Ensimmäisellä tapaamisella en viitsinyt kysellä enempää, mutta huomasin, että vaikka oikean kyljen arvet olivat silmiinpistävimmät, hänellä oli arpia muuallakin. Kun hieroin hänen hartiansa, huomasin hyvin kapean ja vaalean arven vasemmasta olkapäästä niskaan ja korvan takana oli koko korvan mittainen pystysuora valkea viiru, hädin tuskin huomattava mutta olemassa. Hänellä oli myös jonkinlainen kuuloke tai kuulokoje, pieni, liki huomaamaton, mutta hieroessa joutuu ihmistä todella lähelle ja näin sen.
Kun lopetin, Lihin kysyi, haluaisinko uida.
Allas näytti houkuttelevalta, mutta minulla ei ollut uimapukua mukana.
Ehkä toisella kerralla.
Sovimme että tulisin seuraavana kerran viikon päästä tiistaina, mutta myöhempänä aikana, vasta kello 17:40 ja sen jälkeen tapaisimme ainakin pari kuukautta kahdesti viikossa.
Lihin lähti näyttämään, mitä kautta minun seuraavalla kerralla pitäisi tulla. Alakerrassa oli pitkä käytävä, toisella puolen oli se kylpyhuone, jossa olin vaihtanut t-paidan päälleni ja toisella puolen muutama vähäeleisyydestä huolimatta ylelliseltä näyttävä puuovi.
Mutkan takana oli vielä muutama sivuovi, mutta käytävän päässä oli pukuhuoneen kaltainen tila, “kun tulette seuraavan kerran, voitte vaihtaa vaatteet täällä, jos haluatte. Voitte myös jättää tänne ne tavarat, mitä ette tarvitse työssänne”, sitten Lihin avasi oven huoneen päässä, “tuolla on suihku, jos haluatte joskus peseytyä.”
“No, ehkä joskus, liikun pyörällä.”
“Täällä. “ Lihin jatkoi ja avasi toisen oven,” on takaoven halli”.
Menin ovesta, mutta Lihin ei tullut perässä, vaan seisoi pukuhuoneen puolella. Täällä toisella ovella oli samanlaiset lokerot kuin ylhäällä sisääntulossa, mutta muutama lokeroista oli hyvinkin suuria, kuin komeroita.
“Kun tulette luokseni, voitte tulla tätä kautta,” Lihin opasti, “sen vastapäisen oven takana on autotalli, ja voitte jättää polkupyöränne sinne, pysyy suojassa säältä ja varkailta.”
“Kuulostaa mukavalta, “sanoin, vaikka jokin vielä sai minut epäröimään. “Onko täällä ovikello?”
“On, mutta saatte henkilökohtaisen koodin. Kerron myöhemmin miten se toimii.”
Nyökkäsin, “autotalli on tuolla?” Sanoin jotain sanoakseni, “…kurkistan,” ja raotin ovea. Autotalli oli siisti, tilava, johon olisi mahtunut useampikin auto. Siellä oli vain yksi, suuri ja vanhahko auto, jonkinlaisten telineiden päällä ja konepellin alle ja pakoputkeen meni jotain putkia. Aivan kuin Lihin olisi sanonut takanani jotakin, numeroita tai jotakin.
“Anteeksi, en kuullut?”
“Ei mitään, ajattelin ääneen.”
“Harrastatteko autoja?”
“En oikeastaan.”
“Onko se työnne?”
“Ei niinkään voi sanoa. Autoa ei tällä hetkellä käytetä, mutta se käynnistetään välillä ja ajetaan jonkin aikaa noiden rullien päällä.”
“Aha!” Mutta kohteliaasta “ahasta” huolimatta, en oikeasti ymmärtänyt tätä. “No täällä on tilaa polkupyörälle,” sanoin ja palasin Lihinin luokse.
Palasimme samojen portaiden luokse, joita pitkin olimme tulleet alas ja Lihin antoi minulle lapun, jossa oli puhelinnumero, “siinä on numero, johon on turha soittaa, kukaan ei vastaa.” Lihin tuijotti, kuin varmistaakseen että ymmärsin ja jatkoi vasta kun olin nyökännyt. ”Kun olette tulossa, voitte lähettää puoli tuntia ennen sovittua aikaa tekstiviestin, jossa on nimenne, ei muuta, ja saatte koodin omaan puhelimeenne, vain siihen, millä soititte rouva Dahlille. Jos puhelimenne tai numeronne vaihtuu, teidän on ilmoitettava siitä välittömästä rouva Dahlille. Koodilla sivuportin ovi avautuu, ja kun portin ovi on kiinni, voitte avata autotallin oven samalla koodilla ja taluttaa polkupyöränne autotalliin.” Lihin tuijotti taas ymmärrystäni kutsuen.
