En muista aikaa, jolloin en olisi tiennyt olevani erityinen, mutta ensimmäisen kerran aloin ymmärtää erityisyyteni taakkaa, kun Podaser-täti pesi minut sinä aamuna, kevätpäiväntasauksena, jolloin täytin kuusi, kuivasi hiuksiani ja sanoi “Poika, minun tulee sinua vielä kovin ikävä,” surumielisesti ja lempeästi.
“Minne sinä menet Podaser?”
“Ei kun sinä lähdet, sitten joskus,” tätini sanoi, märkiä hiuksiani sukien.
“Minne minä lähden? Koska?”
“Sinä lähdet seuraavalla veneellä, kun olet täyttänyt 12 vuotta, suureen maailmaan.”
“Miksi minä menen sinne?”
“Koska se on tapana. Sinä lähdet täältä, ennen kuin sinusta tulee mies, sillä täällä ei asu yksikään mies.”
“Mutta Pohru-setä, Ponne ja Nery ja Geh-Peyher ja… “
“Sedät eivät asu täällä. He tulevat, ovat ehkä viikon, tai kymmenen päivää ja lähtevät taas.”
“Mutta Geh-Peyher oli monta kuukautta!”
“Hän oli sairas, muistatko, hänellä oli paha haava vatsassa?”
Sinä päivänä aloin ajatella suurta maailmaa, aloin katsella uusin silmin kotiani, Roug fro Leyvoria ja tajusin sen, että minä olin talon asukkaista ainut, josta jonakin päivänä tulisi mies, mitä se sitten tarkoittikaan.
Asuimme melkein saarella. Niemellä, jonka tyvenä oli kivinen kannas, jonka yli myrskyllä aallot kävivät, minä, kaksikymmentäkuusi serkkuani ja kuusi tätiäni.
Talomme oli niemen korkeimman kohdan alapuolella, mantereen puolella, mutta jos kiipesi tornin ikkunasta seinälle ja asetti jalkansa tarkoin, pystyi kiipeämään katolle ja sieltä näki joka suuntaan, juuri yli huipun merelle. Kiipesin katolle, jalat kahta puolen harjaa, pitäen kiinni kattohirteen pystytetystä merkistä, joka toi mieleeni sekä silmän että linnun ja yritin nousta vielä korkeammalle, varpailleni, nähdäkseni missä se oli, Suuri Maailma, jonne minun pitäisi lähteä. Katselin yli Femnyllin raunioiden merelle, sinne, minne aurinko laski, ja pohjoiseen, missä siinsivät sinihuippuiset vuoret, itään, missä lähimmän kylän savupiipuista nousevan savun takaa näkyivät vihreät kukkulat, ja niiden johonkin kaukaiseen utuun, josta en tiennyt ja etelään, jonne näytti vievän kapea valkoinen tie, rantakallioiden ja meren välissä.
Mutta vaikka seisoin varpaillani talomme korkeimmalla paikalla, en nähnyt sinne, jonnekin, Suureen Maailmaan, jonne minun pitäisi lähteä, kun täyttäisin 12-vuotta.
Olin aikeissa tulla alas katolta ja olin räystään tuntumassa, kun kuulin tornihuoneen luukun käyvän, ja jähmetyin odottamaan, mitä tapahtuisi.
“ Etelän Ifasen on sairas, “ kuulin Kaseydase-tädin äänen sanovan, ja Ynfo-tädin ääni vastasi, “hän on jo vanha, mutta varmaan pitää huolen itsestään.”
“Ehkä meidän on lähetettävä hänelle apua. Ei vielä, mutta kesäpäivänseisauksen aikaan, viimeistään.
“Me voimme miettiä sitä siihen asti.”
“Niin, on meillä kolme kuukautta. Ehkä voisimme lähettää sinne Peipon.”
“Niin. Peipolle voisi tehdä hyvää olla olla Ifasen seurassa.”
Sen jälkeen keskustelu oli tavallista puhetta villasta, sipulin istutuksesta ja mitä nyt tädit aina puhuivat, mutta se mitä kuulin, herätti uteliaisuuteni. Peippo-serkku oli serkuistani vanhimpia ja niin iso, että joskus sanoin häntä vahingossa tädiksi.
Kevätpäiväntasausta juhlittiin samana päivänä, mutta minun oma syntymäpäivänini oli kuin juhlaan kiedottu juhla myöhäisenä iltapäivänä, ennen varsinaista kevätjuhlaa ja kaikki me kokoonnuimme suureen saliin.
