Voiko noidan naida? Olen usein tätä miettinyt lankojeni kanssa ja olemme näin sen ajatelleet, että vaikkei ole ollut mitään seremoniaa, me kaikki kuusi olimme Suuren Äidin vävyjä, ja vaikka elämässämme oli muita naisia, aina meidän piti palata Sumujenniemelle.
Se tunne, että oli aika palata niemelle, tuli aina uudelleen ja silloin oli lähdettävä.
Minä tulin ensimmäisen kerran Niemelle kun olin hädin tuskin 17 vuotias. Isoisäni Daseyluha dan Mofpehy katsoi, että minun oli aika tutustua kauppahuoneemme kumppaneihin ja lähetti minut vuoden kestävälle matkalle.
Paluumatkan viimeiset kuusi viikkoa tein kapteeni Pohrun Fëhÿr-purrella ja ensimmäisen viikon jälkeen hän kertoi, että meidän pitäisi pysähtyä matkalla ja tavata ystäviä. En tiedä, mitä olisin sanonut, jos olisin tiennyt, millaisia ystäviä kohtaisimme.
Tulimme sinne kevätpäiväntasauksena ja vasta kun olimme tulossa rantaan, kapteeni Pohru kertoi, että olimme tulleet Sumujen niemelle, Sisartentaloon.
Kukapa ei olisi kuullut talosta, josta tulivat kaikki noidat ja parantajanaiset koko sisemmän meren alueella. Vastassa laiturilla oli pitkähkö nainen, jonka Pohru esitteli nopeasti, “Sisar Norqo,“ nyökäten naiselle ja minuun viitaten ”Nery Mofpehyn korkeasta huoneesta”. Nainen tervehti, kuten sittemmin opin, sisarten tapaan, osoittaen kolmella sormella alas eteensä, “Mennään talolle, tänään on hieman kiireitä!”
Olin kuvitellut mielessäni jonkinlaisen loisteliaamman version Taraniksen kiltatalosta tai Timardin temppelistä, mutta todellisuus yllätti.
Talo ei vain ollut talo, vaan tummia rakennuksia kivikehässä, joista lähemmäs tullessa iso osa paljastui varastoiksi ja karjasuojiksi. Varsinaisia asuinrakennuksia oli vain kymmenkunta. Niistä suurin oli pienempi kuin isoisäni kartano, yksinkertainen, nelikerroksinen, nurkassa pari kerrosta korkeampi torni, jonka päällä oli sisarten tunnus, Lintusilmä.
Pihalla Norqo kertoi että sisarensa Mohyol synnytti.
Minä hämmennyin ja kysyin kapteenilta, eikö meidän olisi syytä lykätä vierailua, mutta hän vastasi, ”Niin, yleensä aina, kun tulen tänne, joku on synnyttämässä, synnyttänyt tai synnyttämäisillään. Se tuntuu olevan täällä tapana.”
Menimme sisään taloista suurempaan, missä näin ensimmäisen kerran Kaseydyn.
Voisin kirjoittaa Kaseydyn hymystä tuhat sivua enkä kyllästyisi tai toistaisi itseäni ja voisin kirjoittaa kymmenentuhatta sivua jokaisesta niistä kymmenestä päivästä, jonka vietin silloin hänen kanssaan, mutta silti en sanoisi niistä mitään.
Saattaa olla, että kaikki eivät tiedä, mutta kaikkien pitäisi tietää, ja niiden jotka tietävät, heidän pitäisi muistaa, millaista on olla nuori ja rakastunut, eikä vain rakastunut, vaan löytänyt elämänsä rakkauden, ihmisen, jonka luokse kaipaa vielä nyt, liki 60 vuotta myöhemmin, Toivon että lukijani tietää sen, ja antaa minulle anteeksi, jos tein tämän mutkan tarinaani.
Samalla hetkellä, kun näin Kaseydyn, nainen suuren salin parvelta ilmoitti, ”se on poika!” Naisen ilmoitus sai aikaan hiljaisuuden, jonkalaista en ole koskaan ennen kokenut. Huoneessa, jossa on joukko ihmisiä, suurin osa lapsia, on aina ääntä, mutta nyt hiljaisuus oli jotenkin yliluonnollista, ikään kuin pata tulella, hiilet takassa, liekit lyhdyissä, olisivat nekin vaienneet.
Sitten Pohru sanoi ”poika!” Yleinen hälinä levisi saliin, jossa usein toistui sana ”poika”. Olin hämmentynyt ja kysyin Pohrulta, ”ketä pitää onnitella?”
”Onnitella?” Pohru katkoi niin kuin joku olisi ilmoittanut kantavansa hänen laivansa yli Samartiksen kaaren, ”Kuule, Nery, sellaista ei tapahdu! Sisartentalossa ei synny poikia!”