“Koodi on voimassa puoli tuntia, jos ette sinä aikana saavu, tapaaminen on peruutettu, ja voitte saada seuraavan koodin vasta seuraavalle tapaamiselle.” Nyökkäsin ymmärryksen merkiksi ennen tuijotusta.
“Ja huomatkaa, ettette voi saada sisempää ovea koskaan auki, jos ulompi ei suljettu, ja päin vastoin.”
“Kuulostaa monimutkaiselta, mutta minä ymmärrän. Miten pääsen ulos? “
“Ovesta. Ulos pääsee aina, laki ja paloturvallisuus edellyttävät sitä, mutta jos poistutte väärästä ovesta tai väärään aikaan, aiheutatte hälytyksen. 45 minuuttia siitä, kun olette saapunut, saatte poistumiskoodin, joka on voimassa 45 minuuttia.”
“Onko minun aina jätettävä puhelin ja muut sähkölaitteet kaappiin?”
“Kyllä.”
“Eli jos puhelimeni on kaapissa, kun saan sen koodin, niin saan tietää sen vasta kun menen kaapille.”
“Kyllä.”
“Entä jos en saa kaapin ovea auki?”
“Sitten teillä on ongelma.”
“Entä jos minun on välttämätöntä soittaa?”
“Oletteko käyttänyt vanhanaikaisia puhelimia?”
“Sellaisia, missä on johto?”
“Sellaisia.”
“En”,
“No tässä on sellainen,” Lihin avasi pienen kaapin oven ja siellä oli valkoinen puhelin, sellainen fallinen pystyssä seivova laite ja Lihin otti sen käteen ja väänsi pohjasta numeroa, “on tärkeää,” ja hän väänsi huolellisesti numeron nolla loppuun asti,” että väännätte jokaisen” samalla vääntäen toisen nollan, “loppuun asti,” Lihin sanoi, vääntäen sitten kolmosen, “muutoin ei puhelu” ja hän väänsi viitosen, “mene oikeaan puhelimeen” ja väänsi vielä ykkösen ja sen perään vielä seitsemän muuta numeroa.
Viimeisen numeron jälkeen Lihin odotti hetken ja sanoi puhelimeen, “Päivää Rouva Dahl” ja lisäsi hetken kuluttua, “Luulen että neiti Manner ottaa minun niskan hoitaakseen, “ ja vielä hetken päästä, “te hoidatte asian. Ei muuta, kuulemisiin!” ja laittoi puhelimen takaisin kaappiin.
Lihin selitti vielä, “on tärkeää, ettette laske puhelimen pohjaa mihinkään tasolle kesken puhelun, muutoin puhelu katkeaa!”
“Selvä,” sanoin, mutta opastus ei vielä ollut loppu.
“Ovessa on kolme numeroa, ylimmästä tavoittaa rouva Dahlin, seuraavasta vartiointiliikkeen ja viimeinen on varmaan teillekin tuttu; yleinen hälytysnumero!”
“Jos ette jostain syystä pääse ulos, teidän on pyydettävä apua ensiksi Rouva Dahlilta” keskeytin Lihinin tähän.
“Enkö voi pyytää apua teiltä?”
“Ette. Ensin rouva Dahlilta, sitten vartiointiliikkeeltä ja jos kummastakaan näistä ei ole apua, soitatte yleiseen hälytysnumeroon! Aina jos on asiaa, ottakaa yhteyttä rouva Dahliin. Hän hoitaa kaikki tämänkaltaiset asiat!” Lihinin sanoissa oli nyt jotenkin erityinen paino, kuin olisi yrittänyt näytellä tärkeää, mutta ei aivan onnistunut.
Vastasin, “selvä, kaikki asiat Dahlin kautta,” ja Lihin nosti kulmakarvojaan, eleen oli varmasti tarkoitus ilmaista hyväksyntää.
“Hyvä, menette vielä alas ja voitte vaihtaa vaatteet, ennen kuin poistutte,” Lihin kumarsi, hyvin pienen ja vanhanaikaisen kumarruksen ja lähti ruokasalin suuntaan.
Minun hyvin omituinen, miksi sitä edes sanoisin, yli kaksivuotinen komennukseni Lihinin hierojana alkoi siitä.