Katselen päivänlaskua.
Kaksikymmentä vuotta sitten poikani oli teini, eli kotona, minä olin töissä Duuni.netissä, vaimo töissä Sanomilla, asuimme tässä samassa asunnossa.
Nyt katselen päivänlaskua.
Kaksikymmentä vuotta myöhemmin minä olen multaa suussa.
Minä olen elänyt kaksikymmentä vuotta kauemmin kuin isäni vanhemmat.
Äitini eli, jos oli elääkseen, kauemmin kuin omat vanhempansa, mutta silti niin, että äitini ja hänen vanhempansa ehtivät nähdä aikuisia lasten lapsia, oman tarinansa jatkuvan.
Minulla oli kaveri, jota mielelläni olisin sanonut ystäväkseni, jos jotakin sanoisin jotakin ystäväkseni, jonka isä kuoli kun poika oli teini.
Poika ei ollut vielä 25 täyttänyt, kun hänen koko isänsä suku oli kadonnut, pikkuveljeä lukuun ottamatta.
Kuolema esitti haasteen.
Ja hän otti sen vastaan.
Hänellä oli kiire. Kaikki pitää tehdä, kaikki pitää suorittaa ja kaikki pitää jaksaa, ennen kuin kuolema ottaa hänet kiinni.
Ja sitten toisaalta, mitä kannattaa saavuttaa, mitä uskaltaa rakastaa, jos on ottanut vastaan kuoleman haasteen?
Minä yritän sanoa hänelle “Istu ja katsele” mutta hän ei ehtinyt.
Hän katosi aikaan.
En tiedä mihin asti ehti.
Timanttien arvo muodostuu niitten kimalluksesta, mutta pimeässä mikään ei kimalla.
Päivien kimalluksen arvo ei ole niitten ikuisuudessa, sen vuoksi ei kristittyjen lupauksella ole minulle mitään arvoa, eikä ikuinen elämä ole palkkio, vaan rangaistus, jonka toivon osuvan pahimmille vihamiehilleni.
Päivien kimalluksen arvo on niitten harvinaisuudessa, ja siinä, ettei kukaan muu ei voi kulkea tietäsi, kukaan muu ei voi kokea totuuttasi eikä kukaan muu voi elää elämääsi, sen vuoksi, minä on tie, totuus ja elämä, ja sen vuoksi kannattaa istua välistä, katsella ympärilleen ja katsella päivien kimallusta, haltioitua siitä, itsestään, siitä että on, ja loistaa ja säteillä, nyt.
Ei pidä kuunnella kuoleman haastetta, vaan hyväksyä se, että se, miten kaikki kerran päättyy, antaa näille päivillemme niitten todellisen, ainutlaatuisen arvon.
Ja jonakin päivänä minä kuolen.
Se on ihanaa.