Armand De Silleque seisoi peilin edessä ja katseli itseään arvostellen. Hän oli ikäisekseen melko hyväkuntoinen, vaikka peilikuvasta saattoikin huomata, että aikaa oli kulunut. Hän yritti muistella, koska hän oli tullut ruhtinaan palvelukseen, mutta ei saanut heti vuodesta kiinni. Se oli ollut kuitenkin ennen maailmansotaa, siellä Määrissä. Mitä siitä nyt oli, yli neljäkymmentä vuotta. De Silleque yritti muistaa, “1913…” kuiskasi hänen mielensä.
Neljäkymmentä ja kolme vuotta! Hän oli ollut ruhtinaan, tai kuten hänen piti täällä sanoa, kreivin, palveluksessa neljäkymmentäkolme vuotta.
Enimmäkseen hänen työnsä oli ollut paljon tylsempää, kuin hän oli nuorempana odottanut; siivoamista, ruuan valmistelua, vaatehuoltoa. Neljäkymmentäkolme vuotta, eikä hänen ollut tarvinnut tappaa kuin kuusi ihmistä. Maailma muuttui, tapasi ruhtinas sanoa, ja todellakin, maailma oli toisenlainen paikka kuin silloin, 1913, Määrissä.
De Silleque katseli peilistä harmaantunutta kuonon päällistä ja ravisti itseään, ennen kuin nousi kahdelle jalalle ja käveli kylpyhuoneeseen.
Armand de Silleque oli todella likainen, niin kuin usein oli, oltuaan ulkona päiväsaikaan, ja hän peseytyi varsin huolella, hinkaten itseään sienellä joka paikasta. Kun hänestä tuntui, että hän oli kyllin kylpenyt, hän laskeutui taas lattialle neljälle jalalle, ravisteli itsensä kuivaksi ja nousi ylös, veti muutaman vedon kammalla hiuksiinsa, ja pukeutui työvaatteisiinsa.
Raidalliset liivit olivat de Sillequen mielestä vanhanaikaiset, mutta isäntä sanoi, että he edustivat jatkuvuutta ja hän puki ne. Mitäpä hän valittaisi, hän oli herran koira.
Sellaisina päivinä, kun hän kävi ulkona, de Silleque oli aina nälissään. Hän paistoi itselleen kolme palaa naudan paistista, jokainen reippaasti kämmenen kokoinen, ja lisäksi aimo palan juustoa. Jonakin päivänä, kunhan kevät olisi hieman pidemmällä, hän saattaisi käydä nappaamassa jäniksen, sillä etsiessään Boellen pahoinpitelijöitä, hän oli huomannut niitä kyllin.Isännästä hänen ei tarvinnut huolehtia, sillä tämä söisi ulkona.
Ulkona oli ollut tänään ensimmäinen kevään tuntuinen päivä ja ensimmäistä kertaa ankaran talven jälkeen olivat ihmiset tulleet terasseille ja ihmisten tuoksut olivat nousseet yli maan ja kuran lemun. De Silleque tavallaan piti ihmisistä, useimmista. Yhtäältä he olivat läpinäkyviä, mutta silti ajatuksissaan niin yllättäviä ja monimutkaisia.
Tänäänkin hän oli käynyt aluksi Vanhalla Apteekilla, sen jälkeen lähtenyt Keltaisen Koiran katua koululle., Hän oli päätynyt vanhan sataman suuntaan, istunut pienen aikaa siellä tupakkakaupan luona ja siitä mennyt Kalatorille päin, matkalla olevan pienen kuppilan luokse, jossa työhön menevät miehet joivat aamukahviaan.
Nurkan kahvilan terassi ei ollut aamulla kaikkein parhaita, sillä aurinko osui sille vasta likellä puolta päivää, mutta se oli hieman katutasoa ylempänä. Omistaja, Mauro Di Bosa, ei varsin vihannut ketään, ei edes kulkukoiria, vaikka olikin luonteeltaan hieman tyly ja sitä paitsi siellä kävi mielenkiintoisia asiakkaita aamuisin.
Levättyään tovin asiakkaiden juttuja kuunnellen, koira oli jolkottanut jokirannan kautta takaisin. Se pysähtyi vielä hetkeksi Torre di Porton terassille. Torren luona tuoksui tuore kala, mullot ja tonnikala, mutta de Silleque huomasi myös, että tänään siellä savustettiin lammasta ja se oli hyvä tieto.
Jokirannassa De Silleque pysähtyi hetkeksi katsomaan tulvivaa virtaa. Uoma oli siinä määrin syvä, ettei vesi nousisi kadulle. Silti jokirannasta oli siirretty veneitä laiturista, lukuun ottamatta yhtä, jota vesi veti alavirran suuntaan voimalla, vaikka köysi vielä piti sen paikallaan ja laituri oli jo veden alla. Tulva muistutti häntä keväästä Prahassa, mutta hän karisti ne muistot nopeasti.
Kerratessa aamulenkin tapahtumia, De Silleque haki kuivan rievun ja lähti pyyhkimään pölyjä kirjaston parketilta. Hän piti kirjoista, mutta ei useinkaan samoista kuin isäntänsä. Isäntä piti vaikkapa siitä uudesta kirjasta, jonka oli kirjoittanut Hemingway. De Silleque myönsi, ettei kirja ollut huono, mutta hän ei pitänyt siitä. Ne vanhat kirjat, jotka he olivat tuoneet Sveitsistä, olivat hänestä paljon mielenkiintoisempia. Kenties sekin vaikutti siihen, että De Silleque siivosi kirjaston sen osan huolellisemmin, vaikka kukaan muu ei olisi erottanut mitään.
