Marconi tapaa Giun

Ylikomisario Marconi käveli rehtorin huoneesta ensimmäisenä kohden koulun kappelia, takanaan Giu, jotenkin mittaansa suurempana, kuin piispa, jota saatettiin alttarille, ja viimeisenä rikoskomisario Olivetti. Portaiden jälkeen Giu ohitti ylikomisarion ja käveli kappelin ovelta edeltä sisään ja kiersi sen seinän viertä, mikä oudolla tavalla hermostutti Marconia, asettui sitten alttarin luokse, vasen käsi sen päälle laskettuna, katselemaan poliiseja, kuin nämä olisivat luvatta tunkeutuneet hänen huoneeseensa.

Giu piti tästä huoneesta. Äiti oli eilen iltana sanonut, että kappeli oli turvallinen tila, mutta että sitä piti osata käyttää. Huoneen harmonia ja äidin sanat olivat antaneet Giulle varmuutta, joka tuntui täyttävän hänet.

Marconi arvioi pojan olevan kyllä komeampi kuin pikkuveljensä, mutta ei samalla tavalla karismaattinen. Enemmän varautunut. Mutta kukapa ei olisi tässä tilanteessa. Pojan itsevarmuudessa oli jotakin teatraalista, uhmakasta, mutta samalla herkkää, kummallista, kuin tämä lopulta hallitsisi tilannetta.

Ylikomisario Marconi tunsi tarvetta ravistella itseään, mutta hillitsi itsensä.

”Jos istuisit vaikka tähän…” Ylikomisario viittasi Giulle, mutta tämä puisti päätään.

”Minun on hyvä tässä!” Giu korjasi samalla asentoaan, vapauttaen toisen jalan jonkinlaiseen puolilepoon, ”mutta istukaa te toki”, hän sanoi, kuin olisi vieraanvarainen isäntä.

”Sinä tiedät miksi olemme…”

”No tietysti minä tiedän,” poika vastasi, ja sipaisi otsaltaan karanneen suortuvan ylös. ”Olen nuori, en idiootti!” Giu kallisti päätään ja katsoi ylikomisariota, kuin arvioiden, kuinka paljon tätä pitäisi läksyttää. Häntä ärsytti, kuinka monet aikuiset aliarvioivat nuoria. Tämä poliisi ei vaikuttanut pahimmalta, mutta silti Giu tunsi tarvetta kivahtaa.

Marconi vaikutti kaikkiaan liian vanhalta ymmärtämään nuoria, elämänsä kangistamalta ja kyllästyneeltä. Toinen poliiseista vaikutti ymmärtäväiseltä, mieheltä joka vielä katseli maailmaa avoimin mielin ja kunnioitti ihmisiä iästä riippumatta. Siinä missä ylikomisario vaikutti vanhalta karhulta, näytti Olivetti jotenkin kiehtovan kissamaiselta, kuin tuntemattoman viidakon vaaniva peto.

”Millainen poika Boelle on?” Marconin kysymys keskeytti Giun arvion, mutta tämä ei hoppuilut vastauksen kanssa, vaan kallisti päätään nyt toiselle olalle, ja antoi katseen siirtyä hitaasti rikoskonstaapeli Olivettiin, ja katsekontaktin jälkeen takaisin Marconiin, ennen kuin vastasi, ”niin… Mitähän hänestä nyt voisi sanoa. Vakava. No minäkin olen vakava,” poika sanoi olkiaan kohauttaen, ”mutta se on erilaista. Hän on… vastuullinen. Hän on aina niin vastuullinen. Hän haluaa tehdä kaiken mitä hänen pitää tehdä niin hirvittävän oikein.” Sitten Giu väläytti pienen hymyn, ja käänsi katseensa Olivettiin, ”Ja se on välillä hirvittävän tylsää!”

Giulle tuli hyvin outo tunne koko tilanteesta. Se itsevarmuus, jonka hän oli hetki sitten tuntenut, tuntui kasvavan jotenkin hänen ohitseen, karkaavan hänen käsistään ja muuttuvan joksikin oudoksi ja hallitsemattomaksi, vieraaksi ja ennen tuntemattomaksi levottomuudeksi, joka tuntui samaan aikaan hyvältä, mutta silti hyvin vaaralliselta, kuin kurkkaisi korkean tornin laidan yli.

Marconi tunsi jotenkin ärsyyntyvänsä Giun edessä. Hänelle tuli tunne, että Giu oli kameroiden edessä, kuin elokuvassa, ja olisi vetänyt heidät kaikki hehkuvien lamppujen alle, mutta kuin vain tämä teinipoika olisi lukenut käsikirjoituksen.

”Miten hän tulee toimeen koulussa kavereiden kanssa?” Giu kohautti olkapäitään Marconin kysymykselle, ”Hyvin kai. Minä tunnen huonosti hänen luokkatovereitaan, vain Messeren pojan, Taddeon, joka on Boellen paras kaveri.”

”Millainen tämä Taddeo Messere sitten on?” Marconin kysymys tuntui jotenkin rauhoittavalta. Tavallisen tylsän pojan ajatteleminen oli kuin kahva josta saattoi nyt ottaa tukea.

”Aivan tavallinen. Hänessä ei ole mitään erityistä, paitsi että hän ja Boe nyt ovat kavereita. Vaikka Boella on kavereita, hänen vakavuutensa, se pitää hänet kuitenkin hieman… poissa,” Giu yritti kuvata veljeään ja tämän kaveria samaan aikaan varovaisesti ja kuitenkin rehellisesti.

Giu tuijotti Marconia tavalla, joka tuntui tästä haastavalta. Pojan katse vaikutti jollain ovelalla tavalla suoralta ja rehelliseltä, kuin rehellisyys olisi peite, joka kätki salaisuuden. Kun Marconi käänsi katseensa Olivettiin, hän huomasi Giun vilkaisevan samaan suuntaan, ja Olivettin ilme oli huvittunut jostain, mitä Marconi ei tajunnut.

Ylikomisario Franco Marconi ei pitänyt tilanteesta.

Vastaa