Muistokonsertti: Sormiharjoitus Bragalonessa

Alla olevan harjoituksen olen kirjoittanut niin, että pyysin Facebookissa pieniä paloja, mitä kirjoituksessa pitää olla.  
Tehnen tähän vielä jatkoja myöhemmin. 

Gino näki kaukaa, että nainen oli ulkomaalainen ja valinnut hänen taksinsa, ja hän kyllä tiesi, mitä mahdollisuuksia tämä hänelle antoi.
Hän ei ollut huomaavinaan kun nainen lähestyi matkatavarakärryä työntäen, ennen kuin nainen oli vain muutaman metrin päässä hänen autostaan.
“Päivää, kaunis rouva,” Gino tervehti ja hänen yllätyksekseen, nainen vastasi toki murteellisesti, mutta silti sujuvasti, liki soivasti, italiaksi.
“Hyvää päivää. Voitte viedä minut Albergo Montebrazziniin?”

“Toki, rouva, “Gino vastasi ja nousi auttamaan matkalaukkujen kanssa. “Oletteko ensimmäistä kertaa Bragalonessa?”
“Kyllä, ensimmäinen kerta täällä. Luulin että saisin suoran lennon, mutta se ei onnistunut.”
“Lentokenttä on nyt varattu amerikkalaisille. Jokin harjoitus tai jotakin sellaista,” Gino kommentoi suurta laukkua takakonttiin nostaen.
“Niin. Kuulin siitä junassa.” Nainen vastasi, äänessään hieman kyllästymistä,
“Oletteko kauan?” Ginon kysymystä säesti pieni ähkäisy, sillä toinen suuri laukku oli selvästi edellistä raskaampi.
“Vain viikonlopun yli. Maanantaina lähden Milanoon ja sieltä sitten eteen päin..”
“Tulitte ilmeisesti konserttiin?” Gino kysyi, katsellen kolmatta suurta laukkua huolissaan.

“Kyllä. Konserttiin,” vastaus ei kuitenkaan ollut tyly, vaikkakin lakoninen.
“Me olemme todella ylpeitä maestrosta täällä, vaikka hän tietystikään ei esiintynyt täällä vuosiin,” Gino vielä yritti keskustella, samalla kun työnsi tavarakärryn suosiolla etuoven luokse, “ehdittekö te kuulla hänen esiintyvän, kun olette niin nuorikin?”
“No, en niin nuori, mutta kun kuulin hänen esiintyvän, olin kyllä nuori tyttö.”

Gino kävi mielessään läpi reittiä Montebrazzinille, kun avasi oven rouvalle, “Niin, tuskin olitte edes kahtatoista”, ja sulki oven kun rouva oli turvallisesti takapenkillä.
Ensin hän kiertäisi Ciniren kujat, ja ajaisi itään.
“Te ette varmaan usko, miten tämä kaupunki on muuttunut sodan jälkeen” Gino aloitti ja kertoi, miten uusi asema oli muuttanut kaupunkia ja miten sen ympärille oli tullut uusia taloja ja varastoalueita kun satamakin oli valmistunut.
Rouva takapenkillä näytti kuuntelevan ja Ginosta tuntui, että rouva olisi välillä vastannutkin jotakin, jotakin, joka kuitenkin jäi auton melun alle. 

