Kun esi-isämme olivat vielä hyvin harvasanaisia, ja toisen niistä merkityksestä käytiin jatkuvaa kiistelyä, heillä oli kuitenkin käsitys arvokkuudesta, surusta ja kuolemasta; kauan ennen meidän aikaamme he, jotka olivat meitä ennen hautasivat vainajansa jonkinlaisin seremonioin ja pistivät vainajan kanssa saamaan hautaa tarvekalun, nyrkkivasaran, korun taikka lelun.
Neandertalilaiset tiesivät rajansa, hautaaminen kertoo sen meille 200 000 vuotta myöhemmin.
Me emme tiedä mitä he ajattelivat, emmekä tiedä, miksi he peittivät vainajan kukkasin, mutta silti me pystymme samaistumaan siihen ja jotenkin, vaikka meidän ja heidän välillä ei ole sanoja, pelkkä hiljaisuus, se kertoo meille jotakin suurta. Näistä vainajista välitettiin, heihin tunnettiin yhteyttä ja he olivat merkittäviä joillekin, joskus, 200 000 vuotta sitten. 
Tämä tuo mieleeni äitini hautajaiset. Meitä saattajia oli kaksi. Minä ja vaimoni. Hautajaiset ovat syvästi inhimillinen tapahtuma. Neandertalin ja Cro Magnonin ihmisistä alkaen, kaikki koskaan tunnetut kulttuurit ovat suorittaneet jonkin seremonian, juhlamenon, hävittäessään yhteisön jäsenen ruumiin. Tämä riitti ei ole vain kuolleille, vaan eläville, seremonia, joka tuo ihmissuhteet esiin tavalla, johon meidän sanamme, no ehkä rittäisivät, mutta haluaisimmeko kuunnella sen selityksen.
Symbolinen toiminta, joka ylläpitää yhteisöä, sen luottamusta, luo solidaarisuutta ryhmän jäsenten välille, ja sitoessaan ryhmää kokoon, antaa sille uutta kykyä toimia kriisissä ja menestyä toisten yhteisöjen rinnalla.
Ja kun nämä riitit toistuvat, menot, joilla korostetaan sukulaisuutta esi-isiin, vainajiin, auttavat ryhmää kasvamaan, ylläpitämään sitä solidaarisuutta, joka mahdollista perhettä suurempien yhteisöjen synnyn.
Kun Vanha Testamentti ja sen synty analysoidaan, voidaan senkin takaa löytää jäljet esi-isien palvonnasta, ja tämä sama löytyy vanhoista suomalaisista loitsuista, joskin äitilinjaisena.
Kuten Leo X sanoi “Tämä myytti Kristuksesta, se on palvellut meitä hyvin.”