Siellä olivat nyt kaikki miehet. Sitä ei tapahtunut kuin kerran tai pari vuodessa. Pohru-setä mahtavan partansa kanssa, Ponne punaisine hiuksineen, Ogpini, jonka naurusta niin pidin, Geh-Peyher, joka oli vielä vuosi sitten ollut vuoteessa pahasti loukkaantuneena, Myppu, joka selvästi alkoi lihoa ja Nery dan Mofpehy, joka oli nuorin ja mielellään pukeutui hohtavan keltaiseen.
Neryn matkassa oli tullut myös Myhyol-täti, ainut tuntemistani tädeistäni, joka ei asunut Roug fro Leyvor. Vaikka kaikki lahjat, joitasain, aina ilahduttivat, olivat Mohyol-tädin lahjat aina kaikkein erikoisimpia ja hän antoi ne aina viimeisenä.
Muut lahjat olivat taas niitä tavallisia, joita sain vuodesta toiseen, mutta muistan viisi lahjaa, jotka olivat erityisiä. Nery dan Mofpehy antoi minulle kiven, joka näytti vaatimattomalta, mutta josta näkisi auringon suunnan pilvien läpi. Se on kulkenut mukanani kaikki nämä vuodet.
Norqe-täti antoi minulle loihditun veitsen, jonka tajusin miesten ilmeistä olevan hyvin erityinen, vaikka se ei Roug fro Fasefydorissa ollut kovin kummallinen. Jokaisella tädillä oli samanlainen, veitsi, joka ei haavoittanut omistajaansa. Täti vielä näytti omallaan, tiputti sen käsivarren korkeudelta pystyyn pöytään, sen jälkeen uudestaan ja pisti sillä kertaa kätensä väliin ja veitsi pomppasi sivuun, kuin sade kiveltä.
Opginy antoi hienon jousen ja kertoi sen olevan kaukaa lännestä, meren takaa, aivan samanlainen, kuin siellä asuvien ratsumiesten, joita pidettiin maailman toiseksi parhaina jousimiehinä. Ja minä muistan sen hetken. En silloin ymmärtänyt mitä erikoista siinä oli, mutta muistan tajunneeni, oman riemuni lävitse, että aikuisten kesken oli jokin erityinen jännite.
Mohyol-tätini tuli luokseni, ja laskeutui eteeni polvilleen. Sitten hän otti jousensa ja laittoi sen eteen. Vaikka olin nähnyt miehillä ja matkaajilla jousia, tämä oli erilainen kuin muut, pidempi, ei niin monimutkainen kuin läntisten maiden jousi, vaan yksinkertainen, jopa karkea jousi, jonka väri oli outo, punerva, kuin jokin sisäelin, jonka olin nähnyt teurastaessa tai keittiössä.
“Poika, se on sinun” Mohyol-täti sanoi ja sitten hän kuiskasi jotakin, josta kuulin vain osa, “…koypo, fro mirkoypo, fenner thum mylase,” ja jotakin vielä.
Huomasin, että kaikki muut tädit olivat hiljaa ja katsoivat sisartaan ja minua hieman hieman pelotti, kun tämä nosti jousen kasvojeni korkeudelle ja sanoi, “Sano sille nimesi!”
“Poika”, sanoin, mutta Mohyol keskeytti minut.
“Se ei ole nimesi, kaikki sanovat sinua pojaksi, koska olet täällä ainut poika, mutta nyt sinä voit päättää, mikä on sinun nimesi.”
Ehkä olisin sanonut jotakin muuta, jos olisin ollut vaikka vuotta vanhempi, tai kenties, jos olisin miettinyt minuutin, mutta jostain syystä sanoin Pohru-sedän aluksen nimen, “Fëhÿr! Minä olen Fëhÿr!”
Mohyol sanoi vielä, kuin puhuisi jouselle, “Gigpo Gehmudir, masel polggol, Fëhÿr.”
Ensin kaikki olivat hiljaa, sitten Pohru nauroi ja hänen perässään ensin kaikki aikuiset, ja vielä kaikki lapsetkin.
Pohru kumartui minua kohden ja kysyi, “Fëhÿr! Tiedätkö mitä sinun nimesi tarkoittaa?”
“Se on tuuli!” Julistin varmasti, mutta Pohru poisteli päätään, “ei aivan, ei aivan. Se on se hetki, se tietty hetki, kun purjeet asettuvat oikein, ja ne ottavat tuulen ja alus liitää aalloilla juuri siten, kuin sen veistänyt mies on kuvitellut sen kauneimmillaan lentävän. Se hetki on fëhÿr!”
Ja se oli oma lahjani minulle, oma nimi.