“Tuossa tien eteläpuolella on San Michele, se on oikeastaan oma kaupunki, mutta siellä ei asu ketään, koska se hävisi sodassa kokonaan, “Gino sanoi, kun he kääntyivät taas kaupunkia kohden.
“Anteeksi, mitä rouva sanoi?” Ginon oli pakko kysyä, kun hän oli aivan varma, että rouva sanoi jotakin.
“Sitä minä vain, että olen kuullut San Michelestä!” Rouvan vastaus oli nyt selvä ja kuuluva, mutta ei millään muotoa kuitenkaan huudettu. 
“Niin. San Michele kärsi pahiten Saarelle sodasta. Yhdessä aamussa koko kaupunki katosi,” Gino selitti, ja osoitti sitten kumpuilevan joutumaan takana olevaa rauniota, “siellä on se vanha kirkko, vanha San Michelen kirkko.”
Gino selitti rouvalle Tuliyötä, miten koko kaupunki oli kuollut ja suuri osa Bragaloneakin, kun palavat öljy- ja ammusvaunut syöksyivät kaupunkiin.
Taksi ajoi takaisin tiiviisti rakennetulle alueelle, eikä Gino vaiennut kuin muutamaksi sekunniksi, vetääkseen henkeä, ja muutamaksi hetkeksi, kun suuri vaalea koira juoksi tien ylitse likellä poliisiasemaa
Poliisiaseman kohdalla Gino kertoi miten katu siitä etelään oli alkujaan raivattu kaupungin uuden muurin paikaksi, ja poliisiaseman kohdalla piti olla portti ja juttua toteutumattomasta rakennushankkeesta riitti koko matkan Fabbrican sillalle asti.
Sillalla Gino selitti, “tämä on nimeltään Vanhasilta, tai Fabbrican silta, vaikka tämä on uudempi kuin tuo”, ja käsi heilahti alavirran suuntaan, “Uusisilta, sillä molemmat piti sodan jälkeen rakentaa uusiksi” ja samaan aikaan rapsahti taas taksamittari. 

Gino oli kaikin tavoin hyvä kuski, ja vaikka hänen käännöksensä tehtaan raunioitten taakse oli rehvakas, se oli silti ehdottoman hallittu, ja samalla hän selosti, “talvella kun tuli kamalasti lunta, voitteko uskoa, täällä Fabbricassa kuoli yksitoista ihmistä talojen romahduttua” ja käsi viittasi etelän puolelle, viime vuosisadan puolen rakennuksiin, joista osa oli vain tyhjiä seiniä, “ja täällähän on paljon taloja, jotka tuhoutuivat samalla kun kalatehdas paloi sota-aikana.”
Palattuaan joen pohjoispuolelle Gino käänsi taksin ensin jokivartta pitkin ja sitten Köydenpunojankadun kautta vanhan sairaalan suuntaan, ja koko ajan hän selitti “tuolla on nyt vain kalastajia, eikä niitä ole kuin murto-osa siitä miten niitä oli ennen sotaa, “ ja hetken kuluttua “tuolla asuu ulkomaalainen kreivi, joka on luvannut miljoonia San Michelen kunnostamiseen, “ tai “tuolla jotkut väittävät nähneensä suden pakkasten aikaan,” mutta yhtä kaikki koko ajan Gini puhui,
Nainen takapenkillä tuntui kyllä kuuntelevan ja väliin vilkaisevan Ginoa, väliin ulos, Ginon viittelöidessä johonkin, mitä hänen mielestään piti huomioida.
“Tämä on Piispanportti, jonka rakennutti 1640-luvulla,” ja loput katosi kun Gino veti tiukan käännöksen sisäkaupungin puolelle, muurin sisäpuolella kulkevalle Muurikadulle, takaisin taas sataman suuntaan, “ja tätä katua pitkin aikoinaan kulkivat vartiostot portilta toiselle,” Gino selitti asiakkaalle, pikkuisen huutaen ja ääni väristen, kun vanha kivetys ravisti autoa, ja jostakin takaa kuului taksamittarin tylsä naksaus.
Vanhalle Satamakadulle kääntyessä Gino tilitti sitä, miten tämä katu oli vielä hänen lapsuudessaan ollut niin vilkas, mutta nyt, 40 vuotta myöhemmin, kun uusi satama oli kaupungin pohjoispuolella, tämä oli melko rauhallinen.
“Tuossa on San Giovanni di Bragan kirkko” Gino esitteli kun he menivät ohi tuomiokirkon, ja taksamittari raksahti taas taustalla kun Gino käänsi rattia ja esitteli “Tämä on Arkkipiispan katu, ja luitteko siitä murhasta, miten mies löytyi lumesta kurkku viillettynä lumesta? Se tapahtui tuossa,” ja Ginon käsi heilahti vasempaan, mutta siinä vaiheessa taksi oli jo edennyt kymmeniä metrejä.
Gino puhui koko ajan, kun he kiersivät seuraavaksi sairaalakatua Duomon  julkisivun puolelle, “Tämä on Bragalonen tuomiokirkko, sen vanhimmat osat ovat kuulemma Rooman aikainen Venuksen temppeli” ja auto kääntyi aukion poikki, puiston sivuitse pohjoiseen ja läpi vanhojen käsityöläiskorttelin kautta Keltaisen koiran kadulle, ohitse vanhan poikakoulun, “Luitteko siitä, miten Bragalonessa susi tappoi koulun vahtimestarin? En minä usko että se susi oli, ehkä suuri paimenkoira vuorilta, joka tuli kaupunkiin, kun isäntä oli kuollut vuorilla kylmään, “Gino arveli erään aukion kohdalla,” mutta joka tapauksessa ylikomisario Capratorrente ampui sen tuon koulun edessä!” 
Ja kohta he tulivat suuren, koko korttelin kokoisen barokkipalatsin luokse, “Albergo Palazzo Montebrazzini!” Gino tiedotti takapenkille ja nousi avaamaan ovea.
Ovea avatessa Gino ilmoitti matkan hinnan.
“Anteeksi?” Nainen oli selvästi summasta hämillään, ja Gino toisti sanomansa, mutta samalla hetkellä kuuli takaataan naisen äänen, joka ei ollut samalla tavalla soinnikas, kuin matkustajan, mutta jossa oli kuitenkin jotakin hyvin merkittävää.
“Kas, Baronessa!” Gino ei täysin voinut pitää ääntään vakaana, vaan siinä kuului pieni epävarmuus.
“Mitä sinä, Gino, sanoitkaan hinnaksi?” Baronessa kysyi, puheessaan korostus, mutta painotus oli ehdottomasti kohdallaan.
“Sanoin kuusikymmentäkaksi liiraa, baronessa, mutta sovitaan tasan kuusikymmentä,” Gino sanoi ähkäisten.
Baronessa katsoi matkustajaa, joka selvästi ei ollut ihan tilanteessa, mukana ja sanoin tälle, “antaakaa hänelle seitsemänkymmentäviisi liiraa, siinä on kuusikymmentäkaksiliiraa matkasta ja kolmetoista liiraa opastuksesta.”
“Anteeksi?”
“Niin, maksakaa taksinkuljettajalle seitsemänkymmentäviisi liiraa, “Baronessa komensi matkustajaa, “Se on vähemmän kun hän odotti, mutta enemmän kuin hän ansaitsisi!” 
Gino kietaisi rahat taskuunsa maahan katsoen ja alkoi purkaa matkalaukkuja hotellin henkilökunnan kanssa ja matkustaja ja Baronessa katselivat toisiaan, hymyillen 

