloille
ja vain aurinko laskee
päivämme
lepoon.