Loppujen lopuksi, kun ajattelette kokonaisuutta, teidän on varmasti helppo ymmärtää, että minä en todellakaan muista, tiesinkö hänen nimensä.
On hyvin vaikea sanoa sitä, mikä on ensimmäinen muisto, etenkin, jos ensimmäiset muistot ovat niin vanhoja, ettei niitä kukaan voi muistaa ja ottaen huomioon aivan kaiken tapahtuneen, minusta tuntuu pahalta, ettei hänellä ollut nimeä, mitä voisin muistaa.
Ja sitten, kaikki sanat, ne on jälkeenpäin lisätty, sillä en tiennyt yhdellekään kokemalleni asialle sanaa, joten miksi hän olisi erilainen.
Kun hän avasi oven, hän oli niin kovin sievä, se on juuri oikea sana kuvaamaan häntä. Ei suuri kaunotar, niin kuin Sophia Loren, eikä seksipommi, niin kuin Brigitte Bardot. Sillä tavoin sievä, kuin voi olla kerran elämässään, kun on kuudentoista ja rakastunut.
Hän oli melkein pituiseni, hänen ei tarvinnut kurottaa suudelmaan, vaan vain kohottaa kasvonsa, ja minä tunsin hänen huulensa hamuavan huuliani ja kosketuksen hennoilla viiksilläni, kuin tuntosarvilla, outona, tuttuna ja vieraana.
Toisen ihmisen läheisyys ihollani tuntui pienten sähköisten muurahaisten karavaaneina ja käteni tunsivat hänen hiuksensa, niskansa, poskensa, kaiken uutena ja ennen kokemattomana, kuin erämaista viimeisenä, ensimmäisenä ja lopullisena.
Minusta niin tuntuu, että minun pitäisi tietää hänen nimensä, mutta toisaalta, tilanteeni oli niin erilainen.
Erilainen ja erilainen. Minä teen nyt oletuksia, kenties minun tilanteeni ei siltikään ollut niin erilainen, sillä eikö jokaisen tilanne ole ainutlaatuinen ja kenties tämä outouden tunne on sitten aivan tavanomaista vierautta, jonka kaikki kokevat. En tiedä, en ole kaikki.
Annoin poskeni vaeltaa pitkin toista, vierasta poskea, hiuksia ja kaulaa ja hän vastasi iholla minun iholleni. Kaikki oli uutta ja sanatonta, minulla ei ollut sanaa puuvillalle, trikoolle eikä satiinille, eikä minulla ole yhtään tietoista muistoa niistä aikaisemmin, silti hänen satiinipuseronsa tuntui toisenlaiselta, kuin mikään muu pusero koskaan ennen, tai myöhemmin, ainutlaatuiselta.
Käteni tiesivät enemmän kuin minä ja riisuivat puseron ja tunnustelivat tuntematonta violetin t-paidan sisällä, käteni laski selkänikamia ja mieleni huumantui niistä erikseen ja yhdestä kerrallaan.
Nimettömät kädet vetivät minua kohden tietämätöntä ja hamusivat hiuksiani, avasivat poninhäntäni ja hiukseni tippuvat kasvoillemme. Hän työnsi takin yltäni, kuin kevät tuuppaisi räystästä ja kiskoi tottumattomin sormin solmiotani löysemmälle.
Otin hänen siron leukansa peukalon hankaan ja samalla koskin etusormellani hänen korvansa reunaa. Hän tuntui niin hyvältä.
Sitten jotakin oli pielessä, pahasti väärin, enkä pitänyt siitä.
Poskeni on vasten kuolaista tyynyä ja katselen kättäni, pientä ja pulleaa, enkä ole laisinkaan tyytyväinen tilanteeseen. Vielä hetki sitten minulla oli ollut kontakti toiseen, hänen ihonsa käsissäni, mutta nyt tiesin, ettei niin ollut. Vierähdin selälleni ja käänsin pääni seinää kohden. Tapetti kaltereiden vie hetkeksi mielenkiintoni, haalean ruskeat kuviot harmaalla taustalla ja yritän löytää siitä jotakin, mitä siinä ei ole.
Muistan ihmisen vielä käsissäni ja nostin ne katsottavakseni. Minulla ei ollut sanoja tälle, ne ovat minun käteni, mutta kuitenkin vieraat, eivät ne samat kädet, joilla olin hetki sitten pidellyt leukaa hyväiltävänä. En pidä niistä.
Kampean itseni vatsalleni, eikä se tunnu tyydyttävältä, vaan jotenkin väärältä, hankalalta, mutta minun on vain koettava se sanatta, sillä minulla ei ole näille tunteille sanoja.
Kun punnerran itseni ylös polvilleni, näen päädyssä kuvan, Eläin, tiedän että se on eläin, ei ihminen, mutta en heti muista mikä se on. Ruskea, suurisilmäinen kuva katsoo jonnekin päädyn ulkopuolelle. Ei minkki, eikä koira. Bambi. Suhtaudun näkemääni sekavin tuntein. Kuvassa on jotakin samaa, kuin niissä kasvoissa, jotka minulla oli hetki sitten käsissäni, jotain koskettavaa, jotakin lempeää, mutta silti tunnen jonkinlaista ärtymystä kuvaa kohtaan. Ruskea sumea ajainen bambi hennon sinisessä päädyssä tuntuu väärältä.
Pitelen kaltereista kiinni kun kampean itseni jaloilleni ja katson oven suuntaan, missä takaa tuleva valo piirtää esiin tumman, kapean naishahmon.
”Leilaa!”
”Onko se kaikkein rakastetuin jo herännyt?” Täti kysyy, ”laitanko sulle aladoobia leivälle?”
Kurotan laidan yli kalterit käteeni ja nostan niiden varassa itseni ylös, heilautan lattialle ja sitten katson turpeita käsiäni ja mietin maailmaa, jossa olin hetki sitten, nuorta naista, hänen ihoaan, hänen puseroaan ja ennen kokematonta kiehtovaa vierautta. Tiedän täysin kuka olen, sanojen tuolla puolen ja että tämä lapsi on vain häkki, jonka laidan yli joskus punnertaisin.