Olin valmistunut pari vuotta aikaisemmin, ja liittynyt alan töitä tekevään osuuskuntaan, mutta töitä ei ollut ihan siihen tahtiin, kuin olin toivonut. Sitten sain puhelun, joka tuntui silloin minusta jotenkin hämmentävältä, mutta lahjahevonen ja miten se pappa aina sanoikaan.
Soittaja oli Rosa Dahl ja hän kertoi toimeksiantajansa etsivän fysioterapeutti-hierojaa ja kuulleensa joltakin ystävältään, että minä saattaisin olla juuri sopiva henkilö tehtävään. Jotenkin tunsin itseni epävarmaksi, kun oli asiakas, jota pitäisi hoitaa kotonaan, eikä minulla ollut ollut sellaista ennen, mutta lähdin kuitenkin käymään.
Ensimmäinen tapaaminen uuden asiakkaan kanssa oli toukokuisena tiistaiaamuna ja lähdin liikkeelle pyörällä. Jotenkin olin mielessäni odottanut jonkinlaista kerrostaloasuntoa, mutta kyseessä oli valkoisen aidan takana oleva suuri 50- tai 60-luvulla rakennettu omakotitalo, josta näkyi vain pitkä räystään alla oleva nauhaikkuna, jonka pituus kertoi asunnon valtavuudesta.
Kadulla oli ovikello ja kun soitin sitä, kaunis ja soinnikas, sellainen uutistenlukijan ääni sanoi “Neiti Manner?” Puhuttelussa oli jotakin viehättävän vanhanaikaista, kuin kesäteatterissa.
“Minä olen. Pitäisi tavata Lihin,” ja lisäsin epäröiden, “Herra Lihin?”
“Tulkaa sisään, mutta jättäkää ulompaan eteiseen kellonne, puhelin, tietokone tai kaikki muutkin sähköiset laitteet.”
Ajattelin ensimmäisenä, että ok. Tämä oli nyt tämän lajin hullu, sähköallergikko, mutta tajusin samalla, että ovikellohan oli sähköinen laite ja menin sisään.
Eteisessä oli lokerikko, joka oikeastaan näytti metallilokerikkojen rollsroyceltä. Sen ovien takana oli tilaa vaikka rinkalle ja ovet olivat varmasti sentin paksuista, kerman sävyiseksi emaloitua terästä. Kaivelin repustani kaiken, mikä toimi sähköllä, pistin lokerosta löytyvään laatikkoon, laatikon lokeroon ja oven avaimen pistin reppuuni.
Olin jo aikeissa jatkaa seuraavasta ovesta, kun kuulin kohteliaan äänen sanovan “kuulokkeet, neiti Manner,” ja silloin tajusin, että iPhonen korvanapit olivat vielä korvissani. Vilkaisin katonrajaan, jossa oletin kameran olevan, ja laitoin vielä napitkin kaappiin, ennen kuin jatkoin sisälle.
Asiakkaani odotti minua oven takana ja oli täysin erilainen kuin odotin.
En tarkkaan pysty sanomaan minkä ikäinen mies oli, yli 30 mutta ei 50, tai ei ainakaan paljoa yli. Mies oli täysin kalju, parraton ja äkkikatsomalla hän näytti samaan aikaan jotenkin luonnottomalta, mutta ei kuitenkaan epämiellyttävältä. Vähän vain oudolta, kuin keinotekoiselta.
“Päivää neiti Manner, minä olen Lihin. Meidän varmaan pitää tutustua, menisimmekö alakertaan?” Mies esittäytyi kättelemättä, mutta pienellä ylävartalon kumarruksella ja viittasi syvemmälle taloon.
Hallista näki, että sen takana on suuri olohuone ja ruokasali ja sen takana vielä jokin huone, jonka näki avoimesta ovesta, mutta me jatkoimme portaat alas, kerrokseen, missä nähtävästi olivat yksityiset tilat. Ala-aulassa oli ulkomaalaiselta näyttävä nainen, “rouva Hodžić, tässä on neiti Manner. Neiti Manner, rouva Hodžić auttaa minua pitämään tämän talon siistinä.”
“Tulen hoitamaan herra Lihinin niskalihaksia,” sanoin jotain sanoakseni
“Päivää neiti Manner. Tervetuloa. Lihin herra on hyvä pomo!”
En osannut sanoa kuin “varmasti on”, mikä vaikutti heti jotenkin tyhmältä, mutta se oli sanottu.
Lihin kulki edellä. Hän oli pukeutunut vihreäruutuiseen ryppyiseen liivipukuun ja valkoiseen paitaan. Kalvosinnapit olivat hänen ainut korunsa, mutta oranssin kirjava taskuliina toi väriä asuun.
Aulasta lähti käytävä, jonka kahta puolen oli suljettuja ovia, mutta me jatkoimme sen päähän, toiseen aulaan. Sieltä olisi päässyt portaita taas ylös, mutta Lihin avasi oven, jonka takana oli kuntosali.
Se oli oikeastaan hyvinkin suuri yksityiseksi. Peräseinällä oli tikapuut ja taljat, keskellä muutama muu laite ja hydraulinen hierontapöytä ja meidän päähämme jäi vielä tilaa paksulle matolle, johon mahtui hyvin joogaamaan vaikka parin kanssa. Vastapäisestä ovesta näkyi sängyn pääty, joten se oli ilmeisesti makuuhuone ja sen läpi näkyi raollaan oleva ovi, kaakelista päätellen kylpyhuoneeseen.
