Ei mennyt kuin muutama päivä, kun he näkivät kaukaa, että pieni joukko lähestyi heitä. “Muutama ratsumies, ja puolen tusinaa jalkamiestä”, tiesi tarkkasilmäinen Donore kertoa.
“Pääsemmekö pakoon,” Mama Catalda kysyi Otolta joka katseli laakson toisella laidalla olevaa pientä joukkoa ja vilkaisi sitten aurinkoa kohden käsi ojennettuna.
“Aurinko, kaksi sormenleveyttä, ratsut täällä, kolme tai neljä, kaikki täällä,” ja Otto vilkaisi ympärilleen ratkaisuja etsien. “Jos menee puskaan, jättää kärryt, ne ryöstää. Jos ei mene, ne ehkä vain ryöstää, raiskaa, tai tappaa.” Sitten Mama Catalda näki ilmeen, joka näytti oudolta, kuin toiveikkaalta. “Tai sitten Otto tappaa!”
Mama Catalda mietti kovin, ja kysyi, “onko mahdollista, että ne vain menevät ohi?”
“Jos ne pian on taistelussa. Komennus mennä heti. Tai jos takaa tulee vihainen armeija, ne menee vain ohi. Mutta voi silti lyödä.” 
Mama mietti vielä tovin, “Me ollaan nyt nöyriä maalaisia. Jos on tarpeen, nussitaan ne rauhalliseksi, mutta nyt ollaan nöyriä.” Otto nyökkäsi, mutta silmät olivat oudot ja hän sanoi, “Käännytään, parempi vastassa kuin takana”, ja seurue asettui uudelleen, niin että Otto vaunuineen oli kärjessä, Mama oikealla puolen kärryjä, Sergion takana, ja Donore, hermostuneena hymyillen vasemmalla, perässään muut miehet. Vain Sergio huomasi, että Otto sujautti vyöllään roikkuvaan tyhjään pussiin kourallisen pikkukiviä.
Äänet kuuluivat mutkan takaa, ennen kuin ratsut tulivat esiin. Kuului huuto, jota kaikki eivät ymmärtäneet, mutta merkitys oli selvä, heitä käskettiin pysähtymään.
Otto jäi sijoilleen, vetoaisaansa pidellen, kumarassa, kädet roikkuen alhaalla, ja Donore otti mallia, ja otti kasvoilleen miellyttävän alistuvaa ilmettä, kun taas Sergion asento oli kyllä nöyrä, mutta ei onnistunut saamaan samaa vaikutelmaa kasvoilleen.
“Mikä väki!” huusi toinen ratsumies, sekakielellä, joka oli tuttu leirien väelle.
“Köyhää väkeä!” Mama Catalda huusi, “Köyhiä soittajia ja esiintyviä kiertäjiä!”
Kaksi ratsumiestä ja kuusi jalkamiestä lähestyi, peitset ojennettuina, mutta rauhallisesti. Otto huomasi, että jalkamiehillä oli jousensa selässä, ja vain muutamalla edes käsi miekan kahvalla.
“Mikä mies se tämä on, joka on aasi virassa?” Kysyi toinen ratsumies.
“Sisarenpoikani Mulli-Martino!” Mama vastasi, “tekee aasin ja sonnin työtä, kun on liian tyhmä muuhun!” Sotilaat naurahtivat. Otto katseli vain silmänurkista heitä, yrittäen enimmiltään pitää katseen maassa, mutta olla silti tietoinen miesten paikoista ja aikeista.
“Siinä on hölmöllä iso rahapussi!” Sanoi toinen sotilaista, tien vasemmalla puolella oleva. Mama Cataldo oli nyt epävarma, sillä hän ei tiennyt kivistä pussissa, mutta sanoi sitten, “Mitä lie hullu kuljettaa, eipä tuo ole päästänyt muita kukkaroon katsomaan!”
Joukko tuli lähemmäs, ja ilman suurtakaan näyttelemistä, onnistui Otto näyttämään idiootilta, joka katselee hevosia kiinnostuneena.