Joulunalusyönä
tapasin miehen, jossa oli paljon samaa kuin Hannu-serkussa, joka tunnetusti on poikkeuksellisen komea mies, eniten minun näköinen serkuistani.
Mies kertoi, että jos veljeni ei olisi saanut influenssaa sairaalassa odottaessaan sydänleikkaukseen pääsyä ja kuollut äitienpäivän aamuna 1964, hän olisi selvinnyt sydänleikkauksesta ja valmistunut lakimieheksi.
Tosin kuollut 47 vuotta myöhemmin syöpään, yksinäisenä, mutta rakastettuna.
Ja jos veljeni olisi elänyt, äitini olisi tehnyt lyhyen uran iskelmälaulajana, ja sen jälkeen pyörittänyt 50-luvun henkistä baaria ja museokauppaa jossakin meren tuntumassa, mutta dementoitunut ja kuollut koko maailma vihollisenaan. kuten nytkin.
Ja jos veljeni olisi elänyt, Leila-tädin viimeiset sanat eivät olisi olleet sairaalan poislähtötarkastuksessa ”ei mul mikkään kiire ennää oll”, vaan sohvallani, ”emmää mitt kahvi nyt ota, mää ota torkut.”
Ja jos veljeni olisi elänyt, minulla olisi kuva Leilasta, missä hän seisoo valkoisessa, keltaisella ja sinisellä arabeskikuviolla koristellussa paidassa omenapuiden alla, ilahtuneen näköisenä.
Ja jos veljeni olisi elänyt, olisi minun kouluni mennyt paremmin, olisin lukenut Helsingin yliopistossa historiaa, mutta päätynyt sittenkin kirjoittajaksi.
Ja että jos veljeni olisi elänyt minä olisin tehnyt kaksi 70-luvun Turkuun sijoittuvaa elokuvakässäriä ja perinyt veljeni talon Raunistulasta ja hänen isänsä asunnon Martinsillan vierestä.
Ja mies kertoi, vaikka veljeni olisi elänyt kaikki niin silti kaikki ne ihmiset, jotka olivat minun lähelläni lapsena, olisivat tuhkana tuulessa, mutta kaipaisin heitä enemmän.