Livornossa
22.maaliskuuta 1994
Miten tämän aloittaisin, näin monen vuoden ja kaiken tapahtuneen jälkeen. Vaikka edelleen haluaisin sanoa, ”Rakas Michele” minä pelkään käyttää niin tungettelevaa ja henkilökohtaista puhuttelua, enkä kuitenkaan voi puhutella sinua muodollisesti, edelleenkään, näin monen vuoden ja kaiken tapahtuneen jälkeen. En voi puhutella sinua muodollisesti ”Parahin Herra Siriano”. Enkä ole edes varma, oletko sinä elossa. Ehkä minä sanon vain ”Michele”
Michele.
Siitä on niin kauan, niin kauan, että välillä minusta tuntuu, että olisin nähnyt vain elokuvan, nuoruuteni teatterissa Porto Floresissa, ja sinä olisit vain yksi romanttinen sankari. Silti, aina tähän aikaan vuodesta minä ajattelen sinua, sitä kevättä Bragalonessa ja sotaa.
Silloin sinulla oli sininen takki, jossa oli metallinapit ja kun viimeisen kerran syleilimme, nappisi tarttui leninkini nappilistaan ja meidän molempien vaatteesta tipahti nappi. Minä otin napin talteen ja lupasin ommella sen takaisin takkiisi sitten kun sota olisi ohitse, ja että tapaisimme maaliskuun toinen sunnuntai, sodan jälkeen, Bragalonen aseman odotushuoneessa.
Mutta tämä elämä. Minä en nähnyt sinua, enkä aviomiestäni, enää koskaan.
Silloin kun nousin junaan, olin samaan aikaan epätoivoinen, koska jouduin jättämään sinut ja tiesin, että en saisi ikinä eroa Giorgiosta, mutta kuitenkin sydän täynnä luottamusta. Jonakin päivänä sota olisi ohi, jonakin päivänä olisi taas maaliskuu ja jonakin päivänä palaisin Bragaloneen.
Mutta tämä elämä.
Kaksi päivää myöhemmin Bragalonen asema tuhoutui, vaikka kuulinkin siitä vasta sodan jälkeen ja sitten, muutamaa päivää myöhemmin, paloi koko San Michele.
Minä olin silloin kovin huolissani, enkä tiennyt miten saisin sinuun yhteyttä. Sitten liittoutuneet tulivat Sisiliaan, enkä kuullut Giorgiostakaan mitään. Se oli helpotus. En minä sano, ettei Giorgio olisi ollut hyvä aviomies, hän ei ollut vain hyvä aviomies minulle, en kaivannut häntä niin kuin sinua.
Se on tämä elämä.
Samana päivänä karabinierit kävivät ja toivat tiedon, Giorgio oli kaatunut Sisiliassa. Samana päivänä. Miten minä tämän sinulle sanon?
Sinulla on tytär.
Samana päivänä, jolloin kuulin Giorgion kuolleen, samana päivänä,7. syyskuuta, minä ymmärsin odottavani lasta. Sinun lastasi. Sinulla on tytär.
Ei minua hävetä sanoa, miten onnellinen olin. Giorgio oli kuollut ja minä odotin lastasi. Ei, tänä päivänä minua ei hävetä kuin se, ettei minua hävetä, vaikka aviomieheni oli kuollut , ja minä odotin sinun lastasi. Jonakin päivänä sota loppuisi ja jonakin päivänä olisi maaliskuun toinen sunnuntai.
Seuraavana päivänä me antauduimme, ja muutaman päivän ajan luulin, että maaliskuun toinen sunnuntai olisi jo aivan pian, ei ehkä huomenna, mutta tuota pikaa.
Talven noustessa sateisena ja nälkäisenä syksystä, minä tajusin ettei antautuminen tarkoittanut rauhaa, vain sodan jatkumista uusia vihollisia vastaan, enkä minä pääsisi Brageloneen vielä huomenna, ensi viikolla tai ensi vuonna. Jumalani, miten se talvi oli pitkä.
Jossakin vaiheessa tuntui, kuin se talvi olisi kestänyt kauemmin kuin koko siihen astinen sota. Pitkän talven aikana ymmärsin, että lapsemme syntyisi maaliskuussa.
Miten minä odotinkaan. Ja sitten se tuli. Kevät, maaliskuun toinen sunnuntai ja meidän tyttäremme. Annoin hänelle nimeksi Michaela Desidera, siinä toivossa, että saisimme vielä nähdä sinut.
Ja sota jatkui. Sota jatkui vielä kaksi vuotta, enkä kuullut sinusta mitään.
Silloin, kun Michaela täytti kolme vuotta, me olimme Bragalonessa. Kuulin että asema oli hävitetty, mutta me odotimme koko päivän väliaikaisella asemalla, kukkuloilla, odotimme ja toivoimme.
Ja palasimme sinne vielä neljänä seuraavana vuonna. Mutta tämä elämä, se ei odota, Michaela aloitti koulun ja minä avasin pienen liikkeen Livornossa, josta Giorgio oli kotoisin. Michaelalla oli aviomieheni nimi ja minä kunniallinen sotaleski.
Jos talvi 1943 oli pitkä, joskus tuntuu että kaikki aika sen jälkeen olisi mennyt viikoissa. Michaela kasvoi, minä vanhenin ja sitten, tuli taas eräs maaliskuu ja tyttäremme, tohtori Michaela Rosso, meni naimisiin. Maaliskuut juoksivat ohitseni ja hioivat ensin ohimoilleni teräksenkarvaan seppeleen, joka vuodet kietoivat huiviksi päähäni, lapsemme sai seitsemän lasta ja… kerron sinulle kaikki jos vielä tapaamme, ja jos emme, onko sillä väliä?
Minä luin viime sunnuntaina lehdestä, että joka maaliskuun toinen sunnuntai, vuodesta 1946 saakka, on aukiolla, Bragalonen sotamuistomerkillä, entisen aseman paikalla, istunut mies kukkien kanssa. varhaisesta aamusta iltaan, ja laskenut sitten kukkansa sotamuistomerkille.
Minä en tiedä, tavoittaako tämä kirje sinua, lähetän sen jokaiseen hotelliin Bragalonessa. Mutta vaikka yksikään kirje ei sinua tavoittaisi, minä olen ensi vuonna
maaliskuun toinen sunnuntai Bragalonen sotamuistomerkillä, siinä, missä joskus oli asema, vaikka tämä se on tämä elämä.
Sinun Anna (Bue di Rosso).