Isäntä tulisi pian ja silloin piti olla vettä ja välipalaa niille koirille, jotka tekivät seuraa isännälle kaupungilla. Samalla hetkellä, kun isäntä nousi portaita, de Silleque tuli eteiseen, ja kun isäntä ojensi kättään ovea kohden, avautui se ja talon isäntä otettiin vastaan.
“Oliko mielenkiintoista, Teidän Armonne?” De Silleque tervehti isäntäänsä, kuten aina ja otti samalla koirilta niiden hihnat, joiden turhuudesta he olivat kaikki samaa mieltä.
“Tietyllä tavalla, tietyllä tavalla, Armand”, vastasi kreivi de Mortaigne, ja käänsi selkänsä palvelijalleen, joka auttoi takin yltä. “Entä sinulla, Armand?”
“Vaanijasta ei merkkiäkään, mutta omalla tavallaan, kyllä, kaupungilla oli mukavaa.”
“Me voisimme keskustella asiasta hetken päästä kirjaston salongissa.”
De Silleque katsoi koiriin, jotka lähtivät kohden keittiötä ja vei isäntänsä takin komeroon, kun isäntä häipyi kirjaston suuntaan.
Kreivi de Mortaigne istui kirjaston viereisessä salongissa, edessään alusta, johon oli kiinnitetty valkoinen paperi ja kynä kädessään, kun de Silleque toi huoneeseen tarjottimella teetä kahdelle.
“No niin, Armand, mitä kaupungille kuuluu?”
De Silleque kattoi teen, ja istui sitten vastapäätä isäntäänsä, tavalla jota kukaan muu ei koskaan nähnyt.
“Kaupungilla liikkuu nyt huhu, että samat sveitsiläiset, jotka ostivat Albergo Brazzinin, ovat aloittamassa rakennustöitä pommitetulla alueella.”
“Minä kuulin, että kirkon uudelleen rakennuksesta on tullut määräys suoraan Roomasta,” kreivi kertoi, ja teki muistiinpanoja vaaleansinisellä musteella, joka näytti ikään kuin tanssivan paperilla ennen asettumistaan ja vaaletessaan paperilla vielä haaleammaksi.
“Uusi pappi on kuulemma hyvin komea, liki liian komea papiksi”, de Silleque kertoi ja hänen isäntänsä hymyili.
“Siinä on kyllä hieman totta,” kreivi sanoi, ja merkitsi senkin paperiinsa, josta nyt näytti vanha teksti jo liki haaltuneen. “Oliko meillä vielä jotakin Kaivoon liittyvää?”
“No ei.” myönsi de Silleque
“Mutta olisiko teillä sitten jokin kertomus kaupungilta?”
Tätä de Silleque oli odottanut, “Olen kertonut, että teidän kenkänne hoitaa suutari Maschielli?” ja kreivi nyökkäsi. “Olen ymmärtänyt että häntä pidetään melkoisena hurmurina. Itse asiassa, hän saattaa olla sen vuoksi yksi kaupungin kadehdituimpia ja vihatuimpia miehiä, mutta näin kuitenkin ilmeisesti on.” De Silleque huomasi, että isäntä alkoi kiinnostua tarinasta. Tämä oli de Sillequen mielestä yksi parhaita puolia isännässä. Kaikesta etäisyydestä ja arvokkuudestaan huolimatta, kreivi piti pienistä hauskoista tarinoista.
-”Kuulin tänään että, suutari Maschiellin isoäiti oli Buonacuoren papan isoäidin sisko, Paola, jota sanottiin Paola-Puttanaksi, sillä hänellä oli nuorempana tapana olla hieman huolimaton, kuten sanoi mies, joka tämän tarinan kertoi. Joka tapauksessa, hänellä oli kolme avioliiton ulkopuolella syntynyttä poikaa, ennen kuin isä naitti hänet serkulleen.”
“Minä taidan tietää tapauksen. Luin siitä erään merkinnän, kun tutustuin paikallishistoriaan. Paolan vanhimman pojan isä oli kenties eräs kulkija, jonka tie on sivunnut meitäkin,” selitti kreivi, mutta ei kertonut enempää de Sillequen kysyvästä katseesta huolimatta.
“Niin, mies Nurkan kahvilalla kertoi, että puuseppä Neroni,” ja tässä kohden kreivi taas nyökkäsi, “oli haastanut riitaa Maschiellin kanssa ja sanonut, että puoli kaupunkia oli nainut tämän isoäitiä.”
”Tapasin Neronin, kun tämä remontti valmistui. Hyvä puuseppä ja iso mies.”
”Maschielli oli sanonut,” ja De Silleque piti taidepaussin, ”Jos puolet kaupungin miehistä nai isoäitiäni, ja minä nain puolta kaupungin naisista, me olemme tämän kaupungin kanssa sujut!”
Kreivi de Mortaigne nauroi, ”Tässä kaupungissa se suutari pääsee vielä hengestään, siihen asti varmaan me sivustakatsojat saamme nauraa!”
Isännän nauru oli niin sydäntä lämmittävä.