“Minä olen Agatha St.Cluskey, “baronessaksi puhuteltu ojensi kättään.
“Minä olen Margaret Jules, “ nainen vastasi ja kätteli vanhempaa naista varoen, jopa hieman niiaten, “olen kuullut teistä, valokuvaatte.” 
Baronessaksi mainittu Agatha St.Cluskey viittasi kaulassaan olevaan kameraan, “lienee ilmeistä, ja minä olen kuullut teitä.”
“Oi, todellako? Missä?”
“Genevessä, viime vuonna. Giannettattana.”
“Oi! Se oli minulle hieman odottamatonta, olin oikeastaan varalla Adinaksi, mutta sitten tarvittiin Giannettaa,” neiti Jules selitti hotellin ovelle mennessä.
“No minusta se meni kyllä erittäin hyvin,” Lady Agatha kehui tulijaa.

Hotellin sisäänkäyntihalli toimi edelleen, niin kuin se oli suunniteltu yli 300 vuotta ennen kuin siitä tuli hotelli, ja teki vaikutuksen tulijaan.  Reseptionistim tiski oli lisätty suurten marmoristen kaksoisportaiden väliin ja juuri naisten lähestyessä tuuli repi pilvipeitteeseen sen hetken aukkoa että  portaiden päällä oleva lasimaalaus heräsi siihen loistoon, mihin se oli sata vuotta sitten, viimeisen ruhtinaan aikana luotu.
“Hei, Sofia, tässä on neiti Jules, löysin hänet kadulta,” Lady Agatha tervehti hotellivirkailijaa. “Sofia on hyvin pätevä, osaa englantia, mutta ranskansa on erinomaista,” sitten Lady Agatha vilkaisi reseptionistia hymyillen, “tai ainakin parempaa kuin minun ranskani.”
“Kiitos, Baronessa,” Sofia sanoi, “Minä hoidan neiti Julesin.”
“Minä tiedän.”

Vastaa