Kuusi vuotta myöhemmin minulla ja Kaseydyllä oli kolme tytärtä ja odotimme neljättä, kun tulin taas Talolle. Perheeni liiketoiminnot olivat kukoistaneet, ja joka vierailulla toin lahjoja talon väelle, mutta kevätpäiväntasauksen aikaan toin joka vuosi Pojalle jotakin erityistä syntymäpäivälahjaksi.
Mohyol seisoi laiturilla odottamassa, niin kuin yleensä joku sisaruksista. Hän oli vanhentunut ja näytti ikäiseltään, vanhemmalta kuin kukaan siskoistaan.
Kauppateiden tiedustelijat lähettivät raportteja, jotka kertoivat naisesta, joka tappoi Thaugin miehiä jousella, antamatta mitään mahdollisuutta ja ampumatta koskaan ohi. Viimeisen parin vuoden ajan oli alkanut kuulua tarinoita Mohyol fro Qeugista.
Jousen Mohyol oli luultavasti maailman paras jousiampuja, kenties paras koskaan. Kaikki tiesivät, että noidat voisivat vahingoittaa ihmisiä, jopa aiheuttaa ihmisen kuoleman, mutta eivät suoranaisesti tappaa.
Ne kaikki erehtyivät. Mohyol tappoi.
“Nery, kauppamiesten prinssi,” hän tervehti minua, sävyyn josta ei saanut selvää, oliko se suoraa sarkasmia, verhottua ivaa vai jonkinlainen kohteliaisuus. Olin jo kuusi vuotta sitten ajatellut, että minun ei tarvitse kysyä sisarilta mitään, mitä minun ei ollut välttämätön tietää, ja tappavalta noidalta ei ehkä sitäkään, mikä olisi välttämätöntä.
“Sisar Mohyol“ puhuttelin muodollisesti ja kälyni vastasi lyömällä kättä, niin kuin palkkasotilailla oli tapana ja virnismällä, vähän kuin joku lankoni merimiehistä, eikäviittaamalla maahan kuin sisaret.
“Mennään”, kälyni viittasi ja lähdimme ylös rinnettä, taloa kohden.
Miehet tekevät päätöksiä.
Älykkäät miehet tekevät älykkäitä päätöksiä.
Viisaat miehet pitävät hyvät päätöksensä.
Minä olin vielä kovin nuori, ja minulla oli ollut hyvin vähän aikaa harjoittaa viisautta.
“Onko jousella ampuminen vaikeaa?”
Mohyol katsoi minua, kuten aiheellista oli, kuin tolvanaa, ja sitten nosti käsittämättömän nopeasti jousen eteeni ja ojensi toisella kädellä nuolen, “kokeile, ammu nuoli laivasi mastoon, kämmenleveys huipusta”.
Säikähdin, mutta olinhan minä toki ampunut paljonkin ja otin jousen, katsoin laivalle, joka oli nyt ehkä sadan askeleen päässä, asetin nuolen jänteelle ja vedin. Sitten minä vedin vähän lisää. Ja vedin sormeni kipeäksi, mutta mitään ei tapahtunut.
Mohyol vetäisi jousen kädestäni, jännitti sen, kuin siinä ei olisi ollut mitään vastusta ja nosti sen samalla ylös, laivan suuntaan, vapautti nuolen ja hetken kuluttua se napsahti mastoon.
Sitten Mohyol katsoi minuun, kuin toruisi viisivuotiasta, “minä olen noita”.
Silloin kun tutustuimme, ihastelin Kaseydyn kehräämää lankaa, miten tavattoman sileää ja tasaista se oli, parasta villalankaa, mitä olin koskaan nähnyt.Kun kehuin hänen taitavuuttaan, Kaseydy sanoi juuri samalla tavalla, “minä olen noita,” ja selitti miten eri työt vaativat eri vahvuista noituutta ja kuinka kehrääminen tarvitsi vain vähän noituutta sormien väliin, pienemmälle alueelle kuin linnun silmä, juuri siihen mistä lanka kulki sormien välissä, vain sen verran, että jokaisen kuidun pää kaartui langan sisälle.
Mietin Mohyolin kanssa kävellessäni, miten paljon noituutta vaati jousen käyttäminen tuolla tavoin, mutta nyt en kysellyt. Ehkä olisin kysymättä tätä myös Kaseydyltä.
Kävelimme sitten talolle ja katkaistakseni hiljaisuuden, sanoin, “toin kankaita,” ja Mohyol nyökkäsi minulle, “niin, minä tiedän.”
“Niin, olet noita.”
“Ei kun sisaret kertoivat, että tuot aina kankaita.”
Jollakin tavoin pidin tästä. Kaikkialla muualla olin Nery dan Mofpehyn, mies josta joskus tulisi yksi kuudestakymmenestäkuudesta Tamarisin raatimiehestä, mutta täällä minä olin vain yksi mies muiden tolvanoiden joukossa.