Nainen nauroi minulle.
Se on vaarallista.
Hän oli minua alle olkapään, sinisestä villakangastakissa ja vaaleassa turkishatussa, vetävän matkalaukkua ylös aseman portaita.”Saanko auttaa?” kysäisen ja tartun kahvaan, ja hän vastustelee, ”ei tarvitse, ei tarvitse”, mutta minä olen jo tarttunut kahvaan ja nostanut laukun ne neljä tai viisi askelmaa, mitä oli jäljellä.
Hän katsoo minua, keppiäni, harmaata partaani, korkealla hänen yläpuolellaan, ja minä katson naista kuin kuva venäläisestä sadusta, prinsessa väärässä tarinassa, päälaki hartiani korkeudella.
”Sinä olet karhu, vanha karhu!” Nainen sanoo venäjän suuntaan murtaen, ja nauraa.
Ja mitä sitä ei tekisi, kuullakseen naisen nauravan, rakentaisi Thebaa? Hävittäisi Troijaa, uisi Styxissä?
Kaiken.
Ja minä menin takaisin omaa tarinaani.
Nainen joka nauraa, saa kaiken, ja vähän yli