Soitin kerran sähköyhtiöön, että heidän alumiinikaappiin on törmätty jollakin, vääntynyt, ovi auki ja johdot näkyy.
”Ei ole siinä sellaista!”
”Mutta kun on, alumiinia, miehen korkuinen, suunnilleen kahden miehen levyinen, eli vähän isompi kuin minä ja päässä lukee teidän firman nimi. Näyttää niin kuin olisi kuorma-autolla kolhaistu”
”Minä tiedän, ei meillä ole siinä mitään, minä katsoin meidän kartasta””
”Mulla ihan sama, vaikka katsoisit ensyklopediasta, mutta tuossa se on silti, metrin päästä minusta, ollut ainakin 15 vuotta”
”Ei ole meidän”
”Mutta teidän tarra siinä on päällä ja kun kurkistaa sisään, sielläkin lukee teidän nimi”
”Meillä on kartat, joihin on merkitty kaikki! Ei ole meidän!”
”EI minunkaan ole, eikä tule mieleen kuin kaksi muuta Heleniä, en usko että tämä on Helen Kellerin ja Lundin mummo olis kyllä kertonut, jos sillä olis oma sähkökaappi. Enkä mä rupee tätä kyllä löytötavaraankaan kuskaamaan kun on sisus täynnä liki k**vän paksuista kaapelia. Tosin saiskohan tästä jotakin, jos kuskaisi Tattarisuolle romikselle?”
”Ei ole meidän!”
”No ihan sama, väitelkää sitten poliisin kanssa, kun joku lapsi käy ottamassa tuosta säkärit”
Loppuviikolla sen kimpussa oli kaksi autollista työpersoonia.