Tänään oli vaimoni palkkapäivä ja kävimme kaupungilla syömässä, ja oltaisiin käyty vielä juomassa mansikkamargaritatkin, mutta Time Bar ja Hemingway olivat molemmat kiinni, sillä kuten tiedämme, loma-aikaan kannattaa pitää baarit kiinni, joten siitä vain kaupan kautta kotiin.
Mellunmäen metroaseman ovelta ulos tullessa oli maassa nestettä, ilmeisesti hiustenhoitoainetta.
Vaimoni liukastui siihen, ja hieman tuhri vaatteitaan, reväytti reisilihaksen ja naarmutti varpaitaan. 
Ja kengän pohja irtosi.
Sinänsä pikkujuttu.
Ei mitään vakavaa, eikä taida olla aihetta edes lääkäriin.
Mutta vaara oli olemassa. Ja seuraava kaatuja saattoi olla vanhus, eikä joogan notkistama keski-ikäinen.
Otin yhteyttä sitten metroaseman vartijoihin,
Monet tietänevät sen, että edelliset seitsemän vuotta olen tarkastanut mm. metrojen matkustamojen ja bussien asiakasturvallisuutta ja matkustajien asiakastyytyväisyyttä.
Ja aikaisemmin olen mm. pyörittänyt pizzeriaa Itäkeskuksessa ja baaria Malmilla.
Silloin kun minä olen ollut tutkimassa asiakastyytyväisyyttä, tai turvallisuutta ja sopimuksen mukaisuutta, minulle on maksettu vain siitä. Mutta se mistä minulle ei maksetaan, on toinen juttu, mistä minä olen vastuussa.
Palvelutehtävässä ollaan aina vastuussa. Palvelu on juuri vastuuta.
Ei juridista, vaan moraalista vastuuta.
Usein olen mm. antanut ensiapua, auttanut matkustajaa löytämään oikean osoitteen, linjan tai aikataulun, vaikka ne eivät kuulu minun tehtäviini, ja päin vastoin, niihin käytetty aika on maksanut minulle, koska kun ollaan palvelustehtävässä, niin silloin ollaan etulinjassa, vastuussa, ihmisille.
Huolimatta siitä, että en ole saanut siitä palkkaa, olen jäänyt bussipysäkillle odottamaan ambulanssia matkustajan kanssa, huolimatta siitä, ettei minun toimenkuvan mukaan kuulu olla vastuussa matkustajan tavaroista, olen mennyt asiakkaan laukun kanssa perään, ja huolimatta siitä, että minä en ole siitä toimen kuvan mukaan vastuussa, olen katsonut, että lapsi löytää metroasemalla vanhempansa.
Koska ihminen on vastuussa.
Ja sama juttu aikoinaan ravintolatyössä.
Vaikka minun juridinen vastuuni ulottui vain ovelle, minä soitin kaupungille, ja selvitin kuka pitää huolen asiakkaitten käyttämästä bussipysäkistä, kenelle kuuluu läheisen kävelytien kunnossa pito, ja pistin porttikiellon tyypille, joka ryösti asiakkaitani, vaikka se tapahtui jossakin muualla.
Koska minä olin työssäni ja ammattimies, minun vastuuni, moraalinen, ei juridinen, ulottui myös firman kynnyksen yli.
Kun minä kysyin vartioilta, kuka on vastuussa laiturista, niin ensimmäinen vastaus oli etteivät he ainakaan.
Eli ihan ensimmäiseksi kerrotaan, että he nyt eivät ainakaan ole vastuussa.
Minä sanon tuota perseilyksi.
Oikea vastaus olisi ollut -”Minä selvitän tämän!” Lähtökohtaisesti tuollaisessa työssä, per se, kuuluisi tietää se, kuka on naapuritontilla vastuussa, koska ongelmat valuvat yli tonttirajojen, ja omallakin tontilla oleva ongelma voi levitä naapurin tontille, jolloin vahinkojen rajaus edellyttäisi sitä, että tiedettäisiin, kenelle naapuritontin vastuut kuuluvat.
Sitä kutsutaan ammattitaidoksi ja -ylpeydeksi.
Kun sitten kysyin nimeä, että voitaisiin tarvittaessa haastaa todistamaan siitä, että jalkakäytävällä on liukasta, niin sekään ei käynyt.
Tässä kysymys on syvemmästä kuin ammattitaidottomuudesta.
Monta termiä tulee mieleeni, eikä yksikään niistä ole missään kielessä kohteliaisuus.
Ainakin suomeksi ne ovat kaikki solvauksia.
HSL:lle meni jo tästä palautetta, mutta vastausta ei vielä tullut.
Mutta katsotaan nyt.