Huoneen kummassakin päässä oli luonnonvaloa. Puolapuiden ja taljojen takana katonrajassa oli matala, mutta huoneen levyinen ikkuna, mutta meidän päässämme huonetta oli koko seinän kokoinen ikkuna, josta näkyi suuri uima-allas.
“Ette tunnu olevan fysioterapian tarpeessa,” sanoin Lihinille kun katsoimme huoneen varusteita.
“Haluan pysyä kunnossa ja tarvitsen ohjausta ja neuvoja voidakseni pitää itseni jatkossakin siinä kunnossa missä nyt olen.”
“Mitä vaivaa teillä nyt on?”
“Tällä hetkellä minusta tuntuu, että niska ja hartialihakset ovat rasittuneet.”
“Otatteko paidan pois, niin voin tutkia?”
“Jos käyn vaihtamassa toiset vaatteet?”
Jäin katsomaan ikkunasta, kun Lihin meni makuuhuoneen puolelle. Maisema oli melkein kuin jostakin matkailumainoksesta. Edessä sinisen kimmeltävä uima-allas, sen takana vihreä nurmi, jossa muutama hyvin pidetty pensas ja niiden takana mäntyjen alitse näköala merelle.
Vasemmalla puolella näkyi rakennuksen kadunpuoleinen siipi, jossa näin suuren olohuoneen olevan, mutta sen alakerrassa oli ilmeisesti lisää yksityisiä tiloja, ehkä makuuhuoneita.
Huomasin Lihinin palaavan, juuri kun kumarruin eteen päin, nähdäkseni lisää pihamaata ja kun käännyin katsomaan häntä, hämmästyin näkemästäni.
Lihinillä oli päällään vain jonkinlaiset punaiset kotihousut jotka päättyivät polviin, punaista, heikon kiiltävää materiaalia ja mustat nahkaiset kotitossut, joissa näytti olevan jonkinlainen samettiruusuke päällä.
En oikein ole varma mitä odotin.
No eihän Lihin näyttänyt puvussaankaan miltään kynäniskalta, mutta nyt hänen vartalonsa näytti samaan aikaan hyväkuntoiselta, lihaksikkaalta, mutta ei liian treenatulta ja samalla tavalla kuin hänen kasvonsakin, jotenkin epätodelliselta, kuin toisesta maailmasta. Ja iho oli yllättävän kalpea, liki sinervä jasiniset suonet näkyivät sen läpi.
Vatsassa vasemmalla puolella näkyi muutama leveä arpi, samansuuntaisina ja kaartuvina, mutta muutoin hän näytti ensikatsomalla melkein täydelliseltä.
“Mistä nuo tuli?” Kysyin arpiin viitaten.
“Purjehdusonnettomuus, kauan sitten” Lihin vastasi ja yritin miettiä millaisesta onnettomuudesta ne olivat tulleet. Minä en purjehtinut.
“Voinko minä vaihtaa jossakin työvaatteet?” Kysyin.
“Voit käyttää minun kylpyhuonettani, tai toista tuolla, käytävällä, sen ovi on toinen vasemmalla,” vastaisi Lihin ja minä päätin, sekunnin epäröinnin jälkeen, valita käytävällä olevan.
Kun palasin takaisin ala-aulaan, minun oli pakko vetää henkeä. Tajusin nyt vasta, miten paljon jännitin tätä, eikä Lihinin olemus millään tavoin rauhoittanut minua. Hän toi mieleeni jonkin tietokoneanimaatiohahmon, jonkinlaisen haltijan tai ehkä jonkin pienen jumalan.
Menin reppuni kanssa käytävälle ja avasin vahingossa ensimmäisen oven. Sen takana näytti olevan vaatehuoneen tapainen, yksinään suurempi kuin olohuoneeni. Toisen oven takana oli kylpyhuone, melkein samanlainen kuin minun omani, paitsi isompi, makuuhuoneeni kokoinen.
Vaihdoin pyöräilypuseroni puhtaaseen t-paitaan ja sitten vilkaisin… olisin vilkaissut peiliin, mutta sellaista ei täällä ollut. Piste neiti Mannerille. minulla oli jotakin, mitä tällä miljonäärillä ei ollut.
Tarkastin poninhäntäni käsivaralta, pistin puseroni laukkuun ja palasin Lihinin luokse.
Palatessani sanoin Lihinille, joka seisoi ikkunan äärellä, “jos katsotaan sitä hartiaa nyt ensin ja jutellaan.”
Lihin antoi minun puhua ja aivan huomaamattani tulin kertoneeksi hänelle pitkät pätkät perheestäni. Lihinistä ei irronnut oikein muuta, kuin että hän asui yksin ja teki työtä kotoa käsin.
Oikeastaan tajusin vasta kolme vuotta myöhemmin, miten salaperäinen Lihin oikein oli. Tietysti hän oli outo, ja sillä tavoin salaperäinen, mutta se oli muuta. Hän ei kertonut itsestään mitään, mitä ei kysytty, enkä jälkeenpäin voi olla varma, oliko hänen kertomansa totta.
Lihinillä ei ollut ainuttakaan karvaa niissä paikoissa jotka olivat näkyvillä. Ripset olivat siistit ja säännölliset, samoin kulmakarvat, liki kuin ne olisivat tarkkaan lasketuilla paikoilla, mutta niiden lisäksi ei ollut ainuttakaan karvaa. Kiiltävässä päässä ei ollut edes sänkeä.