Minulta on kysytty, että miksi minun novellini sijoittuvat aina menneeseen aikaan.
Ihan ensin, ensimmäinen Bragalone-tarina, jonka kirjoitin liki 20 vuotta sitten oli tunnelmaltaan etäinen, menneen maailman kaltainen, joka ei sijoittunut selvästi muualle, kuin sodan jälkeisen ajan Italiaan, ilman vuotta, mutta ilmapiiri oli nostalginen ja kiireetön.
Muut tarinat sijoittivat Bragalonen tarkemmin, saarelle, länsirannalle, kaupunkiin, joka oli jossakin välimerellisten kulttuuripiirien rajalla.
Sitten kirjoitin novellin Bragalonen laulaja, jossa pakkanen on tärkeä osa tarinaa. Se lukitsi monta tarinaa sitten vuoteen 1956, jolloin helmikuu oli hyytävin Italiassa vuosisatoihin.
Bragalonen tarinat eivät ole jatkokertomuksia, siten kuin yleensä ajatellaan, vaan tarinoiden verkosto, ja lukitsi sitten Bragalonen laulaja koko joukon muita tarinoita samaan aikaan, Bragalonen hyvä lukija sivuaa laulajaa, ja Bragalonen hyvä lukija viittaa Bragalonen rakastavaisiin, jotka taas…
Ja samat hahmot ovat edelleen mukana, jotka olivat ensimmäisessä tarinassa.
Sitten on etäännyttäminen.
Vaimoni on ehdottanut että voisin kirjoittaa lapsuuten Malmista Helsingissä.
Ehkä joskus voinkin, mutta nyt en.
Kun sijoitan tarinan mielikuvitukselliseen kaupunkiin 63 vuoden taakse, saan tilaa. Vaikka poiminkin tarinoihin juttuja lapsuudestani, silti ne eivät ole totta, eikä kukaan pääse sanomaan, ettei se noin ollut, koska Bragalone on juuri sellainen millaiseksi minä sen ajattelen, pienehkö kaupunki saarella, joka kovasti muistuttaa Sardiniaa, mutta ei kuitenkaan ole, outona vuotena sodan jälkeen, juuri kun massaturismi oli syntymässä.
Eikä ne kaikki menneeseen sijoitu. Vain Bragalonen tarinat.