Illalla, kun Capratorrente oli syönyt päivällisensä, hänet valtasi levottomuus ja hän haistoi ilmassa pelon, hirvittävän veren ja kauhun löyhkän, Se täytti hänen mielensä voimakkaampana kuin mikään vastaava oli iskenyt vuosiin. Löyhkä ja levottomuus palautti hänelle mieleen sota-ajan, tapahtumat, joiden hän olisi toivonut jo liudentuneen aikaan, kuin toisten kertomana, mutta jotka tämä haju palautti mieleen kirkkaan ja kuvottavana.
Capratorrenten oli pakko päästä ulos, ja kun hän kertoi vaimolle, pistäytyvänsä ulkona, tämän katse ja nyökkäys kertoivat Otolle, että Anna tiesi mistä on kysymys.
Capratorrente käveli ensin portaat alas, ja sitten kävi katsomassa pienelle sisäpihalle, mutta ei huomannut mitään, joka olisi aiheuttanut tämän löyhkän ja pelon, siellä haisi vain jätteet, ne tavanomaiset vanhan talon hajut, ja pihan perällä asuvan rouva Frescin hitaasti etenevä kuolema.
Kadulle tulo ei muuttanut mitenkään Capratorrenten aistimusta ja hänestä tuntui, että kun hän käveli alas kotikatuaan, keskustaa kohden, löyhkä olisi hieman pienentynyt.
Risteyksestä hän kääntyi itään, ja ylitti pienen harjanteen, jonka jälkeen katu kaatui kohden jokilaaksoa, mutta sivusta lähti pohjoiseen pieni kuja, samanlainen, mitä oli joka korttelissa joen takana Fabbrican kaupunginosassa, mutta tällä puolen vain siellä täällä. Hän nousi taas tätä pientä ränniä, johon ei olisi mitään asiaa autolla, pohjoista kohden ja yritti tavoittaa mistä tämä olo tulisi.
Hajut olivat tällä kujallakin sellaiset, mitä odotti, Naapuritalon takapihanpuolella asui ensimmäisen maailmansodan sotaveteraani Barche, haisten tupakkalle, lialle ja huonossa öljyssä paistetulle kalalle. Kujan toinen puoli löyhkäsi vihanneksille, kalalla ja lapsen paskalle, siinä asuivat Nerchiorin nuoripari pienen lapsensa kanssa.
Rouva Frescin asuntoa vastapäätä, kujan toisella puolella oli pieni pihanpuolen talo, jonka yläkerrassa asui Damarco, vanha mies, joka ei juuri puhunut kenellekään, muuttanut siihen puolisen vuotta aikaisemmin vanhan sataman puolelta. Miehen ympärillä oli aina melko laadukkaan tupakan ja anisviinan tuoksu, mutta siinä oli jotekin surumielistä. Capratorrente tiesi että miehen tyttäret oli muuttanut mannermaalle ja poika kuollut merellä.
Rouva Frescin jälkeen seuraava kujan puoleinen talo oli hieman isompi kuin muut kujan varrella olevat ja siinä asui leskirouva Baiotti kolmen aikuisen tyttären ja teinipojan kanssa ja talo haisi halvelle viinille, sipulille, sianmaksalle, öljylle, kuukautisille, vanhenevalle naiselle ja teinipojan testosteronille, mutta poikkeuksena oli jonkun vieraan miehen tuoksu, ja tämä sai Capratorrenten hetkeksi hidastamaan. Hänen mielensä vallannut löyhkä ei kuitenkaan liittynyt Baiottin perheeseen.
Mikään kujan taloista ei aiheuttanut sitä verensekaista löyhkää, ahdistusta ja päänsärkyä, joka pyöri Capratorten mielessä ja joka talon jälkeen se tuntui aavistuksen verran voimakkaammin, kärsimyksen löyhkä. Viimeisen talon jälkeen,hän pysähtyi hetkeksi haistelemaan tuulta.
Tuuli kävi luoteesta ja siinä oli katkera tuoksu.
Ylikomisario Capratorrente seisoi tuulessa, pienellä aukiolla, johon päättyi neljä pientä katua, ja pieni kuja, josta hän oli aukiolle päätynyt. Tuuli tuntui yltyneen siitä, mitä se oli ollut kotoa lähtiessä, ja siinä oli tuskaa, kipua ja talven kirpeyttä. Ylikomissarion vatsakääntyi ympäri, hän oksensi kuivana olevan suihkulähteen altaaseen.
Sitä tapahtui harvoin, mutta kun Capratorrente tuli kotiin, hän ja lankomies menivät talon katolle, mukanaan pari sikaria ja pullo persikkaviinaa. He eivät juoneet paljoa, mutta kohtuudella, että saivat mukavan ja kohtuullisen humalan, sen verran, mitä Capratorrente tarvitsi peittääkseen tuulen tuoman katkaran tuoksun.